Hautajaiset islantilaisittain

Appiukko kuoli reilu viikko sitten, ja tänään vietettiin hautajaisia. Vaikka herran poismenoa osattiin jo pitkän sairastelun vuoksi odottaa, vetää kuolema hiljaiseksi. Minulle hautajaiset ovat aina valtavan tuskallisia tilaisuuksia. Tänään hautajaisjuhla ei kuitenkaan tuntunut ahdistavalta - se oli kaunis tilaisuus. Siis tietysti surullinen, mutta myös kaunis.

Kun Islannissa joku kuolee, tapahtuu seuraavaa:

1. Henkilön valokuvallinen kuolinilmoitus julkaistaan päivälehdessä useamman kerran ennen hautajaisia. Ilmoituksessa kutsutaan ihmisiä hautajaisiin.

2. Hautajaisten ensimmäisessä osassa on läsnä vain lähisuku. Arkku on auki. Jokainen kiertää arkun kertaalleen, tekee ristinmerkin tai jotain muuta hyväkstiksi. Minusta oli  levollista nähdä kuollut ihminen arkussaan - nyt tiedän, miltä reilun viikon kuolleena ollut vanha mies näyttää. On paljon pelottavampaa ja vieraampaa, kun kansi on kiinni, eikä vainajaa näe.

3. Arkun kansi suljetaan ja kirkkoon saapuu muu hautajaisväki. Tänään meitä oli yli 300. Pappi luki puoli tuntia kestävän vainajan elämäntarinan, jossa kerrottiin, missä kylässä appiukkoni syntyi, missä osoitteissa hän asui ja millaisia töitä hän teki. Kaikki hänen lapsensa (7 kpl) ja heidän perheensä lapsineen ja lapsenlapsineen lueteltiin nimiltä ja kerrottin kaikkien ammatit ja lapsista iät. Yksityiskohtainen tarina laittoi vainajan ja hänen elämänsä kontekstiin. Ja samalla pappi tuli kertoneeksi, että jos tätä miestä ei olisi ollut, viidesosaa hautajaisvieraista ei olisi olemassa.

4. Hautajaispäivänä päivälehdessä julkaistaan useita muistokirjoituksia, joita vainajan lähipiiri on lähettänyt toimitukseen. Jos kaikki muistokirjoitukset eivät mahdu yhden päivän lehteen, niitä julkaistaan myös seuraavana päivänä.

5. Hautajaisiin ei ole tapana tuoda pieniä lapsia. Kahvitilaisuuteen lapset ovat tervetulleita, mutta siunaustilaisuudessa he eivät olleet mukana. Oma ipanamme ei vielä näistä asioista mitään ymmärrä, mutta 3-vuotias serkkupoika kovasti kyseli viime viikolla, mitä ukille on tapahtunut. Hänelle kerrottiin, että ukki meni avaruuteen.

Olikohan tuo paras mahdollinen selitys. Tjaa.

 

*Kirjatärppi*

No niin, pitkästä aikaa kirjatärppi. Tilasin Suomesta läjän syksyn uutuuskirjoja. Tartuin ensimmäisenä kirjasetin trilleriin, Taavi Soininvaaran Pakonopeuteen. Kirjan markkinointimateriaali lupasi jännitystä - lapsensa ihmiskauppiaille menettänyt nainen etsii lapsensa ryöstäneitä pitkin Balkania. Siinä samalla kehitellään joukkotuhoaseita ja koitetaan saada huumekauppiaita nalkkiin.  Asetelma vaikutti hyvältä. Ajattelin, että nyt on luvassa kunnon toimintaa, jossa paskapääparittajat saavat pataan, yksinhuoltajasankari vetää köniin kaikkia pahiksia ja lopussa kaikki narun päät solmitaan kivaksi nipuksi ja kirjan voi tunkea takaisin hyllyyn. Odotin ihanaa äijähömppää.

Mutta voi helvetti. Kirja oli täys p*ska. Olen lukenut miehen aikaisempia jännäreitä, ja ne ovat olleet ihan kelpo kamaa. Vähän samantasoista mässäilyjännitystä kuin Remeksen "kansainväliset trillerit". Pakonopeus tuntui kuitenkin niihin verrattuna pettymykseltä. Ensinnäkin juoni oli todella outo (sama pahis ja sama hyvis sattumalta tapaavat maailman eri kolkissa monta kertaa yhden kirjan aikana - ison kuvan ei tarvitse olla realistinen, mutta kirjasta menee maku, jos tarinan pienet yksityiskohdat ovat epäuskottavia). Henkilöhahmot jäävät aivan paperinukseiksi - ja joka välissä pitää nussia. Siis hyviä seksikuvauksiahan on nasta lukea, mutta jos lapsensa menettänyt ja ihmiskauppiaita jahtaava Soisalo-mimmi vähän väliä ajautuu tökerösti kuvattuihin panokohtauksiin, minua alkaa väsyttää: "...puhuivat niitä näitä, kunnes Soisalo asteli kylpyhuoneeseen ja laittoin kylpyveden valumaan. Kara tajusi mitä oli tekeillä vasta kun Soisalo alkoi riisua häntä"

Ja sitten ne action-kohtaukset: sivukaupalla käsittämätöntä jargonia teknisistä yhteyskohdista. Ihan kuin lukisi jotain videonauhurin käyttöohjetta: "...IMO:n INF3-sertifikaatti ja se pystyy kuljettamaan MOX-polttoainetta sekä plutoniumoksidia. Alus on valmistetttu Tamano-telakalla Japanissa vuonna 2006, pituus 104 metriä, leveys 17 metriä, kuollut paino 4 916 tonnia, uppoama 9 667 tonnia, kaksi 3 600 hevosoiman Wärtsilä-dieslmoottoria." Hohhoijaa - ehkä tämä uppoaa koneinsinööriin. Minua se sijaan alkoi väsyttää niin paljon, että jätin kirjan kesken. En siis tiedä, mitä kirjan kaapatulle tyttölapselle lopulta kävi - en vaan jaksanut enää lukea.

Tuttu kirja kenellekään? Tykkäsikö joku?

 

[caption id="attachment_943" align="aligncenter" width="226" caption="Harmitti, että ostin tämän. "][/caption]

Tunnisteet: , ,