Kuskaaminen on piinaa

Nääpiö on iskussa. Tänään se heilutteli  lattialla ahteriaan ja yritti oppia kontalleen menoa. Miten käsiensä varassa edestakaisin heiluva vauva voi näyttää niin hauskalta? Se on oppinut laittamaan tavaroita laatikkoon ja laatikosta pois. Pistää hymyilyttämään tämä hyvä meno.

Mutta  välillä käteen jää  sitruuna. Tulee hetkiä, jolloin voisi naulata hanskat seinään. Hengenahdistuskohtaus iski eilen autossa.

Moni asia aiheutti inhoa ja pelkoa kun tajusin, että meille on tulossa vauva. Yöheräämiset, rintatuokinta, synnytys (autuasta, että en muista siitä enää mitään - jos muistoja on joskus pakko verestää, voin onneksi lukea omaa blogiani), kotiin jämähtäminen, kakkavaippa, oksennus, (vauvan) huutoraivarit, (oman) mielenterveyden järkkyminen, trooppinen  myrsky, lento-onnettomuus ja netin räjähtäminen. Noin aluksi.

Eilen kasvoi sarvi otsaan autossa. Olin kuskaamassa lasta anopille hoitoon ennen aamukasia, jotta ehtisin itse ajoissa luennolle. Oli tullut lunta ja oli kylmä. Vauva inisi, auto suti tiellä minne sattui, ajoin väärästä liittymästä, päädyin takaisin kotiin vievälle väylälle, yritin kääntää jossain ympäri, auto meinasi liukua liikenneympyrään ison maasturin alle, eikä taskusta löytynyt kolikoita parkkimittariin.

Voi jumalauta mä inhoan asioiden (ja ihmisten) kuljettamista paikasta toiseen. Asun keskustassa, koska haluan kävellä kauppaan, kirjastoon ja kahvilaan. Hankin työtilan keskustasta, jotta voi aamulla kävellä töihin. Valitsin punttisalinkin ainoastaan sen etäisyyden perusteella. Nääpiö on jonossa kahteen päiväkotiin - toinen sijaitsee 5 metrin , toinen noin 100 metrin päässä. Autolla runkuttaminen on viimeinen asia, johon tässä maailmassa haluan laittaa aikaa. Reykjavikin julkinen liikenne (= bussit) on niin hanurista, että ryömimälläkin pääsee nopeammin. Se on joko jalat tai oma auto.

Elämäni on mennyt raiteiltaan, kun pitää  koko ajan kuskata kaikkea joka paikkaan. Menee puolet päivästä autossa istumiseen, autoon menemiseen, autosta poistumiseen, auton tankkaamiseen, auton parkkeeraamiseen ja niin edelleen. Eikä lapsi käy vielä edes harrastuksissa! Mä en  ymmärrä, miten kuljettamisen määrä voi kymmenkertaistua, kun perheeseen tulee yksi lapsi.

Eikä se siihen autoiluun jää. Kuljettamisen oheen nimittäin kasvaa oma vitukkeensa: aikataulujohtaminen. Kuka hakee, milloin ja mistä, milloin kukakin tulee töistä, kumpi ehtii ensin, kenellä on kauppa kotimatkan varrella, millon on anopin joogapäivä jolloin lapsi pitää hakea kotiin vähän aikaisemmin, kuka ottaa auton.

Taidan hakea seuraavaksi suurlähettilään virkaa. Saisi oman autonkuljettajan virkamiehen työajalla.

Tunnisteet: , ,