Rouvia hermoromahduksen partaalla

Jouduin joku aikaa sitten osallistumaan edustusillalliselle. Huoh. Tai siis jee. Rakastan hyvää ruokaa ja hyviä viinejä, eikä kummastakaan ole pulaa hyvillä dinnereillä. Tylsin puoli näissä illallismuodollisuuksissa on usein se pöytäseura. Mistä puhua neljä tuntia, kun jäykistelevällä jengillä ei ole juuri mitään yhteistä? Ihmisten kehitellessä väkinäisiä puheenaiheita haarukoita kolistellessaan tekisi mieli pieraista. Ihan vain katsoa, että vapauttaisiko se tunnelmaa.

Islannissa on satoja sanoja säätiloille, mutta ei niidenkään avulla saa small talkia venytettyä neljään tuntiin. Harrastuksistakaan - yksi golfaa, toinen käy tankotanssissa ja kolmas kiipeilee everestillä - ei synny syvällistä keskustelua. On vähän hankalaa alkaa kehittää meheviä juoruja kenestäkään kolmannesta, koska joku pöytäseurueesta on sille kuitenkin sukua. Huoh. No, puhe ajautui lapsiin.

Aikansa kepillä jäätä koputeltuaan pöytäseurue pääsi yksimielisyyteen siitä, että naiset muuttuvat lapsen saatuaan pelokkaiksi.



Naiset ajavat autolla varovaisemmin, lopettavat vähänkään vaaralliset harrastukset ja miettivät lentokoneessa, miten lapsille käy jos tää rojahtaa Atlanttiin ja kaikki kuolevat. Miehillä tälläistä varovaistumista ei kuulemma tapahdu. Naisten biologia sanelee. Tunsin itseni alieniksi tässä keskustelussa. En minä pelkää yhtään sen enempää nyt kuin kolme vuotta sitten. Aloin miettiä, että olenko tunnevammainen teini, joka ei vieläkään sisäistä olevansa mutsi. Vai olenko vain kylmän rauhallinen? Tai sitten olen ollut pieni paniikki perseen alla koko elämäni - täydestä saavista kun ei tule täydempää, vaikka annostelisi miten isolla kauhalla. Pelkokerroin on koko ajan punaisella.

I dunno. Mutta sen tiedän, että on helvetin siistä, että mieheni ei ole suurlähettiläs. Ettei näitä puheenaiheita joudu kestämään ihan joka viikonloppu.

Tunnisteet: , ,