Sain käsiini Anu Silfverbergin uusimman teoksen, novellikokoelman He eivät olleet eläimiä. Nautin sen hitaasti ja röyhtäisin äänekkäästi päälle. Kerrassaan mainio novellikokoelma!
Luen aivan liian vähän novelleja, vaikka pidän muodosta suunnattomasti. Viidessä sivussa voi sanoa saman kuin 500 sivun romaanissa, siis jos osaa. Sitä paitsi välillä aivan liian kaoottiseen elämään novellit ja lyhyttarinat (jotka ovat ilmeisesti sama asia; tämä jäi kirjallisuudenluennoilta vähän hähmäiseksi, sorry J. Nummi) istuvat kuin hanska käteen. Luen yhden novellin, siihen menee vartti. Sitten jään ajattelemaan sen sisältöä päiväksi. Siinä vasta hyötysuhde!
Tässä kokoelmassa eniten pidin novellista Emakkohäkki, joka kertoo raskaana olevasta naiseesta ja tehosikalasta emakkohäkkeineen. Tekstissä kohtasivat niin vaivattomasti raskausajan kokemuksiin liittyvä ahtauden tunne ja toisaalta tehomaatalouden kritiikki.
"Hän ajattelee taas kuvan sikaa. Juuri tuota tiettyä eläintä. Seisooko se vielä samassa asennossa kuin valokuvassa? Kyllä, luultavasti; se seisoo samalla neliömetrillä, kasvot samaan suuntaan. Anni lukee: Emakkojen elinkaari on kolmen porsimisen mittainen, ja ne teurastetaan keskimäärin kahden vuoden iässä. Niitä voi pitää kääntymisen estävissä häkeissä myös tiineinä; tällöin ne seisovat koko tuotantokautensa paikoillaan. Tuotantokausi. Anni muodostaa sanan huulillaan, äänettä. Lapsi muljahtaa hänen sisällään."
Tämä teksti jää nahan alle, kirjaimellisesti. "Ja mikä lopulta erottaa ihmisen eläimestä? Mikä muu kuin tavarat, velvollisuudet ja valheet?", kysytään kirjan takakansitekstissä. Sepä se.
En ole lukenut Silfverbergin toiseksi uusinta kirjaa, Luonto pakastimessa, mutta Inahduksessa oli siitä viime keväänä arvostelu, joka kiinnostuneiden kannattaa vilkaista (löytyy täältä). Olen samaa mieltä kuin Ina. Anun tekstiä lukiessa tekee mieli nyökkäillä, että juuri noin minäkin ajattelen. Tai miten osasitkin näyttää sen niin hyvin. Kävin joskus muinoin Unionin kokouksissa. Anukin oli siellä joskus. Emme koskaan jutelleet keskenään (koska minä istuin hiljaa jossain nurkkapöydässä), mutta muistan, kuinka jo silloin ihaillen kuuntelin hänen argumentointiaan ja teräviä kommentteja. Se sama vire näkyy näissä teksteissäkin. Mahtava juttu.Tunnisteet: Äiti lukee