Viime aikoina olen huomannut useamman kerran miettiväni, että enpä oikeastaan mitään. Aika tylsä vastaus. Missä siis vika, mielikuvituksessako?
Suomessa on monia mahtavia asioita, joita Islannissa ei ole. Suomessa asuvia ystäviä. Suomenkielisiä teatteriesityksiä. Kirjakauppoja. Superhyvä kirjastojärjestelmä. Reissumies-ruisleipää. Karjalanpiirakoita. Lämmin sää ja edullisemmat hinnat.
Mutta ei noista asioista mikään ole oikein sellainen, jotka kovasti kaipaisin. Nykyinen elämä ja arki on kivaa ilma niitäkin. Sitten kun olen käymässä Suomessa, voin nauttia noista asioista. Mutta ei niitä ole sillä tavalla ikävä, että kaipaus painaisi mieleen mustelman.
Maaseudulla kaipaan Reykjavikista... Nooh meidän naapurileipomo on ihana, samoin pari kahvilaa siinä nurkan takana. Ruokakaupassa oli vähän enemmän valikoimaa. Reykjavikin Crossfit-salilla on paremmat hyppynarut. Siellä on myös monta settiä voimistelurenkaita, Isafjördurissa ei yksiäkään. Ja meidän ihana talo Reykjavikin keskustassa, siinä oli mukava asua.
Isafjördurissa on kamalan paljon sellaista kivaa, mitä Reykjavikissa ei ollut. Pääsen juoksemaan vuorille kotipihasta. Kymmenen minuutin kävelymatkan päässä on kaikki mitä arkisin tarvitsen: työpaikka, päiväkoti, koulu, joogasali, crossfit, ruokakauppa, kahvila, ravintola, elokuvateatteri, uimahalli, posti ja kirjakauppa.
En kaipaa oikein mitään yhtään missään. Paitsi ihmisiä tietysti, mutta siihen on jo niin tottunut, että kaikki läheiset eivät juuri koskaan ole samassa paikassa tai edes samalla aikavyöhykkeellä yhtäaikaa. Paikkakunnan vaihdos ei muuttaisi siinä kuviossa mitään.
En tiedä, olenko vain oppinut pitämään asioista ja ihmisistä, joilla itseni kussakin tilanteessa olen ympäröinyt vai onko tämä kaikki tyytyväisyys vain sattumaa? Tai sitten olen sen verran laiska ja peruspositiivinen ihminen, että en vain jaksa laittaa aikaa ja energiaa sen miettimiseen, mihin minulla on milloinkin ikävä ja minne haluaisin mennä seuraavaksi. Kun näinkin elämä tuntuu oikein hyvältä, ettei ole ikävä yhtään minnekään.