Islantilaisiin kansantarinoihin liittyen onkin suositeltava yhtä kirjaa: kirjailija-runoilija-lauluntekijä Sjónin lyyristä Skugga-Balduria.
Ensiksi todettakoon, että mä en tajua runoja.
Avartuu ahdas seinä, / ja nuojuu nuori heinä / helyissä kuutamon.
Mitääh. En ymmärrä, mitä se tahtoo sanoa. Miten se seinä avautuu, onko siinä ovi? Whaat. Luen runoja, kun ne ovat opintosuunnitelmassa. Vapaa-ajalla ei riitä kärsivällisyys. Joku fiksu sanoi joskus, että runous on yksinkertaista puhetta vaikeista asioista. Ehkä niin. Mutta mulle vaan uppoaa paremmin tarinat, joissa on edes alku.
Mutta poikkeus se on tästäkin mielipiteestä. Skugga-Baldur, 112 sivua pitkä proosaruno, on lyyrinen kertomus, joka sijoittuu 1800-luvun islantilaiselle maaseudulle ja lainaa aineksia paikallisista kansantarinoista. Stoorissa riittää vauhtia, vaarallisia tilanteita ja monta elämäntarinaa.
Vanhoissa islantilaisissa kansantarinoissa kerrotaan Skugga-Baldurista eli eläimestä, jonka emo on kettu ja isä kissa. Siis epämuodostuma, joka on jäänyt elämään, koska on sattunut syntymään villinä luonnossa. Skugga-Baldurin serkku, jonka isä on kettu ja äiti kotikissa, taas ei yleensä selviä syntymäänsä pidemmälle. Yhteiskunnalla kun on ollut tapana karsia kaikki erilaiset joukoistaan:
"Ennen kuin ne ehtivät päästää ensimmäistäkään parkaisua, kätilö sulki niiden nenän ja suun palauttaen hengen takaisin siihen suureen sielujen kattilaan, josta koko ihmiskunta on kauhottu."
Skugga-Baldur yhdistelee islantilaista kansantarinaa ja nykyäänkin ajankohtaisia kysymyksiä, kuten sitä, kenellä on oikeus elää ja kenellä siitä oikeus päättää.
Tartu tähän, jos islantilainen kirjallisuus, kansantarinat ja runous kiinnostavat, etkä jaksa enää yhtäkään pohjoismaista dekkaria.