Toukokuun tunnustus

Perhana, huomenna on kesäkuu! Minä ja rusinaperse ollaan oltu Suomen-mummilassa kylässä kohta kaksi viikkoa. Alku oli hieman hankalaa ja lomailu yksin tuntui kadotetulta elämältä.  Asialta, jota ei saa enää takaisin. Maito on jo lattialla. Mappi on suljettu. Case is closed.

Mutta arvatkaas mitä. Mä olen alkanut tämän parin viikon aikana pitää enemmän lapsestani. Siis ihan oikeasti. Se tuntuu nyt enemmän omalta kuin aikaisemmin. En tiedä johtuuko se siitä, että me ollaan nyt Suomessa ja puhutaan koko ajan suomea. Vai siitä, että mä olen sen kanssa "yksin", siis ilman miestä (joka meillä on hoitanut ajallisesti nääpiötä enemmän kuin minä) ja olen pärjännyt IHAN OOOKOO! Se nauraa mulle! Saan sen nukkumaan siinä missä mieskin, ja osaan jo vähän aavistella sen mielenliikkeitä. Olen rakentanut sille päivärytmin. Jibbee! Tykkäämismittarin ponnahdukseen saattaa vaikuttaa myös se, että kriisi lähentää. Meiltä nimittäin kuoli muutama päivä sitten koira, joka on ollut perheemme silmäterä syntymästään asti, siis yli 13 vuotta. Ihana koiramme oli  isäpuoleni paras ystävä monta vuotta. Koiran poismeno tuntui hänestä kuulemma pahemmalta kuin oman, tosin kunnioitettavan vanhana kuolleen äidin hautaaminen. Eli kyse ei ollut mistään ihan tavanomaisesat hurtasta. Koiran poismenoa on siis viime päivät itketty täällä silmät päästä. Nääpiö on kunnioittanut karvaturrin poismenoa hymyilemällä osaanottavasti, jokeltelemalla ja olemalla ylikiltti.  Sinä päivänä kuin koiramme nukkui pois, nääpiö kasvoi vaatekoolla.

Tunnisteet: , ,