Höpinöitä


Käytiin eilen miehen kanssa kodinkonekaupassa ostamassa  pölynimuri (uuden asunnon ensimmäinen imuri). Kalleimmat kapistukset olivat yli 400 euroa. Halvin oli 35 euroa. Aikamoinen hintahaitari! Intin ostamaan halvimman mallin. Omasta mielestäni imuri kuin imuri, kyllä sillä pölyt ja leivänmurut lähtee helpommin kuin harja- ja luutasetillä. Mies ei suostunut 35 euron malliin, vaan sanoi että kyllä se on vähintään tuo seuraavaksi edullisin: “Minä kun meillä kuitenkin imuroin.” No se on kyllä totta. Imuroiminen on takuuvarma tapa saada raivari, koitan välttää toimenpidettä viimeiseen asti. Kannoimme autoon sen 50 euron mallin. Kun miehen äiti kuuli imuriostoksestamme, hän vaati että imuri palautetaan ja hankitaan se 100 euron laite; se on tehty kierrätysmuovista ja kestää kuulemma testien mukaan pisimpään. Hän haluaa ostaa sen meille joululahjaksi, jos se vain minulle sopii. No tottakai sopii, oikeastaan aivan sama millainen tuubi siellä siivouskomerossa seisoo. “Miten sä voit olla noin mies tällaisissa asioissa”, hän kiusasi lähtiessään  yhdessä äitinsä kanssa hakemaan meille uutta pölynimuria.

Meillä mies pesee myös vaatteet (se pelkää etten muista kääntää t-paitoja väärinpäin pesussa tai laitan valkoisen pyykin sekaan harmaata) ja usein myös siivoaa keittiön (koska jätän kuulemma aina vesiroiskeita puupöydälle ja se menee helposti pilalle). En silti myönnä olevani mikään laiska paska kotiasioiden suhteen, sillä useimmiten minä käyn kaupassa, teen ostoslistat ja kokkaan ja leivon.

Vauva-asioiden suhteenkin mies näyttää kuitenkin olevan enemmän perillä kuin minä, tässä taas muutama esimerkki viime päiviltä.

Tänään aamulla tein sheikkeriä aamiaiseksi yleiskoneella. Pohdikselin sitten ääneen, että mitenköhän tämän joka-aamuisen pirtelön kanssa käy, kun kone pitää niin kamalaa ääntä että vauva varmasti herää siihen.

“Voi kuule, mä luulen että se vauva on joka tapauksessa jo hereillä tähän aikaan, kello on puoli yhdeksän”, kuului vastaus sohvalta. Ihan hyvä pointti.

Eilen illalla miehen siskon perhe  kävi lapsensa kanssa meillä kylässä (näitä sukulaisvierailuja riitää nyt ihan joka päivälle). Kolmivuotias väänsi tortut vaippoihinsa ja koko asuntoon levisi järkyttävä haju. Kun vaipat oli vaihdettu ja perhe pakkautunut takaisin autoon, avasin kaikki mahdolliset ikkunat ja poltin muutaman suitsukkeen. Mies vaan totesi, että tuon ikäisen kakan kuuluu  haista pahalle, koska eihän se lapsi muuten tiedä, että sitä ei saa syödä. Pakko myöntää, että en ollut tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta koskaan aikaisemmin.

Sunnuntai-iltana ennen nukkumaanmenoa luin (yllätys) kirjaa sängyssä. Luulin että mies jo nukkuu, ja siksi pelästyin kun se yhtäkkiä oli täysin hereillä ja kysyi, että mitä mieltä mä nyt ihan oikeasti olen tästä vauva-asiasta. Miltä se nyt niinkun oikeasti tuntuu että sulla on toi maha ja kohta meitä on täällä kolme. Että oletko yhtään enempi sinut asian kanssa kuin kesällä. Kyllä tästä selvitään, älä nyt stressaa. Sitten se kysyi, että mitä mä olen sinne blogiin lähiaikoina kirjoitellut ja että toivottavasti ihmiset ei pidä meitä (tai siis minua) ihan hulluna. Että eihän kukaan luule että mä oikeasti nostaisin lapsen parvekkeelta alas :D

Iik, meinasi tulla tippa linssiin – ihana mies! Huhh. Nyt on tullut herkisteltyä kyllä ihan liikaa. Tätä se joululoma teettää!

Jotta en nyt vaipuisi ihan järkyttävän epäkotiäitimäiseen tilaan, alan leipoa karjanlanpiirakoita. Ei ehkä kovin jouluinen ruoka (?), mutta jotain suomisäätöä pitää värkätä suvun ei-suomalaiselle edustukselle. Riisipuuroa ruisjauhotaikinassa. Nähtäväksi jää, uppoaako.

*Kirjatärppi*

Viikonloppu vierähti Thomas Bodströmin Pakenijan kanssa. Bodström on Ruotsin entinen oikeusministeri, ja se kyllä näkyy tässä “trillerissä”. Poliitikot, juristit ja oikeuslaitos puukottavat toisiaan selkään minkä ehtivät. Ministerin lehdistösihteeri on puolinokkela vallankäyttäjä, joka muka manipuloi esimiestään. Siinä sivussa koitetaan ratkaista vankilassa tapahtunutta murhaa. Sekavaa ja pitkäveteistä.

Sain kirjan puoli-ilmaiseksi liityttyäni Suureen suomalaiseen kirjakerhoon. Siis taas haksahdin, enkä enää muista kuinka monennetta kertaa. Mutta ne lupasivat kohtuuhintaiset toimituskulut ulkomaille, joten liityin. Postiluukusta tunkee  taas niitä kuukauden lehtiä  pari kertaa kuussa. Suurin osa kerhotarjouksista on joko sotakirjoja tai Sheldonin “romanttisia trillereitä”. Jee.

Bodströmin kirjalta en odottanut  mitään, mutta en kyllä saanutkaan mitään.  Tylsiä henkilöhahmoja, joista kukaan ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia, ei edes turhautumista tai vihaa. Kaikki tuntuu  yhdentekevevältä. Viidensadan sivun edestä lukuaikaa, mutta suosittelen vain siinä tapauksessa, että kaikki muut kirjahyllyssä lojuvat trillerit on jo ahmittu.

[caption id="attachment_208" align="alignnone" width="172" caption="Harvinaisen laimea keitos. "][/caption]

Tunnisteet: