Toddler blues

Tiedättehän baby bluesin,  sen synnytyksen jälkeisen alakulon, joka voi syventyä hoitoa vaativaksi synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi?

Juttelimme Katjan kanssa useaan otteeseen baby bluesista kirjaa kirjoittaessamme. Mietimme, että olikohan meillä se jossain vaiheessa. Pohdimme, voiko vähän pidempikestoisempi vitutus olla yhtä kuin baby blues. Onko eri asia olla raivoissaan ja turhaantunut kuin masentunut? On kai.



Pyörittelen jälleen näitä samoja kysymyksiä. Olen tässä miettinyt, että voikohan baby blues tulla pari vuotta myöhässä. Jotenkin raskaalta tuntuu tämä mutsina oleminen. Otetaan nyt vaikka huutokohtaukset. Kaksivuotiaan huutoraivoskitsoilu ei harmita minua. Ehei. Se ajaa tuskastumisen kautta raivon partaalle. Jatkuva sotkeminen ja kiellettyjen paikkojen kaiveleminen aiheuttavat verenpaineen nousua. Jatkuva syliin kinuaminen on saanut yläselän sellaiseen jumitukseen, että sen aukaisemiseksi tarvittaisiin vähintään päältä ajava traktori ja särkykorvauksia. 13 kiloa toisen käden varassa ei ole fyysinen haaste vaan henkinen rasite. Hankalina iltoina lasken minuutteja kello kahdeksaan, jolloin ipanalla on tapana simahtaa. Päivä on rennoimmillaan kello 20 ja 00:n välillä. Voi perhe.

Lapsilla on tunnetusti monia erilaisia kehitysvaiheita, joten ei kai vanhemmillekaan yksi vitutuskausi riitä. Kun lapsille tulee uhmaikä, vanhempien sisäisissä stereoissa alkaa soida toddler blues.

Eivätkä ne vaiheet tähän uhmaikään lopu. Edessä on ainakin miljardi erilaista "vaihetta" ja "kehityskaarta", jotka lakkaavat - jos lakkaavat - yläasteen lopussa. Sitten ne saavat omia lapsia ja siitä kaikesta pääsee taas osalliseksi. Tsiisus.

Ehkä mun pitäisi soittaa terapeutille.

Tunnisteet: ,