Muovissa kahlaamista

Tapasin toissapäivänä ihan mahtavan äidin. Hän oli juuri saanut ekan lapsensa. Juttu kääntyi lähipiirin antamiin lahjoihin. Hän sanoi, että oli kertonut etukäteen kaikille ystävilleen ja sukulaisilleen, että heille ei lapsen synnyttyä saa tuoda mitään uusia tavaroita - jos haluaa jotenkin muistaa, niin ruokaa voi tuoda, vaikka tuoreita pannukakkuja, tai sitten käytettyjä lastenvaatteita ja käytettyjä leluja. Ehdottomalla ei-listalla ovat kaikki sellaiset lasten lelut, jotka toimivat pattereilla.

Pisteet hänelle! Muistelen nimittäin taas noita lukuisia vierailuita miehen siskosten koteihin (molemmilla on kaksi lasta, alle 3-vuotiaita). Juuri muita lapsiperheitä en lähemmin tunnekaan - siksi raukkasukulaiseni joutuvat aina hampaisiini näissä esimerkeissä. Onneksi ne ei osaa suomea :-) Mutta kun meinaan tukehtua roinaan niiden lastenhuoneissa! Muoviset golf-setit, rekka-autot, autoradat, vinkuvia ääniä päästävät sähköpianosetit ja vilkkuvalolliset avaruusoliot muodostavat sinne tänne seiniä pitkin nousevia kasoja. Leluja on niin paljon,  ettei 3-vuotias mitenkään voi pystyä keskittymään yhteenkään kunnolla.

Mun mies itse asiassa ehdotti tossa joku aika sitten, että sitten kun meillä on se lapsi, niin sovitaanko, että silä saa olla korkeintaan 10 lelua keralla. Jos se haluaa jotain uutta, niin joku vanhoista pitää antaa pois ja viedä kierrätykseen ja selittää, että on paljon lapsia, joilla  ei ole leluja ollenkaan. Siksi on reilua antaa joku oma lelu pois, jos haluaa uuden tilalle. Oih, meinas tulla tippa linssiin tuosta :) Mutta saakohan pieni lapsi jotain traumoja siitä, että sille alkaa kertoa tosiasioita maailmasta jo noin nuorena? Ei kai... No, tämä nyt ei ole  ajankohtaista vielä, miettikäämme tätä ongelmaa muutaman vuoden kuluttua uudestaan.

*Kirjatärppi*

Keskellä pimeintä talvea on ihanaa lukea tarinoita jostain kaukaa, missä on kuumaa ja aurinkoista. Kuubalaisen Pedro Juan Gutiérrezin kirjoittama Likainen Havanna-trilogia iski aika lujaa viime vuonna. Kirjan synkät, lihaisat ja villit tarinat 1990-luvun Kuuban nälänhädästä, ränsistyneestä Havannasta, katuprostituutiosta, rommin ryypiskelystä ja villistä seksistä istuvat hyvin tähän pimeyteen, joka ei tunnu koskaan loppuvan...

[caption id="attachment_276" align="alignnone" width="120" caption="Hikistä tunnelmaa Havannassa. "][/caption]

Vietin muutama vuosi sitten Kuubassa kuukauden. Matkan jälkeen minulle jäi enemmän kysymyksiä maasta kuin mitä niitä oli ennen sinne menoa. Kaikki ihmisiltä kuullut tarinat poikkesivat toisistaan niin valtavasti. Melkein kaikki antavat tavalla tai toisella informaatiota lähiympäristön tapahtumista hallituksen joukoille, pystyttävät Fidel-kylttejä pihoilleen ja ylistävät patriaa, isänmaata. Elintaso maassa on kuitenkin nyt parempi kuin monessa muussa alueen vähemmän kehittyneessä valtiossa.  Sairaalat vaikuttivat siisteiltä, nälänhätää tai pulaa ruuasta ei ollut samalla tavalla kuin 1990-luvulla Neuvostoliiton kaaduttua (ilmeisesti Kuuballa on toimivat suhteet ainakin muutaman lattarimaan ja Espanjan kanssa, joten kaupankäynti ei ole ihan kuollutta), ihmiset vaikuttivat päällisin puolin tyytyväisiltä elämäänsä. Mutta turistina jos majoittuu all inclusive -komplekseihin ja poistuu sieltä lähinnä päiväretkille ilmastoidun bussin kyydissä, ei paikasta saa irti yhtään mitään. Kun reissaa itsenäisesti (noh, ilmastoiduilla busseilla mekin reilattiin ja muiden länkkäreiden seassa; kuubalaiset itse kun eivät saa matkustaa eri provinssien välllä ilman viranomaislupaa - tai näin meille kerrottiin), näki edes sen elintasokuilun, joka kuubalaisten ja maassa käyvien ulkomaalaisten välillä vallitsee. Luin tuon Havanna-trilogian vasta Kuuban matkan jälkeen, ja se kyllä antoi jälkikäteen lisää näkökulmia omaankin reissuun.

Suosittelen, tätä lukiessa tulee lämmin!

Tunnisteet: , , ,