Keskiviikon kirja: Verkko

PEKK-kirjakerhosta ei saa kuin hyviä paketteja. Gotta love. Suosittelen!

Elokuussa postiluukusta pyrki eteiseen Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisteos Verkko. Jos kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi "herkkis".

Kirjan päähenkilö Peter on tarinan alussa pieni lapsi, jonka isä on hävinnyt. Eletään Suomessa, joka on osa Neuvostoliittoa. Peterin elämää varjostaa jatkuva isän kaipuu ja kuulumattomuuden tunne. Peter kasvaa lapsesta nuoreksi, nuoresta Neuvosto-Suomen sankariksi, yliopistomieheksi ja lopulta - - -. Noh, lukekaa itse - en paljasta juonesta enempää.

Kirjan pääosin lineaarisesti kulkeva juoni on paikka paikoin jännittäväkin. Tapahtumat ovat yksi iso verkko, jossa siima kulkee toisen yli yllättävissäkin kohdissa. Kirjan "leipä" on kuitenkin henkilöhahmoissa ja niiden kuvauksessa. Peterin tapa satuttaa itseään työntämällä kynttä toisen alle, Peteriin ihastuneen Annan tapa lähestyä tätä ja Peterin äidin vaikea asema tilanteiden ja ihmisten välisessä ristipaineessa.

"Kirjani sivuilla on minun versioni Peterin kohtalosta. Olisi hienoa kuulla sinun puolesi tarinasta.", Hakkarainen kirjoittaa PEKK-jäsenkirjeessä lukijoille.

Se on juuri näin. Tarinan voi lukea monella tavalla. Aukkoja voi täytellä paikka paikoin omilla päätelmillään hukkaamatta silti uskollisuutta tarinan totuudelle. Välillä minulle tuli jopa tunne, että vähempikin sanominen olisi riittänyt; verkon rei'istä olisi voinut mielihyvin paikata useammankin itse.

Olen sitä mieltä, että Verkko on kirja, jonka lukemisesta saa eniten irti, jos sen lukee muutamana peräkkäisenä päivänä pieniä taukoja pitäen. Liian pitkä tauko saa unohtamaan tunnelman. Liian nopea lukeminen taas ei jätä tilaa omilla ajatuksille. On hyvä lopettaa välillä  ja pysähtyä täyttämään aukkoja. Ja jatkaa taas.

Saatan kuulostaa jopa liioittelevan lyyriseltä, kun kerron, että luin tämän kirjan hiljaisina iltoina Islannin vuoristossa. Viikon mittaisella islanninhevosvaelluksella satulalaukkuun mahtui iltalukemiseksi vain yksi kirja. Onneksi otin mukaan Verkon, sen hiljainen tunnelma sopi vuoristomajojen hämäriin lukuhetkiin täydellisen hyvin. Herkkistä.

Tunnisteet: