Yksinäistä

Yksinäisyys koostuu välillä yllättävistä palasista ja iskee kysymättä. Reykjavikissa on tänään Gay Pride. Täällä paraati on yksi kesän suurimmista juhlista. Kadulla on tuhansia ihmisiä  - ja se on tässä kalastajakylässä paljon. Bileet jatkuvat aamukuuteen.

Olen yksin kotona kääpiön kanssa, koska mies on töiden takia poissa ensi viikkoon asti. Kaikki kaverit tuntuvat hävinneen kuin pieru Atlannin valtamereen. Välillä vaivaksi asti nurkissa pyörivät sukulaiset ovat kaikki maalla. Baarissa on aina ainakin joku tuttu, mutta ei sinne viitsi ipanan kanssa mennä kaljaa kiskomaan keskellä päivää. Ajattelin kuitenkin paeta ulos, kun kyllästyin tuijottamaan kesän viimeisiä päiviä lasi-ikkunan takaa. Sidoin kääpiön kantoliinalla kiinni (siis minuun, en esim. olohuoneen pöytään) ja lähdin katsomaan paraatia. Mutta eihän siitä mitään tullut. Ipana oli kiinnostunut kaikesta ja vaikutti varsin tyytyväiseltä, mutta jengi töni tupakat kädessä. Hengailin pääkadulla vartin bilekansaa väistellen ja puolimetristä suojaten. Alkoi vituttaa ja lähdin takaisin himaan.

Kotona vauva alkoi huutaa, väänsi paskat ja maitopurkki tipahti lattialle. Ei sitä kai kannata itkua vääntää  kun maito on jo lattialla. Mutta kyllä vähän piti vetistellä. Tää on just niin tätä, mitä pelkäsin. Olen jumalauta yksin kotona, ikkunoista tulvii sisään juhlakansan mölinää, musiikki soi naapurissa, vauva itkee viereisessä huoneessa ja paskavaipat haisee. En pääse kampaajalle, vaatekauppaan tai edes lenkille. Njää, njää, njääää.

Onneksi jääkaapissa on sentään sapuskaa. Mies raahasi 4 muovikassilista ruokaa ennen työreissuunsa lähtöä, jotta mun ei tarvitse mennä kauppaan. Kilttiä. Tuli ihan mieleen yksi vanha kämppikseni, parikymppinen italialainen vaihto-oppilaspoika, jonka äiti lähetti jälkikasvulleen ruokaa parin viikon välein Italiasta Islantiin. Pahvilaatikosta löytyi tomaattikastikkeita, pastaa, juustoja ja makkaroita.

Millä ihmeellä te piristätte itseänne, kun tuntuu että kaikki on hanurista, eikä kotoa voi lähteä minnekään?

Tunnisteet: