Kantakirjalehmä

Mahapaniikki iski tänään. Miehen muualla asuvia sukulaisia tuli viikonlopuksi kylään, ja illalla koko perhe kokoontui anopin luokse kahville. Puin sen paidan päälle, vaikka tiesin, että ei siitä mitään apua kuitenkaan ole, ei tämän porukan edessä. Olin oikeassa. Jo ulko-ovella vatsan kimppuun hyökkäsi kolme aikuista ihmistä käsipareineen. Miten sun maha voi? Onpa se iso! Oletko ollut kipeä? Miltä se on tuntunut? Joo moi, mäkin olen täällä paikalla, puoli metriä ylempänä! (Tältä siis tuntuu, kun miehet katsoo silmien sijasta aina hinkkeihin. Omani ovat normaalitilassa onneksi sen verran pienet, että katsekontaktin luominen on onnistunut suhteellisen helposti. Olen melko varma, että tämä sama tunne on tuttu koiranäyttelyssä käytettäville koirille  - aika hyvä askellus, suorat korvat mutta vähän epäsuhta pää!) Nyt kaikki vaan tuijottavat mahaa. Ja käskevät lastensakin kokeilla, ja selittävät, että siellä on pieni vauva ja sitä voi tälläi hellästi taputella. No ei kyllä voi! Yksi niistä lapsista ujosteli eikä kehdannut tulla äitinsä käskystä lääppimään. Iskin sille kiitollisena silmää ja annoin myöhemmin karkin. Onneksi voi aina paeta sinne vessaan.

Ehkä mulla vaan on yläkerran(kin) tavara löysänä. Koen raskausmahan pakollisena ulokkeena, jonka täytyy roikkua tuossa edessä se 9 kuukauden kypsymisaika. Ja kun maha saa huomiota, alkaa isäntäruumista vituttaa. Ihan kuin olisin pelkkä VATSA. Taidan lisäksi olla hiljainen luuseri, joka ei kehtaa sanoa sukulaisilleen, että näpit irti mahasta ja koittakaa olla tuijottamatta sitä, se tuntuu epämukavalta. Tuntuu kuitenkin ihan erilaiselta, kun kaverit kyselevät mahasta ja heittävät vitsejä. Johtunee siitä, että ne eivät ole yhtä vauvahulluja kuin tuo lapsifanaattinen miehen puolen suku.

Tunnisteet: , , ,