Elämälleni on tyyplillistä se, että joudun pehmentelemään lausuntojani jälkikäteen, toimin periaattetani vastaan ja lopulta syön osan sanoistani. RÖYH. Varmaan siksi mun on niin vaikea pudottaa painoa. Lyhyt katsaus aikaan EVJ (elämä vauvan jälkeen):
Mitä tuli syötyä:
- Lupasin itselleni, että en huutele naamakirjastatuksessani vauvan ruumiintoimintoihin liittyviä asioita. No eilen oli pakko mainita niistä haisevista kestovaipoista. Facebook-krapula iski valtavalla voimalla jälkikäteen.
- Päätimme, että mun ja miehen välinen elämä ei lapsen tultua muutu. No kyllä se muuttui aika paljon. Lähes jokaisessa vaihtamassamme lauseessa mainitaan joko vauvamme nimi, joku ulosteeseen (ei sentään luojan kiitos minun eikä hänen tuotoksiin) liittyvä huomautus, päänsärky, väsymys, vaihdatko vaipan -pyyntö tai kysymys siitä onko meillä puhtaita vaippoja, pitäiskö pesukone laittaa päälle.
- Olin ihan varma, että vauvan itku kuulostaa aina samalta. Vauvan itkujen erottaminen oli minusta hippien höpinää. No, tänä kesänä olen oppinut erottamaan, milloin nääpiö itkee nälkää, vitutusta, väsymystä tai vaatii "palvelua ja huomiota tänne heti saatana". Ainostaan jälkimmäiseen on reagoitava aivan välittömästi, koska muuten halkeaa omat korvat.
- Olin varma, että en osaa hoitaa vauvaa. Siis vaihtaa vaippoja, ruokkia sitä ja tuntea kiintyväni siihen. No toisin kävi; ipana vaikuttaa erittäin tyytyväiseltä meikäläisen palveluntuottajakykyihin. Asiakastyytyväisyys on korkea ja kiintymystäkin havaitaan.
- Suurin osa ihmisistä oppii kävelemään, liikkumaan, kiljumaan, ojentelemaan käsiään päänsä edessä ja tarttumaan varpaistaan kiinni. Kakkatykkinsä kehittymisestä ylpeänä raportoivat vanhemmat herättivät minussa lähinnä sääliä. Vittu eikö noillakaan ole parempaa tekemistä. Ei käden työntäminen suuhun ole mitään rakettitiedettä. Se on käden työntämistä suuhun. Tulkaa sitten raportoimaan, kun ipananne saa Nobel-palkinnon tai kokoaa 1000 palan palapelin 2-vuotiaana hukkaamatta palaakaan ja saamatta raivokohtausta. No, nyt mä olen melkein samanlainen kun "nekin". Kun nahkavekkari tarttuu kiinni varpaistaan ja juttelee niille jotain ölinää, tunnen, kuinka omahyväinen tyytyväisyys valtaa mieleni. Se osaa.
Näistä tosin pidän edelleen kiinni:
- En todellakaan halua toista lasta. Katsotaan tilanne sitten uudestaan, kun tää ensimmäinen on tarpeeksi vanha ajamaan autoa. Yksi kuolaava kiljukaula menee pahoinakin hektinä, mutta jos niitä olisi kaksi... No way.
- Haaveileen edelleen ensimmäisestä pidemmästä työmatkasta (=yli 2 päivää) ilman ipanaa.
- Haaveilen myös ensimmäisestä pidemmästä lomasta (=yli 2 päivää) miehen kanssa ilman ipanaa.
- Minusta edelleen paras tapa viettää "minun oma lomapäivä" on pakata kassiin kaksi kirjaa ja kolme lehteä ja eväät ja säästä riippuen parkkeerata itsensä joko olohuoneen sohvalle tai puistoon. Islannin ilmastossa se on useimmiten olohuoneen sohva. Enkä halua "minun omana lomapäivänä" vaihtaa vaippaa enkä kaivaa tissiä vauvalle.
- Minusta olisi ihan kiva, että lapsi nukkuisi vähän pidempiä päiväunia, jotta itselle jäisi enemmän aikaa.
- En tunne yhtään syyllisyyttä vapaa-ajan haaveistani. Suurin osa elämästä kun on kuitenkin sitä tavallista arkea vauvoineen (ja kakkavaippoja ja muuta mieltä ylentävää :)).Tunnisteet: kotityöt, vauva, vauvan huolto, yhteiskunta ja perinnepöperöt