Syntymäpäivän jälkeen, osa 1

Mielessä on miljoona asiaa, joista pitäisi kirjoittaa. Mutta mun pää on ihan sekaisin. Siis mulla on oikeasti sellainen olo, että olen kännissä neljättä päivää. Krapulaa ei vaan tule, kumma juttu! Kätilön mielestä tila on ihan normaali, jotain hormonijuttuja kuulemma. "Sulta voi myös mennä muisti muutamaksi päiväksi, siksi kirjoitan nämä kaikki asiat ylös tähän paperille, jotka ainakin pitää muistaa", hän hekotteli käydessään meillä kotona ensimmäistä kertaa.

Täällä päin saa kätilön kotikäynnille viikoksi, jos lähtee sairaalasta 24 tunnin kuluttua synnyttämisestä (siis jos kaikki on synnytyksessä mennyt suht hyvin). Kätilö käy kerran pari päivässä tsekkaamassa tilanteen, näyttää miten syötetään vauva ja putsataan vauvan napa ja miten kylvetys onnistuu. Ja siltä voi kysellä kaikkea. Ihan kätevä palvelu minusta.

No niin, aloitan nyt tämän synnytysavautumisen, jatkoa samasta aiheesta seurannee vielä lisää aika monessa viestissä... (kunhan muisti palautuu).

- Jos saisin päättää uudestaan, ottaisin epiduraalin. Olin vähän tyhmä: luulin että kun synnytyskanava on auennut "jo" kuusi senttiä, ollaan jo pitkällä yli puolen välin ja lopun kestää vaikka päällä seisten. No, ei se sit kai olekaan ihan niin. Viimeisiin sentteihin voi mennä kuulemma monia, monia tunteja. Kun epiduraalin haluaa vasta ihan loppuvaiheessa, kun tuskat on sitä luokkaa että joku puukottaa sua vatsaan / käyttää liekinheitintä, sitä ei enää saa, koska se on liian myöhäistä. Eli neuvoni on, että jos siinä vaiheessa kun epiduraalin vielä voi saada, yhtään epäilee, NIIN OTA SE.

- Sairaalakassi. Pakkasin mukaan vaatteita, hammasharjan, kirjan ja lehtiä ja syötävää. Loppujen lopuksi lukemisella ei tehnyt mitään, hierontaöljy vie turhaa tilaa eikä joogapallon päällä tehnyt juuri mieli istua. (Istuminen ylipäätään supistusten aikana oli ihan mahdotonta.)

- Valmenna kumppania pahoinpitelemään supistusten aikana. Kun kipua tuntee jossain muualla kuin siellä, se tuntuu edes vähän siedettävämmältä. Mies raapi mun jalkoja, paineli mustelmia reisiin ja  teki intiaanipuristuksia. Ja kaikki tuo fyysinen rusikointi auttoi paremmin kuin esim. ilokaasu.

- Synnytys vedessä. Kuuma, vatsaan kohdistettu suihku auttoi eniten supistusten alkuvaiheessa. Vesiammeessa istuminen teki omalla kohdallani supistuksista pidempiä ja tuskaisempia. Siirryin sieltä takaisin sänkyyn aika nopeasti. Ilokaasusta oli lähinnä se apu, että se auttoi hengittämään hitaammin. Ilman sitä hyperventiloin kuin hullu puutarhuri, vaikka miten oli takana kymmeniä raskausjoogatunteja :)

- Repeämistä en tuntenut ollenkaan, silti värkkiä tikattiin kasaan yli vartti. En tiedä miltä siellä nyt näyttää, mutta kätilö kehotti vilkaisemaan peilillä vasta neljän viikon päästä... Hän sanoi, että melkein kaikki täällä synnyttäneet tikataan, joitakin enemmän, joitakin vähemmän. Eli ilmeisesti repeäminen on tosi yleistä. Juuri nyt on vähän hankalaa esim. istua kovalla tuolilla tai ylipäätään istua pitkiä aikoja.

- Kysy heti synytyksen jälkeen rintaruokintaterapeuttia/-neuvojaa käymään luonasi. Yleensä synnytysosastoilla on tämmöinen palvelu, siitä ei vaan aina kerrota erikseen. Kätilötkin kyllä neuvoo, mutta spesialistilta saa parempia neuvoja. Välillä kätilöiden ja rintaruokintaspesialistien välillä on jotain arvovaltataistelua (kuulin tämän synnytyssairaaloissa työskennelleeltä kaveriltani), ja siksi synnytyksessä auttaneet kätilöt ei yleensä mainosta näitä imetysspesialistien palveluita. En tiedä pitääkö tämä laajemmin paikkaansa, mutta ainakin täällä mulle kävi just näin. Kätilö näytti miten sitä pötkylää pidetään käsissä ja miten rinta tungetaan suuhun. Kun sain rintaruokintaneuvojan käsiini, hän osasi paremmin näyttää kädestä pitäen, miten homma toimii. Ja onhan se aika haparointia ja pelkään koko ajan että vauva kuolee mun syliin kun puristan sitä liian kovaa. Ehkä tää vaihe menee ohi?

- Kun kivut on helvetilliset, se ei välttämättä auta yhtään, että huoneessa olijat kannustaa jaksamaan: "kohta näet vauvasi, kohta koittaa elämäsi paras hetki". Älä ota tästä "tunteettomuudesta" syyllisyytä, tai minä en ainakaan ottanut :) Minua itseäni pänni suunnattomasti nuo hehkutuspuheet siinä vaiheessa kun itsellä on sellainen olo, että on saanut just 25 puukoniskua alavatsaan.  Mulle tuli vaan sellainen olo, että kaivakaaa nyt tämä tyyppi ulos vaikka lapiolla, mutta mä en nyt enää vaan jaksa. Pitäkää napanuoranne ja vauvanne, mä lähden nyt himaan nukkumaan. Totta on, että kivut unohtuu/poistuu heti kun lapsi on tullut ulos. Mutta mielikuvaharjoittelu ei auttanut ainakaan itseäni.

- Sanoin jo ennen synnytystä kätilölle, että mua pelottaa, että en pidä tästä lapsesta yhtään kun se syntyy, ja että se ei ehkä tunnu omalta. Ajattelin, että parempi olla suora heti alussa, niin se ei ihmettele mahdollisia kommenttejani  synnytyksen jälkeen. Kätilö ilostui tästä suunnattomasti! Se sanoi, että hyvä kun ajattelet noin ja myös myönnät sen. Hän kertoi että on joutunut paljon tsemppaaman äitejä, joilla on ollut kovat odotukset suunnattomasta äidinrakkaudesta joka tulvahtaa jostain taivaasta lapsen tultua pimperosta ulos. Välillä sellainen tunne tulee heti, välillä siihen menee muutama tunti, päivä tai viikkojakin. Jos on valmistautunut siihen, että oma lapsi voi aluksi tuntua vieraalta, alkuaika kotona sujuu yleensä helpommin. Tämäkin sitten toisaalta on vain yhden kätilön mielipide.

Ja tehdään se nyt vielä selväksi kaikille :) että meidän uusi "alivuokralainen" on huipputyyppi, oikein erinomainen valioyksilö. Se ei ainakaan vielä itke ihan kamalasti ja syökin suhteellisen hyvin. Mutta lähiviikkoinahan tilanne voi muuttua dramaattisesti, joten nautitaan nyt näistä seesteisistä päivistä kun niitä on tarjolla :D

*Kirjatärppi*

Hehkutin täällä aikaisemmin Poikani Kevin -kirjaa. Saman kirjoittajan, Lionel Shriverin, Syntymäpäivän jälkeen käsittelee aivan eri aihetta, eikä yllä Kevinin tasolle, mutta on jotenkin sopivan viihdyttvää luettavaa. Kirjassa on pariskunta, joka joko eroaa tai ei eroa. Nämä kaksi vaihtoehtoista stooria kulkevat rinta rinnan läpi kirjan, ja vasta lopussa selviää, kumpi tarinoista tapahtui oikeasti ja kumpi oli kertojan kuvitelmaa. Hauska kertojaratkaisu tuo muuten melko tavanomaiseen tarinaan lisäpotkua. Jos minulla olisi kirjasto, luokittelisin tämän hyllyyn "Laadukas viihdekirjallisuus".

Tunnisteet: , , ,