Poskipiilo

Mon dieu. Vauva-aikana oli niin paljon helpomaa. Kun teki mieli irtokarkkeja, senkun söi. Kun teki mieli syödä, sai lapata voileipää suuonteloon milloin huvitti. Tenavan kanssa pelataan eri säännöillä.



Jos mulla on irtokarkkipussi povitaskussa, lapsi kuulee sen rapinan 30 metrin päähän. Olen oppinut, että pienet imeskelykarkit pystyy piilottamaan poskeen, jos välttää puhumista. Pureskelua vaativat isot toffeekarkit kääpiö bongaa heti - ja alkaa parkua itselleen samanlaista.

Aamiaisen nauttiminen on hankalampaa. Lapsi saa puuron tarhassa. Mun taas on pakko syödä aamulla kotona, tai koko päivä alkaa jyrkällä alamäellä. En voi kuitenkaan syödä lapsen ollessa hereillä, koska mun luonto ei kestä syödä samalla kun toinen tuijottaa annostani suurin vetisin silmin ja pyytää puuroa namnamnam-äänteellä. Äiti ei antanut lapselleen ruokaa. Iltapäivälehtiaineista.

En jaksa herätä kello kuusi syömään aamiaista, joten olen ratkaissut asian toisin. Teen itselleni leivän, kaadan kuppiin jukurttia, annosta piilotellen marssin vessaan ja suljen oven. Siellä istun pyntyllä, valutan vettä hanasta ja syön paahotelipää. Siinähän voi samalla miettiä vaikka elämän tarkoitusta. Tai pissata.

Tunnisteet: