Juoksuohjelman etenemisestä ja koululiikunnan kamaluudesta

Pikainen kommentti juoksuohjelman etenemisestä. Se hitto soikoon TOIMII! Mahdun jo vanhoihin farkkuihin ja juostessani askel kevenee kerta kerralta. Lenkillä ollessani  pompin liikennevaloissa jo kärsimättömänä odottaen vihreää valoa. Ja believe me, nyt puhuu henkilö, jota on vituttanut juokseminen niin helvetisti ja aina.  Olen laittanut sen - niin kuin monen muunkin nuoruuden trauman - koululiikunnan ja musiikintuntien piikkiin. Ala- ja yläasteen "suosikkitunnit" liikunta ja musiikki edustivat minulle silkkaa sadismia:

- Oppilaat suorittivat musiikintunnilla laulukokeen luokan edessä. Biisin sai valita itse, mutta se ei paljoa laulutaidotonta lohduta. Ukko Nooa, Ostakaa makkaraa ja Hyttynen olivat kaikki yhtä pelottavia. Naama punaisena ja pusero hiestä märkänä piti veisata laulua opettajan polkiessa hormooni-harmoonia. Ja takarivi tirskui. Tätä nöyryytystä piti kestää kahdesti vuodessa: syys- ja kevätlukukauden lopussa. Olisin varmasti kehittänyt itselleni mielisairauden, jos ala- ja yläaste olisi pitänyt tehdä kurssimuotoisena, ja laulukokeet olisi pidetty viidesti vuodessa.

- Liikuntatunneilla luokan liikunnallisesti lahjakkaimmat (eli yleensä ne, joiden vanhemmat kuskasivat lapsiaan hiihto-, pesäpallo-, koripallo- ja jääkiekkotreeneihin) nimettiin lajista riippumatta kapteeneiksi, jotka jakoivat joukkueet. Ylipainoiset, ryhmäliikuntaa inhoavat ja yksinäset valittiin aina viimeisenä. Se tuntui joka kerta ihan yhtä paskalta. (Päätin, että lukioon kun pääsen, en vittu ikinä juokse tai hyppää.)

- Jos liikuntatunneilla ei pelattu sadistisia ryhmälajeja, siellä otettiin aikaa juoksuradalla, hiihdettiin kilpaa ja merkittiin korkeushypyn tulokset ylös. Hyppäsin korkeutta noin 65 senttiä. Kyllä nyt on naurussa pidättelemistä, mutta silloin ei hymyilyttänyt. Korkeushypyn tekniikkaa ei opetettu. "Katsomalla oppii", totesi liikunnanopettaja pilli suussa. Vieläkin muistan sen kalmanvärisen tuulipuvun ja ne Adidaksen lenkkarit. Tuloslistoja liimailtiin luokan oviin ja niiden perusteella annettiin numero liikunnasta. Ei perse.

Toivottavasti meininki ala- ja yläasteella on noista ajoista muuttunut edes vähän terveemmäksi. Eihän omaa ipanaa muutoin voi laittaa kouluun.  (En nimittäin kestä, jos meidän taloudessa on kaksi yhtä hullua henkilöä.)

Tunnisteet: , , , ,