Paniikkihäiriö!

Tänään koitti se päivä, jota olen osannut odottaa pitkään. Suistuin paniikinomaiseen häiriötilaan ja aloin kokea suurta ällötystä lapsia kohtaan. Siis melkein oksensin.

Olin sukulaisilla kylässä. Heidän 2-vuotias poikansa halusi leikkiä kanssani. Olisin halunnut karata taas sinne vessaan, tai puhelimeen tai vaikka ulos sateeseen seisomaan ilman kenkiä, aivan sama. Pojan nykiessä minua hihansuusta kaikkien huoneessa olleiden aikuisten – anoppi, poikaystävä ja poikaystävän sisko miehineen – huomio kiinnittyi minuun ja joku heistä sanoi sen ääneen: no nythän on hyvä aika harjoitella, me muut käydään tuolla kellarissa. Voi jumalauta, leikkasi kiinni sillä samalla sekunnilla. Sitä paitsi mitä hemmettiä ne siellä kellarissa teki kesken illan? Meinasin purskahtaa itkuun.

Ensinnäkin, en tullut tänne kylään leikkimään lastenhoitajaa. Lasten kanssa leikkiminen käy työstä, enkä ole niin luova, että jaksaisin keksiä joka toinen minuutti jotain ”uutta kivaa” ja väännellä naamaani ihme asentoihin. Varsinkin kun toinen tapittaa vaativilla silmillään, jotka haastavat minut tekemään jotain VIIH-DYT-TÄ-VÄÄ. Esiinny minulle, hänen olemuksensa huutaa. Sitä paitsi, tuolla pojalla on naama täynnä räkää ja nyt se tulee hieromaan sitä puserooni. Eieiei.

Juuri puhumaan opettelevien lasten leikeissä ei ole kyllä mitään söpöä. Miksi niitä palapelin paloja pitää kerta toisensa jälkeen sovittaa raameihin väärinpäin – niitä paloja on viisi, ei se voi olla noin vaikeaa! Sano kissa äläkä ”mossa”, jos haluat että piirrän kissan. Ja mikä helvetin piipaa – ei se ole piipaa, se siivekäs eläin on lintu. Tajuatko, LINTU!! Ambulanssi sanoo piipaa. Ja kohta täällä tarvitaan paareja ja pakkopaitaa, jollei ne yhdet kohta tule sieltä kellarista.

Näin vähästä lähti hermot. Minusta ei kyllä taida tulla kelpoäitiä millään.

Kun tulimme kylästä kotiin kysyin poikaystävältäni, että onkohan mitään mahdollisuutta palauttaa tätä lasta sen synnyttyä – voisiko sen antaa vaikka adoptoitavaksi, jos en pidä siitä yhtään. Tiedän yhden lapsettomuudesta kärsivän tuttavapariskunnan, joka on käynyt läpi kaikki mahdolliset hoidot saadakseen lapsen. Ne ottaisi tämän varmaan mielellään. ”No jos siinä niin käy, käyn heittämässä sinut lataamoon muutamaksi viikoksi ja menen itse lapsen kanssa kotiin. Me tullaan sitten hakemaan sua sieltä sairaalasta kun oot parantunut.” Olin hämmästynyt – miehelläni on toimintasuunnitelma valmiina myös tähän skenaarioon.  Siitä tuli vähän parempi mieli. Mutta adoptoitavaksi sitä ei kuulemma voida antaa.

*Kirjatärppi*

Nyt vituttaa liikaa, ei pysty ajattelemaan mitään korkealentoista. Yleensä tällaiseen oloon auttaa hyvä mafiaromaani, kuten Kummisetä-Puzon Omerta. Vielä parempi (visuaalisuus antaa tilanteeseen lisäpotkua), jos lähivideovuokraamostasi saa vuokralle Sopranos-televisoisarjaa. Pistä ensimmäinen tuotantokausi dvd-paahtimeen pyörimään äläkä poistu loppupäivänä minnekään. Naamaan lävähtävät nyrkiniskut ja kovaääniset konetuliasekohtaukset tekevät hyvää hermoille.

Tunnisteet: ,