Muumeja tunkee postiluukusta

Meillä alkaa tulla täällä kotona ahdasta. Nurkat, ikkunalaudat, kaapit ja kirjahyllyt pursuavat kutsumattomia vieraita. Nääpiön syntymän jälkeen taloomme on muuttanut asumaan lauma muumeja. Olomuoto vaihtelee: on kuppeja, pyyhkeitä, kirjoja, cd-levyjä, lusikoita, laakeita lautasia, syviä lautasia, muutamia pehmoleluja... Kohta täytyy varmaan palkata portsari ulko-ovelle pitämään kuria. Eihän tänne mahdu kohta enää sekaan!

Muumipappa on sovinisti vanha ukko, joka syö, lihoo ja torkkuu riippumatossa vaimon pyyhkiessä tomuja riippumaton alta (!). Muumimamma on hihittelevä kodinkone, joka paistaa pannukakkuja, valmistaa hilloja ja kyselee maanisesti, ovatko kaikki varmasti syöneet ja ehtineet pitää hauskaa. (Paljosta muuten vetoa, että kulisseissa hän potkii seiniä, tunkee neuloja Muumipapan näköiseen voodoo-nukkeen ja kiroaa Toven paskasta roolistaan.) Muumipeikko tekee  kaikkea hauskaa - samaan aikaan kun tämän pömppömahaisen, kaljun vaahtokarkin naispuolinen vastine Niiskuneiti (siis huomaatte kai, että tunnen nämä kaikki hahmot nimeltä :D) purskahtelee pissat housussa pelosta. Iik! Apua, minua pelottaa! Apua, joku mies, pelasta minut! En minä uskalla. Huh. Melkein yhtä paha roolimalli kuin se täällä jonkun mainitsema Hello Kittyn neitikissa, jolla ei ole suuta.

Tämä ei ole hyökkäys lahjan antajia vastaan (muutama tätäkin blogia lukeva on kantanut meille muumeja eri olomuodoissa, lämpimät kiitokset vaan teille kaikille <3). Mietin tässä vain, että mikä niissä valkoisissa possun ja virtahevon risteytyksissä viehättää? Pannukakkufilosofia? Pikku Myy (ilman Myytä hylkäisin koko lauman)? Suomalaisuus? Huippua on minusta se, kun yksi suomalainen ystäväni, joka seurustelee britin kanssa, on alkanut saada muumiaihaisia lahjoja miehen brittiläisiltä sukulaisilta. Kaikki suomalaiset rakastavat muumeja.

*Kirjatärppi*

Aloitin vihdoin Richard Dawkinsin Jumalharhan. Ei hitto, tämä on kyllä hyvin kirjoitettua ja perusteltua tekstiä kannesta kanteen. Kirjan suorastaan ahmii (ja veikkaisin, että se uppoaa myös uskoviin - omia argumentteja on hyvä testailla). Upeaa, kun joku osaa sanoa sen niin hyvin. Että jumalaa ei ole. Ihmiset eivät tarvitse uskontoa. Jumalasta ei ole todisteita. Simppeliä. Yksinkertaista. Ihanaa. Mutta ei yhtään ankeaa. Päinvastoin; liikutuin kyyneliin lukiessani kirjan esipuhetta. Siinä Dawkins kertoo, että haluaa hautajaisissaan luettavan hänen kirjoittamastaan kirjasta Unweaving the rainbow seuraavat rivit:

"Me kuolemme, ja se tekee meistä onnekkaita. Useimmat ihmiset eivät kuole koskaan, koska he eivät synny koskaan. Potentiaaliset ihmiset, jotka olisivat olleet täällä paikallani, mutta jotka eivät todellisuudessa näe päivän valoa, ovat paljon lukuisammat kuin Saharan hiekanjyvät. On selvää, että näiden syntymättömien aaveiden joukossa on suurempia runoilijoita kuin Keats, suurempia luonnontieteilijöitä kuin Newton. Tiedämme tämän, koska DNA:mme sallima mahdollisten ihmisten joukko on valtavasti suurempi kuin todellisten ihmisten joukko. Näiden mykistävien todennäköisyyksien edessä sinä ja minä kaikessa tavallisuudessamme olemme täällä..."

Tunnisteet: , ,