Reko ja Tina Lundánin yhdessä kirjoittama
Viikkoja, kuukausia ilmestyi muutama vuosi sitten (2006). Kirjan ilmestymisvuonna Reko Lundán kuoli aivokasvaimeen. Kirja kertoo aivokasvaimeen kuolevasta Akista ja Akin vaimosta Minnasta. Eli Rekosta ja Tinasta. Ja siitä, millaista on, kun tietää kuolevansa ihan pian. 184 sivuun on saatu mahdutettua kirjallisuuden tarkoitus, Reko Lundánin kirjailijantyön testamentti, kuoleman lähetymisen konkretisoituminen, isänsä menettävien lasten ja miehensä menettävän vaimon tuska, tunne siitä kun vammautuu eikä enää tunne itseään.
Mikään kirja ei ole koskaan satuttanut minua yhtä paljon. Mikään kirja ei ole ollut yhtä hyvä. Koska tämä ei ole romaani. Se on taidokas päiväkirja, kuin avoin haava, jonne olen saanut kurkata. Kirjasta voi lainata minkä tahansa lauseen, ja se tuntuu täydelliseltä. Poimin sokkona tämän: "Kuinka paljon helpompaa olisi ilman sairautta, kuinka onnellisia me Minnan kanssa olisimmekaan? Vai onko kaikessa tasapaino? Kai meillä olisi sitten jotain muita murheita. Mitä ne olisivat? Avioliitto rakoilisi? Nyt minun on vaikea nähdä, että koskaan eroaisin Minnasta. Ja heti nousee mieleen ajatus: en minä ehtisikään. En vaikka haluaisin. Tai Minna haluaisi."
Tapasin Lundánin kerran livenä. Hän tuli meille kauppakorkeakouluun yhdelle luennolle puhumaan etiikasta. Muistan elävästi, kuinka hän kertoi, että oli tavannut ennen luennon alkua saman rakennuksen vessassa kodittoman miehen, joka ei ollut käynyt suihkussa todennäköisesti kuukausiin. "Elämän epäreiluus kulminoitui tuohon vastakohtaan", hän sanoi.
Parin vuoden kuluttua hän kuoli. Leikkasin kuolinilmoituksen talteen. Siinä on lainattu Raymond Carveria:
Ja saitko tältä elämältä
mitä halusit, kaiken jälkeen?
Sain.
Ja mitä halusitkaan?
Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni
rakastetuksi tässä maailmassa.
Värssyn jälkeen mahdolliset tervehdykset pyydettiin osoittamaan asunnottomien miesten Sällikodille. Tuli kauppiksen vessa mieleen.