Niin, millaista se meidän arki on täällä Ísafjördurissa, jonne muutimme tänä syksynä ? No tavallinen arkipäivä sujuu suunilleen tähän tapaa...

Arkipäivä Ísafjördurissa

31.10.19 Satu Kommentteja: 8

Niin, millaista se meidän arki on täällä Ísafjördurissa, jonne muutimme tänä syksynä? No tavallinen arkipäivä sujuu suunilleen tähän tapaan.



Me aikuiset ja esikoinen heräämme aamulla kello seitsemän, koska esikoisen koulu alkaa kahdeksalta. Tehdään aamiaista, pakataan eväät koulun evästaukoa varten ja tsekataan säätila. Esikoinen menee kouluun itse. Kävelymatka koulun pääovelle kodin ulko-ovelta on noin viisi minuuttia.

Kun puuro on jäähtynyt kattilassa huoneenlämpöiseksi, Pampula alkaa heräillä. Päiväkoti aukeaa kahdeksalta, mutta me emme koskaan ehdi lähteä kotoa ennen puoli yhdeksää. Tavoitteena on saapua paikalle ennen ysiä, koska silloin alkaa "valinta", eli lapset saavat päättää, mitä he seuraavan parituntisen aikana tekevät. Osa menee ulos leikkimään, osa piirtää, lukee, leikkii sisällä tai tekee palapelejä.



Kävelemme molemmat Pampulan kanssa päiväkodille. Vartin kävelymatka molempiin suuntiin virkistää kummasti ja maisemat tällä matkalla vain ovat niin ihanat, että ei niistä saa tarpeeksi varmaan koskaan. Autolla emme ole menneet vielä kertaakaan ja siitä olen hiton ylpeä. Ulos vaan ja vaatteet säätilan mukaan. Koska minun ei tarvitse mennä töihin jakkupuvussa, voin pukea aamulla vaikka kotiasuhousut, hupparin ja siihen päälle sadevaatteet. Oikein huonolla säällä kuopus laittaa hiihtolasit, että rakeet eivät sada silmiin.


Päiväkotimatkalla. Kuvassa oikealla näkyvä höyry tulee satamassa sijaitsevasta katkaraputehtaasta.

Aamukävely on myös minulle ja jäätikköoppaalle kivaa kahdenkeskeistä aikaa ennen töihin ryhtymistä. Ehdimme jutella ilman kiirettä tai ylimääräisiä korvia. Yleensä puhumme jostain ihan tavallisesta. Mitä tänään illalla syötäisiin? Pitäisikö se autovakuutus vaihtaa? Tai sitten suunnittelemme jotain ehkä tulevaisuudessa tapahtuvaa. Isoa olohuonetta teollisuushalliin rakennetussa loftissa tai neljän viikon vaellusmatkaa Kreetalle.

Aamumme kuulostavat mukavilta ja siihen on syynsä. Aamuisin herätyskelloon herääminen on nimittäin aivan kaameaa. Haluaisin nukkua ainakin kahdeksaan, mielellään yhdeksään. Yritän oppia nauttimaan näistä lähtökohtaisesti tervaisista arkiaamuista tekemällä niistä mahdollisimman miellyttäviä. Siksi meillä on tätä yhteistä kävelyä, kahvittelua ja puuhastelua ilman kiirettä. Tällainen aamujen organisointi on osa oman yritykseni palkitsemisjärjestelmää minulle.

Kävelyn jälkeen painun toimistolle. Kirjoitan vajaa kolme tuntia sähköposteja, laskuja ja päivitän somekanavia. Teen kaikkea sellaista, mikä ei vaadi pitkää keskittymistä. En ole aamuihminen, joten en ole aamuisin tehokkaimmillani. Aamuisin vältän kaikenlaista tärkeää.

Kymmentä vaille puolenpäivän kävelen crossfit-salille, jossa puolisoni yleensä jo odottaa, koska hän ei ole niin viimetinganihminen kuin minä. Treenaamme siis yhdessä ja jäämme yleensä vartiksi venyttelemään sporttailun jälkeen.



Sitten kello onkin jo lounaan verran. Jos kotona ei ole mitään edelliseltä illalta jäänyttä, menemme Heimabyggdiin lounaalle. Vaihtoehtoja on aina tasan yksi ja otamme aina sen. Ihanan helppoa ja joka kerta todella hyvää! Lounaan päälle yleensä kahvit. Eikä tarvitse huolehtia käteisestä tai lompakosta, koska minulla on ravintolassa oma laskuvihko, johon perheemme ostokset merkitään. Maksan sen kerran kuukaudessa pois.


Lisbet ja hänen puolisonsa Gunnar pitävät tätä upeaa kahvila-baari-lounasravintolaa Heimabyggd. Jos käytte Isafjördurissa, käykää täällä syömässä tai ainakin kahvilla ja tuhdilla kakkuviipaleella.

Lounaan jälkeen edessä on tehokolmetuntinen. Nyt on se aika, kun olen tehokkaimmillani, mukavimmillani ja aikaansaavimmillani. Tähän aikaan päivästä käsissä on joku iso työasia, joka pitää saada eteenpäin: kirjan käsis, kaupallinen yhteistyöpostaus, konsultointiprojekti tai joku muu vastaava, joka vaatii ajattelua ja aikaa.

Pidän tehotuntien aikana minimaalisen määrän taukoja. Käyn pari kertaa kolmetuntisen aikana vessassa, juon teetä tai kahvia ja paljon vettä. Kuuntelen kirjoitussoittolistaani ja pistän työasioita pinoon. Juuri ennen työpäivän loppua teen pienen listan asioista, joita sain päivän aikana valmiiksi ja teen pienen listan seuraavalle päivälle. Yritän siis rakentaa työpäivän lopusta mahdollisimman miellyttävän, jotta aloittaminen seuraavana päivänä ei tuntuisi niin tahmealta.


Ísafjördurin kirjaston tiloissa oli aikaisemmin sairaala. Nykyään täältä saa lääkettä ja hoivaa tarinankaipuuseen.

Meistä jompi kumpi hakee kuopuksen päiväkodista (minä, jos kalenterini näyttää, että tänään on kirjanlukuiltapäivä). Jos kuopuksella on tanssiharrastus, menen sinne ja odottelen tanssitunnin ajan aulassa ja kuuntelen äänikirjaa nappikuulokkeilla.

Esikoinen kävelee harrastuksiinsa itse. Kesken koulupäivää on harrastustunti, jolloin on ohjelmassa mm. pianotunti, kuoroharkat tai joogaa. Iltapäivisin tanssia tanssikoululla, jossa on muuten suomalainen opettaja. Mahtavaa!

Jos säät sallivat, puoliso ja esikoinen menevät iltapäivällä yhdessä maastopyöräilemään, kiipeilemään ja pian toivottavasti myös hiihtämään.


Syyskuulle asti päästiin maastopyöräilemään.

Noin viiden aikaan kaikki harrastukset, työt ja muut käytännön välttämättömyydet on taputeltu. Tehdään ruokaa. Kuunnellaan radiota. Syödään. Ruoan jälkeen kävelemme kotikylän uimalaan, koska kotimme suihku on niin huono (sijaitsee kylmässä kellarissa, ääks). Lapset tykkäävät uida ja hyppiä isommassa uima-altaassa. Esikoinen harjoittelee koulussa opittuja uintitekniikoita (uinti on täällä pakollinen oppiaine) ja kuopus tykkää leikkiä palloilla. Välillä istumme lämmittelemässä kuumavesialtaassa.

Uimalassa on kaksi pukuhuonetta ja niistä toisen yhteydessä on ihana suomalaistyylinen sauna, jossa on todella hyvät löylyt. Pukuhuoneet vaihtuvat vuoropäivin, jotta sekä naisilla että miehillä on mahdollisuus käyttää saunaa. Naisten saunapäiviä ovat tiistai, torstai ja sunnuntai.


Päiväkotimatkan varrella voi tällä tavalla kasuaalisesti hengailla kivien päällä.

Saunan ja uinnin jälkeen kotona lapset saavat vielä iltapalaa, itselleni kaadan välillä lasin viiniä. Nukutushommiin menee noin tunti ja yhdeksän–puoli kymmenen aikaan, kun talo on hiljainen, olemme puolison kanssa hereillä vielä pari tuntia. Meidän lamppu sammuu viimeistään puoli kaksitoista.

Tällaista pärinää on meidän arkemme Länsivuonoilla.

Lue myös: Miksi Länsivuonot on parhaita luontomatkakohteita Islannisssa?

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Pohjoisen vuoristoseudun karuja faktoja: aurinkoa nähdään seuraavan kerran joskus keväällä. Onneksi tällaisenkin asian äärellä voidaan järj...

Keväällä taas nähdään, aurinko

28.10.19 Satu Kommentteja: 0

Pohjoisen vuoristoseudun karuja faktoja: aurinkoa nähdään seuraavan kerran joskus keväällä. Onneksi tällaisenkin asian äärellä voidaan järjestää juhlat.

Kun kiipesi vastakkaiselle vuorelle, näki vielä auringosta vilauksen. 

Kotikylämme Isafjördur sijaitsee luoteisessa Islannissa, pohjoiseen avautuvan vuonon perukoilla. Maapallo on aurinkoon nähden taas sellaisessa asennossa, että valopallo paistaa matalalla. Koska kotivuonomme on jyrkkien vuorien reunustama ja aukeaa pohjoiseen, aurinkoa ei täällä talvisin näy. Kylä on varjossa noin pääsiäiseen asti.

En vielä yhtään tiedä, miltä se tuntuu. Hidastuuko leposyke entisestään? Vajoanko horrokseen vai onko fiilis mukavaa kynttilänvalossa koettua hyggeilyä? Keväällähän se sitten selviää. Jos tämä blogi lakkaa päivittymästä marraskuun puolella, olen luultavasti rojahtanut talviunille.


Viimeiset säteet ennen seuraavaa kevättä.

Mutta eihän tämä olisi Islanti, jos tämän(kin) asian ympärille ei olisi kehitetty bileitä. Ihanat islantilaiset säpsyttelijät päräyttivät Talvipäiväfestivaalin viime viikonlopulle. Tämä kun oli viimeisimpiä viikonloppuja, kun aurinko vielä jaksoi kivuta vuoren takaa ja valaista osan kylää. Nyt auringoin voi nähdä kokonaann, jos kiipeää vuoren rinnettä ylös. Aika pian varjo nielaisee koko kylän.




Talvipäiväfestivaalien iltana.

Pienikin kylä voi olla iso - se riippuu asukkaista. Isafjördurissa on pieneksi paikaksi yllättävän aktiivinen sosiaalinen elämä. Nytkin tämä viikonlopun kestänyt Talvipäiväfestivaali sisälsi kaikenlaista hauskaa. Pubivisaa, taidenäyttelyjä, avoimia ovia kylän omassa musiikkikoulussa, kynttilöiden lähettämistä merelle ja useammat iltabileet.

Otimme paikallisista mallia ja hauskuutimme itseämme täällä koko viikonlopun. Saimme kylään sukulaisia etelästä - siis Reykjavikista. Teimme neljä päivää kaikkea mahdollisimman mukavaa. Laitoimme yhdessä ruokaa, kävimme vuoristovaelluksella, kilistelimme viinilaseja yhteen, polskimme uima-altaissa, kävimme pubivisassa, tsekkasimme yhden museon (soitimme museonjohtajalle, että voisiko hän tulla avaamaan yleensä vain kesällä auki olevan kalastusmuseon meitä varten ja tokihan hän tuli) ja yhtenä iltana saimme taivaalle ihan mielettömät revontulet.

Takana erityisen hauska perheviikonloppu hyvässä seurassa. Elikkä: tervetuloa pimeys.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Nopeaa, helppoa ja niin poskelleen tehtyä, että ihan hirvittää. Tässä siis on laiskojen ihmisten Halloween-kakku. Yritin siis tehdä ku...

Maailman kammmottavin Halloween-kakku

25.10.19 Satu Kommentteja: 4

Nopeaa, helppoa ja niin poskelleen tehtyä, että ihan hirvittää. Tässä siis on laiskojen ihmisten Halloween-kakku.


Yritin siis tehdä kummituskakun, mutta ostin liian vähän marenkia ja lopputulos väsähti. Kummitus näyttikin yhtäkkiä sulaneelta lumiukolta. Että ehkä tämä onkin ilmastonmuutoskauhukakku. Tai valkoinen meduusa, joka on matkalla sinne viimeiseen rotkoon.

Kammottavaa joka tapauksessa. Ja ihanan helppo!

Hirveän helppo Halloween-kakku


1 kpl kuivakakku kaupasta (tiikerikakku, maustekakku, mikä tahansa kuivakakku kelpaa).
3 dl kermaa vaahdotettuna
1 l vaniljajäätelöä
marenkia (ostin valmiina)
lakunauhaa

1. Viipaloi kuivakakku ja asettele viipaleet kakkulautaselle.
2. Viipaloi vaniljajäätelö siivuiksi ja pinoa kuivakakkujen päälle.
3. Pinoa jäden päälle marenkikökkäreet
4. Peittele koko homma kermavaahdolla.
5. Repäise lakunauhasta sopivankokoiset palaset ja tee kummitukselle silmä- ja suuaukot ja kädet.

Kannattaa pistää heti syöden, koska kakkua tosiaan sulaa nopeasti.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallisessa yhteistyössä Storytelin kanssa Miksi kirjoitan? En pelkästään siksi, että kirjoittaminen on mukavaa tekemistä. Tai siksi...

Isoakin unelmaa kohti mennään pienin askelin

24.10.19 Satu Kommentteja: 0

Kaupallisessa yhteistyössä Storytelin kanssa

Miksi kirjoitan? En pelkästään siksi, että kirjoittaminen on mukavaa tekemistä. Tai siksi, että ajatteleminen on mahtavaa ja uusien ajatuspolkujen löytäminen jännittävää, koska sitähän kirjoittaminen on: ajattelemista.


Jos kirjoittaisin vain siksi, että nautin kirjoittamisesta, kirjoittelisin kaikki päivät ja päivän lopussa printtaisin tekeleet pöytälaatikkoon.

Kirjoitan siksi, että joku lukee kirjoittamiani juttuja ja saa niistä itselleen jotain. Seikkailuhetken, vertaistukea kinkkiseen tilanteeseen tai työvälineitä oman elämän muokkaamiseen mukavammaksi. Koen, että kirjoittamalla minä autan niissä asioissa, mistä minä oman kokemukseni ja aiheisiin paneutumisen takia jotain tiedän.

Kaikista kirjoittamistani kirjoista on tullut palautetta, mutta yksi kirjoista aiheuttaa palauteryöppyjä vielä vuosia ilmestymisensä jälkeen. Kirjoitin pari vuotta sitten Lähiksen Hannen kanssa Unelmahoommissa-kirjan. Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät. Tuo kirja saa tyytyväiset lukijat lähetymään meitä yhä edelleen blogissa, Instassa, sähköpostitse ja ihan spontaanisti kadullakin ratikkaa odotellessa. Vau!



Kun suunnittelimme tuota kirjaa, tarkoituksemme oli antaa vinkkejä ja näkemystä kivan, palkitsevan ja inspiroivan työn - siis sen oman unelmahomman - ääreen.

Näköjään olemme onnistuneet, ainakin siltä tuntuu kun luemme niitä upeita viestejä, joita olemme molemmat teiltä saaneet. Olen printannut niistä osan talteen itselleni ja selailen niitä aina välillä, jos usko jossain työhommassa meinaa loppua. Ja välillä ihan vain saadakseni itselleni mukavan fiiliksen.

Tässä lukijapalautteista muutama:

Kiitos kun kirjoitit tuon kirjan. Sen rohkaisemana aloitin sivutoimisena tehdä harrastuksestani työtä ja nyt olen työelämässä paljon onnellisempi. Joku päivä ehkä siirryn yrittäjäksi kokonaan.

Aiheuttaa irtisanoutumisvaaraa! Luin kirjan, lähdin nykyisestä työstäni ja perustin oman yrityksen. Se oli mahtava päätös.


Olen aina luullut että olen omituinen kun en osaa päättää mitä haluan valmistumisen jälkeen tehdä. Tämän kirjan ansiosta sain lisää itsetuntoa ja ymmärsin että ei kaikkea tarvitse päättää heti. Silti voi pärjätä ja elää kivaa työelämää. Iso kiitos teille rehellisistä sanoista ja hyvistä neuvoista!

Tajusin tämän kirjan jälkeen, että tottakai minä voin vielä uudelleenkouluttautua ja kokeilla jotain muuta. Pienellä suunnittelulla se oli mahdollista ja nyt olen uudessa ammatissa. Viihdyn.

Tämän kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikissa oppilaitoksissa!!!
Siis juuri tätä olen halunnut! Olen halunnut kertoa kaikille, että ei "unelmatöiden" tekeminen ole rakettitiedettä. Olen halunnut kertoa oman esimerkin kautta, että ei ole pakko valita yhtä unelma-ammattia ja pettyä, jos ei pääsekään siihen. Tai pettyä, jos pääseekin unelmalta tuntuvaan työhön, mutta ei pidäkään siitä.



Olen halunnut näyttää sen, että vaikka omia unelmia pitää olla ja omiin unelmiin pitää uskoa, niille ei tarvitse eikä saa sokeutua. Hyvin usein on paljon fiksumpaa edetä pienin askelin ja vähitellen, kuin räjäyttää koko pakka uusiksi ja heittäytyä suin päin uuteen parempaan elämään. Kertalaakista heittäytyminen unelmien perässä on ihan ookoo, jos on megapaljon säästöjä tai joku muu elättää ja säästää eläkkeet. Harvalla näin kuitenkaan on. Unelma voi muuttua myrkyksi, jos sen jahtaaminen vie taloudellisen turvan. Siksi: isojakin unelmia kohti voi mennä pienin askelin.

Vastustan epärealistista unelmahöttöä, vaikka sana "unelma" on päätynyt kirjamme nimeen asti. Ihan tavalliset ihmiset ihan tavallisissa töissä voivat tehdä omasta työelämästään edes piirun verran kivempaa. Pienin askelin voi päästä elämään juuri sellaista elämää kuin itse haluaa.

Minulla meni siihen noin 15 vuotta. Joku toinen voi päästä jo vuodessa tilanteeseen, jossa elää omaa työelämäunelmaansa. Voi kestää kauemmin tai lyhyemmän aikaa; ei ole yhtä oikotietä joka toimisi kaikille.

Kysyin Instassa tällä viikolla, kuinka moni teistä on lukenut Unelmahommissa-kirjan. 58 % kertoi lukeneensa. Vau, ihan mahtava luku! Kun kysyin kuinka moni heistä, joka ei vielä ole lukenut, haluaisi lukea, yli 70 % vastasi kyllä. Mahtavaa! Ja ennen kaikkea: kiitos.




Teen kaupallista yhteistyötä Storytelin kanssa. Olenhan äänikirjojen himokuuntelija ja luen jonkin verran myös sähkökirjoja. Storytelistä löytyy myös suurin osa omista kirjoistani, sekä ääni- että sähkökirjoina. Sieltä löytyy myös Unelmahommissa, sekä e-kirjana että ääneen luettuna. Unelmahommien lukijana on huippuhyvä Sanna Majuri. Hänen miellyttävä äänensä vie tarinaa hienolla rytmillä eteenpäin.

Jos et vielä ole rekisteröitynyt  Storytelin käyttäjäksi, pääset tästä linkistä lataamaan maksuttoman kuukauden ja kuuntelemaan ja lukemaan esimerkiksi kirjamme Unelmahommissa! Kuukauden kokeilu ei veloita mihinkään. Eli jos kokeilun jälkeen tuntuu, että äänikirjat  ja -sähkökirjat ei ollutkaan oma juttu, tilauksen voi perua.


Näin kirjailijana olen todella tyytyväinen Storytelin kaltaisiin palveluihin. Kirjakaupoissa myydään uutuuksia. Hyllytilaa on rajatusti ja kierto on nopea. On pieni ihme, jos kirjaa löytyy kirjakaupan varastosta vielä yli vuoden kuluttua sen ilmestymisestä. Storytelin kaltaiset uudet tavat lukea ja kuunnella kirjoja auttavat myös kirjailijaa, koska kirja on kuunneltavana ja luettavana vielä useita vuosia ilmestymisen jälkeen.

Eli ihan näin kirjailijanakin suosittelen lämpimästi <3

Kuvat: studiokuvat Janita Autio

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Lennot paikalliselta kentältä on peruttu. Aamulla mentiin päiväkotiin kävellen ja katulampuista kiinni pitäen. Pampulalla oli hiihtolasit p...

Vuoden ensimmäinen myrskypäivä

21.10.19 Satu Kommentteja: 1

Lennot paikalliselta kentältä on peruttu. Aamulla mentiin päiväkotiin kävellen ja katulampuista kiinni pitäen. Pampulalla oli hiihtolasit päässä, ettei lumirakeet sataisi silmiin. Lunta tulee kaikissa mahdollisissa ilmansuunnissa eikä tuuli osaa päättää, mistä päin sen pitäisi puhaltaa. Ehkä se ei noudata yleissitovaa sopimusta. Taivaalla kuuluu tuulen ujellus ja pulskien korppien raakkuvat äänet.


Työpaikan ikkunasta kun kurkkaan ulos, en näe, mistä vuori alkaa ja mihin taivas loppuu. Kaikki on vaan sellaista valkoista omituista hattaraa.

Ulkona ei liiku kävellen kukaan muu, paitsi me Reykjavikista tänne vuonoon muuttaneet kaupunkilaiset, joiden mielestä tämä on eksoottista ja jännittävää. Niin erityistä, että tultiin sen kunniaksi puolison kanssa juomaan paikalliseen kaffelaan viskillä terästetyt kermakahvit. Iltapäivätujausten jälkeen kävelen sitten kotiin ja toivon, että pysyn pystyssä.



Tällaisia päiviä on varmasti tulossa seuraavan puolen vuoden aikana paljon lisää. Ei haittaa yhtään!

1 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Vastuullinen matkailu, kasvavat matkailijamäärät ja Islanti. Kombo, joka aiheuttaa paljon sinne tänne sinkoilevia mielipiteitä. Tätä aihett...

Pari sanaa vastuullisesta matkailusta Islannissa

18.10.19 Satu Kommentteja: 13

Vastuullinen matkailu, kasvavat matkailijamäärät ja Islanti. Kombo, joka aiheuttaa paljon sinne tänne sinkoilevia mielipiteitä. Tätä aihetta mietin taas vaihteeksi tänään.


Olen itsekin kirjoittanut Islannin kasvavista matkailijamääristä tänne blogiini. Liian nopea nousu liian lyhyessä ajassa tuottaa yleensä ongelmia alalle kuin alalle, myös matkailuun. Eikä se maailman ensimmäinen geysir ole enää tietenkään ihan samanlainen luontokokemus kuin vuonna 1965.



Tässä turistibuumissa on monia puolia, eivätkä ne luontomatkailun ideaalit ole aina aivan yksiselitteisiä. Aiheesta on niin paljon sanottavaa, että en oikein edes tiedä, mistä aloittaa. Miten olisi siis vaikka siitä "luontokohde on pilalla" -puheesta, jota niin usein kuulee?

Elikkäs siitä sitten.

Islannin suosituimmille luonnonnähtävyyspaikoille pääsee nykyään asfaltoituja kävelypolkua pitkin. Etelärannikon suosituimmat nähtävyydet kuten Kultainen kierros, Reynisfjaran musta hiekkaranta ja ykköstien varrella olevat näyttävät vesiputoukset ovat asfaltoineet parkkipaikkansa ja osan kävelyreiteistä. Ja noihin paikkoihin suurin osa kävijöistä sapuu isoilla busseilla.

Siis ei mitään luonnollisuutta enää missään. Asfalttitie vie vesiputoukselle, Geysirin vieressä on ravintolamaailma ja joka paikassa sairaan isoja vessoja ravintoloineen. Kamalaa kaupallista paskaa.



Vaan eipä sittenkään. Islantiin tulee nykyään paljon matkailijoita, mutta silti olisi hyvä pitää mielessä, että ei kukaan tulija ole matkailijana toista arvokkaampi. Kyllä minusta ainakin on mahtava juttu, että myös pöyrätuolilla ja lastenrattailla pääsee katsomaan geysiriä, vesiputouksia ja mannerlaattojen väliin muodostunutta hautavajoamaa. Siinä, että rinkka selässä reissaavaa elämäntapaseikkailijaa harmittaa liikuntarajoitteisia varten suunnitellut kulkureitit, ei liikuta minua mikään - paitsi ärsyttää omaan ja oman viiteryhmän napaan tuijottaminen. Että minulta on nyt se aito kokemus viety.

Vastuullisuudesta on tässä yhteydessä turha puhua. Se, että joku on luonnollista, ei tarkoita että se on luonnolle parempi. Kun luonnonnähtävyyspaikoille rakennetaan kunnolliset kävelyreitit, ne reitit suojaavat paitsi kävijää uppoamasta kuumaan lähteeseen, ne suojaavat myös sitä luontoa ihmiseltä. Jos muutama tuhat päiväkävijää kävelee missä sattuu, luonto kärsii, vaikka se nurmi olisi paljon luonnollisempi kuin asfaltti. Kun pysytään merkityllä kävelyreitillä, ympäröivä herkkä luonto ei tallaannu vaelluskenkien alla mössöksi. Kun tullaan osana isompaa ryhmää bussilla, pienennetään yksityisautoilun päästöjä.





Kun kävijämäärärt kasvavat, kasvaa myös vessatarpeen määrä. Ei kukaan tietenkään ylläpidä vessoja maksutta. Vessojen yhteydessä on ne ravintolat ja kahvilat ihan syystä: ihmisten pitää juoda ja syödä ja käydä vessassa. Yrittäjälle ja myös asiakkaalle parasta, jos se voi tarjota nämä kaikki vaihtoehdot samasta kassajonosta.

Sitäpatsi jos tuhat ihmistä päivässä käy asioilla pusikossa ja syö luonnonnähtävyyksiä kierrellessään reppuun pakattuja eväitään, menee kakat ja kakut aika äkkiä sekaisin.

No entäs se isojen matkailijamäärien vaikutus Islannin maahan? Sehän on koko maa ihan pilalla kohta kun siellä käy niin paljon ihmisiä lomailemassa. Tuhkatkin viedään pesästä.



Vaan eipä mene ihan pelkästään niinkään. Matkailuelinkeino on tuonut työpaikkoja myös syrjäseudulle. Ei ole pakko kaikkien asua kaupungissa, kun töitä löytyy maaltakin. Yksityisiä yrityksiä tänne kuitenkin tarvitaan, sillä tällä hetkellä yli puolet Islannin työvoimasta on töissä julkisella sektorilla. Ei ihme, että veroaste on matala- ja keskituloisilla kovempi kuin Suomessa mutta verorahoille saa paljon vähemmä vastinetta. Paikallisia yrityksiä ja ulkomaalaisia asiakkaita siis tarvitaan lisää.

Mieluummin annan ääneni matkailuelinkeinoille kuin alumiinisulattamoille. Niitäkin täällä on ja tulossa olisi varmasti paljon lisääkin.

Senkin haluan sanoa, että ei hotelleihin keskittynyt ryhmämatkailu tietenkään sulje pois luontomatkailua. Islantiin voi tehdä hyvin erilaisia matkoja. Jos fiilistelee eniten autioita alueita, haluaa vaeltaa näkemättä muita ihmisiä, on valmis kantamaan ruokaa rinkassa (ja roskat tullessaan pois), sellaisten paikkojen löytäminen on tosi helppoa. Me kävimme perheen kanssa toissakesänä vaelluksella Pohjois-Islannin hiljaisuudessa. Nukuimme vuoristomökissä yksin. Kävelimme polkua, jolla tuli vastaan yksi kalastaja ja satakunta lammasta.

Islannin Länsivuonoista kirjoitin ison matkajutun taannoin Mondo-lehdelle ja lehti valitsi tämän nykyisen kotiseutumme vuoden luontomatkakohteeksi. Tyhjää tilaa riittää, on seutuja vaeltaa ja hiljaisuutta, josta nauttia. Tällaisille reissuille pitää vain varata oikea määrä aikaa ja sellainen reissuseura, joka arvostaa samoja juttuja.





Jos tekee omatoimisen luontomatkan ja halajaa yksinäistä erämaakokemusta, täytyy vastuullisuuskysymysten kanssa olla erityisen tarkkana. Hiljaisuutta arvostava reppureissaaja kun saattaa olla ympäristölle isompi rasite kuin hotellissa yöpyvä pakettimatkaaja.

Kun kulkee villissä luonnossa, siellä pitää kulkea jälkiä jättämättä. Luontoon ei saa jättää vessapapereita. Telttaa ei saa pystyttää minne vain. Ei saa mennä alueelle, joka on niin herkkä että se ei kestä ihmisen jättämiä jälkiä.



Islannissa on yllättävän monella alueella tallottu maastoa mössöksi, kun on menty kuvaamaan jotain vesiputousta, luolaa tai vastaavaa luontokohdetta, josta on nähty upeita instagram-kuvia ja joissa ei ole "ketään muita". Paitsi ne parisataa muuta samalla alueella viikon aikana käynyttä luontomatkailijaa, jotka eivät tulleet ajatelleeksi että villien kulkijoiden kenkien alle jäänyt sammal ei kasva takaisin ihan heti. Siinä menee noin 800 vuotta.

Vastuullinen matkailu ei ole sitä, että sniiduilee kustannuksissa, yöpyy teltassa keskellä autiota erämaata ja pyrkii paikkoihin, joissa kukaan muu ei ole käynyt. Vastuullinen matkailija valitsee ympäristöasioihin panostavan hotellin, suosii mahdollisuuksien mukaan joukkoliikennettä, ei jätä jälkeensä turhaa roskaa mutta jättää jälkeensä rahaa. Sillä maksetaan työntekijöiden palkkoja ja verojen kautta ylläpidetään kohteen infraa.



Tämän jutun pääpointti oli? En tiedä, oliko sellaista. Halusin vain tuoda esiin, että joskus niin kutsuttu massaturismi on ympäristölle paljon parempi vaihtoehto kuin itsenäisten reppureissaajien toteuttama matkailu, jossa käydään "koskemattomissa paikoissa".

Asfaltoitu polku geysirille on ympäristöteko.

Kuvat: Satunnaisia Islanti-otoksia kovalevyn uumenista.

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallisessa yhteistyössä: Hermesetas Tiedättekö mikä on keittiössä parasta? Kuunnella podcastia tai äänikirjaa ja tehdä kakkuja r...

Sokeriton banaanileipä ja sokeriton suklaakakku

17.10.19 Satu Kommentteja: 0


Kaupallisessa yhteistyössä: Hermesetas

Tiedättekö mikä on keittiössä parasta? Kuunnella podcastia tai äänikirjaa ja tehdä kakkuja rauhassa. Keittiössä vietetty omaehtoinen aika on ihanaa! Leipomisessa on yleensä aika paljon liikkuvia osia: vaahdota, sekoita, vatkaa, hauduta, jäähdytä, lisää. Onneksi reseptejä riittää ja valinnanvaraa on paljon. Suosin itse sellaisia yksinkertaisia ohjeita, jotka eivät vaadi onnistuakseen sähkövatkainta.


Minulla on kaksi takuuvarmaa leivontasuosikkia, jotka onnistuvat aina. Banaanileipä ja viiden minuutin mutakakku. Jea! Olen julkaissut noiden herkkujen reseptit täällä blogissa aikaisemminkin, mutta tällä kertaa pienellä tuunauksella. Hermesetas nimittäin kannusti kokeilemaan sokerittomia leivonnaisia.

Makeutusaineitahan käytetään monesta syystä. On heitä, jotka eivät voi syödä sokeria. Sitten on heitä, jotka noudattavat vähäkalorisempaa ruokavaliota mutta eivät silti halua lopettaa kaiken makean syömistä. Hermesetasin makeutustuotteet ovat vähäkalorisia tai kalorittomia sokerin vaihtoehtoja, joiden avulla voi leikata ruokavaliostaan energiansaantia luopumatta satunnaisista makeista ruoista ja juomista.

Eli siis kokeilemaan - ensimmäistä kertaa tällaisilla raaka-aineilla.



Banaanileipä on suosikeistani se rakkain. Pala tuoretta banaanileipää maitokahvin kanssa on parasta, mitä iltapäivällä voi ihmiselle tapahtua. Leipojalle banaanileipä on superhelppo: tätä on melkein mahdoton mokata. Hävikinhallinnan kannalta banaanileipä voittaa monet muut leipomukset. Siihen voi lykätä lähes roskistuomion saaneita banaaneja. Ja niitähän riittää. Aika usein osa keittiön pöydällä kulhossa olevista banaaneista pääsee tummumaan liikaa eikä niitä tee enää mieli syödä. Välillä ostan ruokakaupasta yli puoleen hintaan alennettuja ylikypsiä banaaneja vain käyttääkseni niitä banaanileivässä. Banaanileipään sellaiset sisältä lötkistyneet ja tummakuoriset banaanit ovat paras mahdollinen bansku.

Banaanileipä säilyy pussiin suljettuna mahtavanmakuisena ainakin kolme tai neljä päivää. Jääkaappi pidentää säilyvyyttä ja hetki leivänpaahtimessa tekee jo vähän kuivahtaneestakin banskuleivänsiivusta tuoreenkaltaisen.



Herkullinen banaanileipä
3 pehmeää banaania
reilu 1 dl majoneesia
1 muna
3 1/2–4 dl jauhoja
1 tl ruokasoodaa
1/2 tl suolaa
2 dl Hermesetas-makeutusjauhetta

Tee näin:
1. Muusaa banaanit vaikka haarukalla.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään.
3. Sekoita majoneesi ja muna muusattuihin banaaneihin.
4. Kääntele majo-muna-banaaniseokseen kuivat aineet. Taikina on todella tahmeaa ja sen kuuluu ollakin. Sekoita aineet, mutta sekoita mahdollisimman vähän. Lisää hieman jauhoja, jos taikina tuntuu liian löysältä.
5. Laita uunivuokaan (paras on sellainen suorakaiteen muotoinen leipävuoka, omani on tilavuudeltaan vähän yli litran). Uunivuokani on vanha, joten vuoraan sen aina varmuudeksi leivinpaperilla.
6. Paista uunissa 175 asteessa reilu tunti. Kypsä leipä alkaa irrota vuoan reunoista eikä leivän keskelle dipattuun hammastikkuun jää isoja taikinaklönttejä.
7. Anna jäähtyä vuoassa pari tuntia. Kumoa ja leikkaa leipä vasta jäähtyneenä.

Hermesetasin sukraloosipohjaista makeutusjauhetta käytetään tilavuusmitoissa yhtä paljon kuin sokeria. Laittaisin banaanileipään tavallisesti 2 dl sokeria, nyt laiton 2 dl makeutusjauhetta. Ja niin vain kävi, että lopputuloksessa ei muuttunut yhtään mikään. Banaanileipä nousi kuten tavallisesti, se kypsyi samassa ajassa ja rakennekin oli yhtä helposti leikattava kuin aina.



Muutaman minuutin mutakakku
130 g sulatettua voita (jäähtynyttä)
2 munaa
1/2 dl vahvaa kahvia
2,5 dl jauhoja
3 dl Hermesetas-makeutusjauhetta
3 rkl tummaa kaakaojauhetta
50 g tummaa suklaata raasteena (suklaan voi jättää poiskin, pelkkä kaakaojauhe riittää, lupaan)
2 tl vaniljasokeria (tämän voi jättää halutessa pois)
0,5 tl leivinjauhetta
hyppysellinen suolaa

1. Sekoita kuivat aineet keskenään.
2. Sekoita kuiviin aineisiin jäähtynyt voisula, jäähtynyt kahvi, munat ja suklaapalat.
3. Kaada voideltuun vuokaan (halkaisija noin 20 cm)
4. Laita uuniin alemmalle tasolle noin 20 minuutiksi, lämpöä noin 175 astetta.
5. Kakku saa jäädä sisältä kosteaksi. Poista uunista ja anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi.
6. Kumoa kakku ja koristele. Jos kakku on vielä kovin lämmin ja sisus vähän juokseva, mutta vieraat saapuvat ihan pian, laita kakku hetkeksi jääkaappiin jäähtymään.

Herkullinen suklaakakku, joka syntyy ilman sähkövatkainta ja monivaiheisia valmistusprosesseja. Fanitan! Erinomainen jälkiruoka kermavaahdon tai vaniljajäätelön kera, kahvipöytään tarjottavaksi tai vaikka ihan vaan tavallista arkipäivää ilostuttamaan.

Tein tämän leipomuksen kanssa samat temput kuin banaanileivässäkin: korvasin valkoisen sokerin Hermesetas-makeutusjauheella, mutta muutoin valmistin kakun ohjeen mukaan. Hyvää tuli! Mutakakkuhan ei muuten juuri nouse uunissa, eli ei kannata kipata taikinaa liian suureen uunivuokaan. Ohut mutakakku ei ole yhtä mehevä ja pehmeä kuin paksumpi; liian ohut mutakakku muistuttaa enemmän kuivaa savikökkärettä. Raaka taikina saa tulla kakkuvuoassa ainakin 3 cm:n korkeudelle.

Hermesetas-makeutusjauhetta voi käyttää kaikessa leivonnassa sokerin korvaajana, sillä makeutusjauhe kestää kuumuutta ja tilavuusmitta pysyy samana (1 tl = 1 tl). Makeutusaineiden ainesosat on synteettisesti valmistettu, joten niiden maku tietysti eroaa hieman sokerista.


Tuo "Hermesetas Crunchy" (kuvassa vasemmalla) on raemainen ja hienoa sokeria muistuttavaa, joka toimii kuten Hermesetas makeutusjauhe (kuvassa oikealla). Ainoa ero on se, että sitä laitetaan puolet sokerin tilavuudesta ja/tai painosta (0,5 dl = 1 dl). Reseptin sokerin korvaaminen makeutusjauheella (1 dl = 1 dl) oli mielestäni helpompaa, siksi päädyin käyttämään sitä.

Huomaako makueron valmiissa leivonnaisessa?

Banaanileivässä on niin tunnistettava ja läpitunkeva banaanin maku, että nelihenkinen makuuraatimme ei erottanut makueroa lainkaan. Suklaakakussa makueroa oli hieman. Kakku ei tuntunut suussa aivan yhtä täyteläiseltä kuin sokerista leivottu mutakakku, mutta ero jäi kyllä aika pieneksi.

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallisessa yhteistyössä Adlibris Tuntuu itsestään selvältä sanoa tämä ääneen: aika on tasan sille, mille aikaa antaa. Liian usein...

Anna kirjalle aikaa

14.10.19 Satu Kommentteja: 7


Kaupallisessa yhteistyössä Adlibris

Tuntuu itsestään selvältä sanoa tämä ääneen: aika on tasan sille, mille aikaa antaa. Liian usein tuo yksinkertainen ajatus vain pääsee unohtumaan. Luiskahtaa muistista. Plop. Jopa ne itselle tärkeät ja oman hyvinvoinnin kannalta oleelliset asiat.



Itselleni yksi tällainen asia on lukeminen. Ajatella, jos oma arki olisikin enemmän hetkiä kirjojen parissa. Mitä jos lukisin enemmän? Se ajatus tuntuu kerrassaan riemastuttavalta. Kyse on oikeastaan myös muusta kuin vain lukemisen riemusta. Lukeminen on minulle välttämätöntä.

Jokainen työpäiväni on erilainen. Välillä kirjoitan kirjaa, sitten lehtijuttua, suunnittelen mainosta, proikkaroin, luennoin, oikoluen, opastan. Maisemien vaihtuessa nopeasti oma pääkoppani lähtee helposti koville kierroksille. Silloin lukeminen auttaa. Kirja kourassa ankkuroidun hetkeksi jonnekin ihan muualle kuin omaan tekemistä täynnä olevaan työarkeeni. Lukeminen on kuin sulkeutuisi kovan metelin keskellä äänieristettyyn huoneeseen, jossa kuulee kuiskauksenkin.

Lukeminen viihdyttää ja pitää aivoistani huolta. Uskallanpa jopa väittää, että lukeminen on monipuolistanut ajatteluani. Kun eläytyy toisten ihmisten näkökulmiin ja elää hetken aikaa jonkun toisen kuin oman itsensä todellisuutta, joutuu väkisinkin tilanteisiin, joissa tarvitaan empatiaa. Ilman empatiaa ei lukemastaan mitään ymmärrä. Lukeminen siis auttaa ymmärtämään paremmin muita ihmisiä.

Tarvitsen lukemista myös ihan työni takia. Omasta päästä on mahdotonta ammentaa juttuja, tarinoita, näkökulmia ja mielipiteitä, jos sinne päähän ei koskaan laita mitään. Muistan, kuinka Antti Tuuri eräällä kirjallisuuden luennolla kehotti meitä, jotka halusimme kirjoittamisesta itsellemme ammatin, lukemaan mahdollisimman paljon.

"Päästä ei voi ottaa, jos ei sinne anna."

Ja vielä yksi itselleni tärkeä pointti lukemisen puolesta: Asun ja elän vieraskielisessä ympäristössä. Minulle lukeminen on oman kielitaidon ylläpitämistä. En olisi näin hyvä suomen kielessä, suomeksi kirjoittamisessa ja suomeksi luomisessa, jos en lukisi paljon suomenkielisiä tekstejä ja katselisi suomenkielisiä sarjoja ja elokuvia.

Lukeminen ei siis ole minulle enempää tai vähempää kuin lepoalue, rentoutumispaikka, työväline ja ajattelun edellytys.



Ja silti! Silti huomaan usein havahtuvani siihen ajatukseen, että voi pahus. Olisipa kivaa lukea enemmän. Mutta en nyt juuri ehdi.

Pöh. Tekosyy.

Sille on aikaa, mille antaa aikaa. Tänä syksynä olen tietoisesti siirtänyt lukemista arkeni keskikentälle. Olen järjestänyt sille aikaa. Nykyään teen joka viikko yhden sellaisen työpäivän, jolloin työskentelen vain aamun. Puoliltapäivin menen treeneihin ja sitten lounaalle. Lounaan jälkeen kävelen kirjastoon, joka aukeaa kotikylällämme kello 12. Otan omat kirjat mukaan ja menen sinne lukemaan. Luen kolme tuntia ja haen sen jälkeen Pampulan päiväkodista.

Lukuhetkeni aikana laitan kännykän äänettömälle, enkä ota mukaan läppäriä tai edes muistiinpanovälineitä. Ainoastaan kirjani. Mutta miksi juuri kirjastoon? Kirjasto on hiljainen paikka. Siellä on hyvä valo lukemiseen ja muhkeita nojatuoleja. Siellä ei voi puhua kännykkään eikä vetäytyä kahville läppärin kanssa. Sitä paitsi kirjasto sijaitsee aivan päiväkodin naapurissa, eli lukemisen jälkeen kävelen kaksi minuuttia päiväkodin pihalle, haen Pampulan ja kuljemme yhdessä kotiin.



Yhteistyö Alibriksen kanssa osui siis ihan maaliin. Olen ostanut heidän suuresta valikoimasta ison läjän kirjoja jo monen vuoden ajan. Useimmiten ohjaan kirjoittamiani kirjoja tiedustelevat ostoksille juuri Adlibrikseen, koska siellä on oman kokemukseni mukaan usein kaikkein edullisimmat hinnat.

Adlibriksen syksyn kaunokirjallisuuden tarjousuutuuksista valitsin luettavakseni kaksi kirjaa. Keskenään erilaisia, mutta molemmat sellaisia, joista en etukäteen tiennyt oikein mitään. Halusin yllättyä.

Leila Slïmanin Adèle (kääntäjä Lotta Toivanen). Muutamat teistä ehkä muistavatkin Slïmanin tämän hetken tunnetuimman teoksen, sen järkyttävän mahtavan bestsellertrillerin nimeltään Kehtolaulu. Adèle ilmestyi ennen Kehtolaulua. Se on kirjailijan esikoisteos ja aihepiiriltään  hyvin erilainen. Yarinan päähenkilö Adèle kärsii itseensä kohdistuvasta tuhoamisenvimmasta. Kirjan takakansitekstissä olotilaa kuvaillaan seksiriippuvuudeksi, mutta minulle se termi luo vääriä ennakko-odotuksia.

Kirjan Adèle ei hanki uusia seksikokemuksia jatkuvasti siksi, että hän tavattoman paljon pitäisi hyvästä seksistä. Hän hakeutuu lukuisten satunnaisten seksikumppaneiden seuraan, koska hän tuntee olonsa riivatuksi ja riittämättömäksi. Itseinho, horjuva itsetunto, pako omasta elämästä. Raskaita aiheita kaikki. Mitä pidemmälle lukija etenee kirjassa, sitä vaikeammaksi käy päähenkilön tilanne. Slïmanin kerronta luo tunnelman, joka käy painavammaksi ja painavammaksi tarinan edetessä. Lopussa on lukijankin vaikea hengittää.

Tämä kirjassa parasta on voimakas ja taitava kerronta, monimutkaisen maailman suoraviivainen kuvaus ja se, kuinka menneisyys kulkee mukanamme, vaikka emme sitä pystyisi kestämään. Emmekä kestäkään.




Slïmanin syvissä vesissä etenevän tarinan rinnalle otin täysin erityyppisen romaanin, joka ei vie Adèlen tavoin sielujen syvyyksiin vaan monipolviseen seikkailuun Afrikkaan. Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo (suomentanut Aleksi Milonoff) alkaa siitä, kun tutkimusmatkailija David Livingstone kuolee. Valkoihoisen länkkärin palvelijat lähtevät vaaralliselle matkalle kohti merta, jotta löytöretkeilijän ruumis saataisin rannikolle ja sieltä veneeseen kohti Englantia. Livingstonen ruumiin matka halki Afrikan vie lukijan kriittiselle reissulle löytöretkeilyn ja kolonialismin aiheisiin.

Kirjan päähenkilö ei ole kuollut Livingstone vaan hänen saattojoukkonsa. Afrikkalaiset, muslimit, kristityt, vapaana elävät ihmiset ja orjat. Vaikka saattomatkan tapahtuvat ovat fiktiota, ne perustuvat todellisuuteen. Romaanin lopussa onkin poikkeuksellisen pitkä lähdeluettelo. Pimeydestä loistaa valo on upea suuri seikkailu, joka vie mukaansatempaavalle matkalle. Ja sen aikana - viimeistään - aukeaa myös löytöretkeilyn ja kolonialismin järjettömyys.

Adlibriksellä on nyt menossa tarjouskampanja eli muheva valikoima uutuuskirjoja ja myös vanhempaa tuotantoa alennetuilla hinnoilla. Adlibriksestä löytyy usein myös ne kirjat, joita ei kivijalkakaupasta välttämättä enää saa. Olen huomannut tämän, sillä olen sen verran utelias, että googlaan säännöllisesti, missä kirjakaupassa omia kirjojani milläkin hetkellä on myynnissä ja mihin hintaan. Katsoin tilanteen äsken Adlibriksestä ja ilokseni huomasin, että heiltä saa mm. Vuoden mutsi 2:sta, jota ei ole saanut kivijalkakaupoista enää aikoihin. Myös takavuosien suosikki ja tähänastisen tuotantoni ainoa bestseller Islantilainen voittaa aina on edelleen Adlibriksen valikoimissa - ja näköjään alennushinnassa sekin. Kivaa!



Kirjat ovat kuin tärkeät ihmissuhteet. Jos niille ei koskaan anna aikaa, ne häipyvät elämästä ja jälkeenpäin kaduttaa. Nauttikaa siis kirjoista, järjestäkää aikaa lukemiselle! Adlibriksen uutuustarjouskampanja on voimassa 3. marraskuuta asti.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Muutimme tänä syksynä vuodeksi maalle. Yksi tärkeimpiä konkreettisia muutoksia, joita itse halusin saada arjessani muuton myötä aikaan oli ...

Iltakävelyllä työpäivän jälkeen

12.10.19 Satu Kommentteja: 0

Muutimme tänä syksynä vuodeksi maalle. Yksi tärkeimpiä konkreettisia muutoksia, joita itse halusin saada arjessani muuton myötä aikaan oli se, että menisin useammin vuorille enkä vain katselisi niitä. Täällä uudessa kotikylässä, Islannin Länsivuonoilla Isafjördurissa, yksi upeimpia juttuja onkin se, että vuoret ovat kosketusetäisyydellä kodistamme.




Kun aamulla herään vanhan puutalomme matalakattoisesta makuuhuoneesta ja katson ulos, näen vain palan taivasta ja jyrkät vuoret. Joskus käy tietysti niin, että sumua on paljon eikä vuoria pysty paksun pumpulin takaa erottamaan. Mutta niiden läheisyys tuntuu silti.

Erityistä riemua arkeen on tuonut se, että vuorille mennäkseen ei tarvitse lainkaan nähdä vaivaa. Voin tehdä lyhyen pikahölkän kotoa, käydä vuorenrinteillä lumivyöryesteillä ja ehtiä takaisin puolessa tunnissa. Tai voin tehdä parin tunnin mittaisen hitaan hölkkälenkin ja kulkea tampattua reittiä vuorilla astumatta kahta kertaa samalle polulle.



Tai sitten voimme tehdä perheen yhteisen kävelylenkin. Esikoinen oli tehnyt koulussa luokkansa kanssa puolipäiväisen kävelylenkin lähivuoren rinteille. Oppilaat ja opettajat olivat pakanneet lounaseväät mukaan ja sujauttaneet reppuun lämmintä vaatetta tauolle. Maisemat muutaman sadan metrin korkeudesta olivat kuulemma olleet tosi hienot. Ylhäällä reitin kääntöpaikalla oli hauska välitasanne, jossa lepäsi kymmeniä ihmistä suurempia kivenmurikoita. Niiden takana takana leikittiin kuulemma koulukavereiden kanssa piilosta.



Retkipäivä koulusta oli ollut niin kiva, että  päätimme perheporukalla tehdä saman reissun uudestaan. Kiipesimme puoli tuntia keskihaastavaa ylämäkeä. Pampula pysähteli välillä syömään syksyn viimeisiä mustikoita. Esikoinen halusi juoda vettä vilkkaasti virtaavasta vuoristopurosta. Ylhäällä näkyi sumuiset vuoret, alhaalla Isafjördurin kylä ja kylän pikkuruinen lentokenttä. Suurten kivien takaa kuului silloin tällöin hätkähdyttävän voimakkaita naurunräkätyksiä. Riekkojahan siellä oli.





Paikkaa voi kutsua trollintuoliksi, sillä mies oli kuullut paikan synnystä kertovan kansantarinan. Isopyllyinen kävelymatkalla yön pimeydessä ollut trolli oli istahtanut vuoristoon taukoa pitämään. Se oli laittanut jalat maahan ja asettanut pyllynsä kahden vuoren väliin. Se lepäsi aikansa ja lähti takaisin omille teilleen. Trollin pyllyn kohdalle jäi suurta laakeaa kuoppaa muistuttava laakso, polun päätepisteen tasanko. Trollin toinen jalka upposi Isafjördurin kylän kohdalle ja muodosti sinne kylänkeskustan hassun muodon, kaarelle taipuvan nimen.



Pampula kuunteli juttua ja keksi saman tien isokokoisten kivien tarkoituksen. Trollinpieruja!

Kun ilta alkoi hämärtyä, käännyimme takaisin alas. Kotiin päästyämme oli jo säkkipimeää. Pesimme nopeasti hampaat ja menimme saman tien nukkumaan.  Aamulla herätessäni näin makuuhuoneen ikkunasta, että yön aikana oli satanut ensilumi.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallinen yhteistyö: Plan International Suomi Suurin motivaatio asioiden tekemiseen mulla itsellä on se, että tekemisessä on joku järki...

Kaikkeen et voi ikinä vaikuttaa, mutta tähän voit

11.10.19 Satu Kommentteja: 0

Kaupallinen yhteistyö: Plan International Suomi

Suurin motivaatio asioiden tekemiseen mulla itsellä on se, että tekemisessä on joku järki. On päämäärä, sitten tehdään asioita, että siihen päämäärään päästään. En varmasti ole näkemykseni kanssa yksin. On nihkeän vaikeaa tsempata itsensä tekemään asioita, joista tietää jo etukäteen, ettei tekemisessä ole mitään järkeä.



Työn puolesta tällaisia tilanteita tulee välillä vastaan. Väsätään jotain turhaa markkinatutkimusta viikko ja sitä tehdessä jo tietää, ettei ei työssä ole mitään järkeä. Mutta koska "meidän osastopäällikkö käski, niin nyt tehdään". Työstä luvattu palkkio eli raha motivoi tekemään luvatun homman loppuun, mutta kyllä siinä saa turhautuneena pureskella poskiaan. Samalla tulee lupaa itselleen, että saman asiakkaan hommia ei tule priorisoimaan enää seuraavalla kerralla.

Tämä täsmälleen sama tekemisen järki liittyy hyväntekeväisyyteen. Mä olen jo pitkään ollut Planin tyttöjen oikeuksien tukija. Täältä voi lukea jutun siitä, miksi lahjoitan juuri Planille ja teen Planin kanssa yhteistyötä myös töissä Jos et ehdi lukea nyt, tässä sen jutun tärkein sisältö yhdessä lauseessa: Plan tukee tyttöjen koulutusta ja sillä on isoin merkitys köyhyyden vastaisessa työssä.

Iso osa Planin avustustyötä on kummilapsitoiminta. Tiedän siitä työstä aika paljon, koska olen itsekin kummi ja olen käynyt paikan päällä katsomassa, kuinka paljon Planin läsnäolo alueella vaikuttaa ei vain sen yhden lapsen elämään vaan koko yhteisön hyvinvointiin. Täältä voi lukea jutun Planin kummilapsitoiminnasta ja mun omista kokemuksistani kummina. Täältä blogista löytyy myös juttua kenttämatkasta Ugandaan. Tuolla reissussa näin itse sen, kuinka suuri vaikutus esimerkiksi Planin kaltaisten toimijoilla on köyhyyden vastaisessa työssä.



Maailman monimutkaisuus iskee päin näköä joka päivä. On saatanallisen suuria ongelmia ja kriisejä ja kaaoksia, eikä  niitä voi ratkaista yhdellä puhelinsoitolla.  Kun poistat yhden nappulan kasasta, koko pino kaatuu. Kun laitat sinne yhden ainesosan lisää, kokonaisuus muuttuu ihan toiseksi.

Mutta! Näissä asioiden välisissä riippuvuussuhteissa on myös se ratkaisun avain. Kun löytää sen oikean hyvän pääpalasen, vaikutat moneen hyvään asiaan. Kun alkaa liikutella pääpalasta, vaikutukset leviävät laajalle. Ei tarvitse ratkaista jokaista pientä asiaa erikseen, jos osaa ratkaista sen yhden ison ja työskennellä sen kimpussa. Juuri tästä "yksi muuttuja vaikuttaa suunilleen kaikkeen" -syystä fanitin aikanaan kansantaloustieteen opintoja. Kun korkotaso täällä nousee, noille tulppaaninviljelijöille tuossa maassa tulee tällaisia vaikutuksia.

Kun panostaa tyttöjen kouluttamiseen, köyhyys maailmassa vähenee.

Eikä tämä ole mikään mainostoimiston ideointipalavereissa syntynyt slogan, vaan se perustuu makrotaloustieteen tutkimukseen. Kirjoitin tästä aiheesta lähdeviitteineen jutun: Tyttöjen koulutus on paras investointi köyhyyttä vastaan.



Ja aina oppii vanhakin lisää. Nimittäin. Olen nyt viime viikolla syventynyt tutkimusmateriaaleihin, jotka näyttävät selvän linkin ilmastonmuutoksen, köyhyyden ja tyttöjen aseman välillä. En ala niitä kaikkia tutkimuksia nyt tähän referoida (tulisi liian pitkä juttu), mutta tässä ovat löydösteni pääpointit ja lisää voi halutessaan lukea kootusti esim. täältä Planin verkkosivuilta.

Ilmastonmuutoksen seurauksista, kuten lisääntyneistä tulvista, myrskyistä ja kuivuuskausista, kärsivät erityisesti kehittyvien maiden heikoimmassa asemassa olevat ihmiset, vaikka he ovat vähiten vastuussa ongelman aiheuttamisesta.

Erityisen heikossa asemassa ovat köyhien maiden tytöt. Yksi käytännönläheinen esimerkki on pahenevasta kuivuudesta johtuva vedenhakumatkojen piteneminen. Koska tyttöjen rooli yhä edelleen - valitettavasti - on osallistua kotitöiden tekoon koulunkäynnin kustannuksella, pidentynyt vedenhakumatkat tarkoittavat työtunteja lisää päivään, jolloin aikaa koulunkäyntiin ei ole. Koulu väistyy veden edeltä. Ja jos tyttöjä ei kouluteta, köyhyydestä ei päästä ikinä eroon. Köyhyyden kierre vain kiihtyy.



Toinen esimerkki: lapsiavioliittojen yleistyminen. Kun perheen ruokaturva heikkenee ja päivittäinen selviytyminen käy yhä vaikeammaksi, tytöt naitetaan yhä nuorempina pois kotoa, koska naimakaupassa tytön perhe saa myötäjäiset. Avioliitto voi näyttäytyä keinona taata perheen tyttölapselle ruokaa. Esimerkiksi maataloudesta riippuvaisessa Malawissa on kärsitty vuosikymmeniä luonnonmullistuksista. Vuoden 2015 tulvat hankaloittivat jo entuudestaan vaikeaa tilannetta. Tulvia seurannut kuivuus heikensi etenkin ruokaturvaa. Sään ääri-ilmiöiden syventämän köyhyyden vuoksi lapsiavioliittojen määrä on lisääntynyt. Arviolta 30–40 prosenttia Malawin lapsiavioliitoista on seurausta ilmastonmuutoksesta (lähde löytyy tämän linkin takaa).

Fak, miten epäreilua!

Tyttöjen koulutus, ilmastonmuutos ja köyhyys muodostavat kokonaisuuden, jota täytyy tarkastella yhdessä.  Tyttöjen kouluttaminen nimittäin tukee ilmastonmuutoksen hillintää. Jokainen tyttöjen koulussa viettämä vuosi parantaa valtion kykyä sopeutua ilmastonmuutokseen (lähde: Three platforms for girls’ education in climate strategies. Brookings Institute, 2017).



Tässä monimutkaisessa ja tsiljoonien eri näkökulmien välittämän uutisvirran keskellä ahdistuneena on toisaalta helpottavaa myöntää itselleen se, että kaikkeen ei voi yksi ihminen tai edes kokonainen kansa mitenkään vaikuttaa. Mutta jos osaa vaikuttaa siihen pääpalaseen, ketjureaktion kautta vaikutus laajenee isolle alueelle. Sellaisiinkin juttuihin, joita ei aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi. Siksi on tärkeää auttaa oikein.

Aina pelkkä auttamisen halu ei riitä, koska  väärinkin voi auttaa. Ei ole paljoa järkeä kerätä miljoonaa euroa ja mennä rakentamaan kaivo ja viedä maatalouskoneita köyhyydestä kärsivään paikkaan, jättää tavarat sinne ja häipätä takaisin kotiin ja kääriytyä villasukat jalassa peiton alle takkatulen ääreen hyvillä mielin siitä, että tulipas autettua maailman köyhiä. Sellainen auttaminen ei auta pitkällä aikavälillä yhtään mitään eikä ketään. Paitsi auttajan omaatuntoa.

Mutta jos tökkäisee oikeaa palikkaa, ei tarvitse lahjoittaa miljoonaa euroa traktoreihin, vaan ihan vaikka viisi euroa, kymppi tai pari ja kohteena tyttöjen koulutus. Se on köyhyyden vastaista työtä ja se on ilmastotyötä.



Anteeksi kun nyt saarnaan (pelkään että alan kohta kuulostaa automaattiselta äänitteeltä), mutta kun tämä on ihan älyttömän tärkeä juttu. Pieni lahjoitus tyttöjen koulutusta edistävään työhön ehkäisee köyhyyttä. Se on myös avuksi ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön.

Siksi tänään  perjantaina 11.10. Tyttöjen päivän teemana on nimenomaan ilmastonmuutos. Lahjoita siis Planin Tyttöjen päivän keräykseen. Tämä on nyt sitä pääpalan heiluttelua. Tyttöjen koulutusta edistävää työtä. 

Lahjoita sen verran kuin pysyt. Vaikka vitonen! Neljälläkymmenellä eurolla tuetaan yhden tytön koulutusta, mutta viitosestakin on jo iso apu.

Lahjoittamaan pääset tästä. Lahjoitan kerran kuussa 30 euroa Planin kummilapsityöhön. Tähän keräykseen lahjoitin koko meidän perheen puolesta, laitoin viisikymppisen.


PS. Pohdin pitkään, millaisia kuvia haluaisin tämän postauksen yhteyteen laittaa. Ugandan kenttämatkalla vahvistui niin moni oma ennakko-oletus tämän avustustyön tärkeydestä, että haluan puhua siitä matkasta myös kuvien kautta. Saan kuitenkin päänsäryn ja oksureflektin, kun näen kuvia, joissa hyvinvoivat valkoiset länkkärit ovat menneet auttamaan Afrikan ja Aasian köyhiä ja sitten siellä poseerataan puhtaissa vaatteissa, arskat silmillä, tonnin kengissä ja Rolex ranteessa lasten kanssa, jotka käyttävät öisin makuualustana omia vaatteitaan. Jos haluat nähdä tätä pohdintaani tästä white saviour -teemasta, IG storyn puolella on kohokohdissa tuo pätkä. Noiden pohdintojen ja teiltä tulleen ihan mahtavan runsaan palautteen myötä (kiitos niistä ihan jokaiselle!), päädyin näihin kuviin.

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?