Uuden vuoden kunniaksi asiaa tisseistä. Imetys nimittäin ällöttää. Tiedän (tai siis olen kuullut), että rintaruokinta on vauvalle hyväksi, se on terveellistä, helppoa ja halpaa ravintoa. Mutta silti ajatus rinnoissa alati roikkuvasta vauvasta ei tunnu yhtään mukavalta. Entä jos se sattuu? Tai jos se ei onnistu? Tai mitä jos ennen niin hauska rintavarustukseni valahtaa imetyksen seurauksena nivusiin? Ei paljon naurata. Taidan olla vähän turhamainen paskiainen. No, ainakin uskallan myöntää sen.
Sitä paitsi imetys näyttää pelottavalta. Viime aikoina olen todistanut useampaakin tissiruokintasessiota enkä ole välttynyt näkemästä (vaikka olen yrittänyt välillä katsella muualle, kuten lattiaan, tai selata olohuoneen pöydällä lojuvia lehtiä) sitä luumun kokoista nappulaa, jollaiseksi ruokkijan nänni on ruokkimisen jälkeen muuttunut. Järkytys! Miten tavallinen nänni voi turvota niin suureksi? Imetyksen on pakko sattua ihan helvetisti.
Myös seksi imetyskaudella ihmetyttää. Miltä se tuntuu kun maitoa roiskuu ympäriinsä? Lämmin pirtelöefekti tuntuu kyllä melkoiselta turn-offilta, ellei sitten satu olemaan jonkin sortin ruoka-seksi-yhdistelmän ystävä. Ja minua ei henk. koht. kauheasti innosta jääkaapin avaaminen sänkyyn. Kysyin asiaa parilta läheiseltä kaverilta (molemmat miehiä, joiden vaimot olivat juuri saaneet lapset). Suoraan kun kysyin niin suoraan vastattiinkin: seksi imetyksen aikaan on kuulemma niin, noh, hankalaa, että sitä tekee molempien mieli vähemmän kuin tavallisesti. Varsinkin silloin jos nainen tykkää rintojen hyväilystä ja mieskin saa siitä kiksejä. Mutta kaverini mukaan sitten kun panettaa (tätä ei kuulemma tapahdu kovin usein ensimmäisen 6 kk aikana - jeejee), yksi käytännönläheinen keino välttyä maitosotkulta on syöttää molemmat rinnat tyhjiksi hetki ennen seksiä. Mutta miten spontaania se nyt on? Ju-huu, nyt tää vauva ois syöny, nyt nää kaks vois vähän suhata.
Huh. Elämäni taitaa muuttua aika helvetisti kuuden viikon kuluttua. Ja tämä rintamuutos nyt on varmasti yksi niistä pienimmistä. Kun tämäkin ahdistaa jo tarpeeksi, miten ne kaikki muut asiat? Kuten pysyykö vauva hengissä? Mitä jos se kuolee? Mitä jos se on sairas? Mitä jos se paskantaa / huutaa / itkee minut hulluuteen asti? Mieheni mielestä keskityn vähän liikaa näiden mahdollisten ongelmien pohtimiseen. Mutta on vähän vaikea olla innoissaan niistä positiivisista asioista, kun ei tiedä YHTÄÄN mitä sieltä on tulossa ja millaista SE on.
Eilen illallisella kaveriporukkani hehkutti erittäin innoissaan lapsen tuloa. Kommentit siitä, miten ihana se on, miten pehmeä ja pieni se on ja miten upeaa sen kanssa on viettää aikaa, tuntuivat kieltämättä ihan mukavilta mielikuvilta. Totesin siihen kuitenkin kunnon tosipessimistinä, että eipä noita asioita voi tietää varmaksi. Voihan nimittäin olla vaikka niin, että lapsi syntyy kolmikätisenä. Siihen mieheni totesi, että toivottavasti se syntyy kolmi- eikä yksikätisenä, koska sen kolmannen käden voi leikata pois, mutta uutta kättä on vähän vaikeampi istuttaa keskivartaloon kiinni. Onneksi meidän tuttavat ovat jo tottuneet tähän meidän yhdessä kehittämään kieroon raskaushuumoriin <3Tunnisteet: hormon talking, imetys, jääkaapissa