Ratsastusvaellus Islannissa - säkenöiviä mutapaakkuja

Haastattelin kerran kirjailija Juha Itkosta yhteen lehtijuttuun. Puhuimme luovuudesta ja oman tien ja äänen löytymisestä. Hän sanoi, että omassa elämässään ei voi oikein saavuttaa mitään merkittävää, jos aina pyrkii ensisijaisesti suojelemaan itseään ja omaa hyvinvointiaan. Joskus pitää vain uskaltaa ja katsoa, kuinka käy. Toteamuksessa ei ollut hitustakaan pätemistä tai yritystä rakentaa suurta sankaritarinaa. Se oli vilpitön havainto omasta elämästä.


Tukka-Goddess.

Pilvimeri yläilmoista.

Minä ymmärrän hyvin mitä hän tarkoitti. Minusta tuntuu usein siltä, että pakkoa saattaa hajota hetkenä minä hyvänsä ja että jännittää niin kamalasti että onko ihan pakko. Hetkeä ennen lähtöä sitä huomaa miettivänsä, että mitä helkkaria minä teen taas tällaisessa tilanteessa, jossa ei voi hallita mitenkään kaikkea ja päässä pyörii ajatus, että en kyllä sittenkään taida uskaltaa.


Yksi noin 15 hevosesta, jolla ratsastin: Verðanði, Þýrnirós, Bremsa, Lúkas, Hesting, Höttur, Morgan...

Ja juuri sillä hetkellä päästää hieman ohjista, kääntää hevosen pään menosuuntaan ja kiskaisee itse syvään henkeä. Taas laukataan. Tai jotain tölttiä se kai oli, ehkä ravia kenties. En sitä alussa huomaa koskaan. Hiekka ropisee kypärään, lantio lukittuu satulaa vasten ja paino hakeutuu päkijöille. Polvilla puristan välillä satulaa, että suusta herkkä hevonen vähän hiljentäisi tiukassa kurvissa.


Reissumme hurjapää: 72-vuotias mummo, joka ratsasti melkein koko matkan ilman jalustimia.


Rannikoilla näkee välillä puusta tehtyjä aitoja. Nämä puut ovat peräisin Siperiasta, huuhtoutuneet merivirran tuomina Islannin pohjoisrannikolle.


Seuraavan päivän seikkailu valmistellaan edellisenä iltana.

Ihanan kamalan jännittävää! Ja joka kerta se korvissa kaikuva vauhti, hevosen puolelta toiselle keikkuva harja, 75 hevosen kavioista lähtevä sisuksiin menevä rummutus ja  omalle naamalle roiskuvat multakökkäreet tuntuvat ihan tavattoman hyviltä.


Noin 40 kilometrin mutasateen jälkeen ei voi kuin hymyillä.


Yksi upeista ratsastusoppaistamme (Katha) otti tämän kuvan - minulla pysyi molemmat kädet tiukasti ohjaksissa.


Lauman pienikokoisin ratsu on nimeltään Pelle (Trúður). Ulkonäkö pettää, koska tämä on lauman ketterin ja rohkein. Yllätyksiä täynnä. Erään kerran, heti ruunauksen jälkeen se kävi astumassa tamman kantavaksi.


Kun ratsusi mätsää maan väreihin.

Ei hittolaine, miten hienoa. Tein sen, mikä aina vähän jännittää. Jaksoin pidellä hevosta, pysyä kyydissä, satuloida, poistaa satulan, satuloida ja poistaa satulan. Kiristää turparemmin oikein ja muistaa laittaa satulan tarpeeksi taakse. Kiristin vyön, muistin tehdä aamulla lähtiessä eväsleivät. Ja laitoin niihin sentin kerroksen paprikasulatejuustoa, ainakin neljä siivua arkijuustoa ja pinon mausteista makkaraa.


Joko mentäisiin, ne kysyvät?


                                                         Joko mentäisiin, me kysymme?

Ja sitten ne kaikki ihanat ihmiset siinä ympärillä. Ihmiset, jotka jakavat tämän saman riemun ja ehkä vähän jännityksen. Sekä ne kymmeniätuhansia kilometrejä ratsastaneet islantilaiset maatilojenomistajat ja ratsastusoppaat, jotka laulavat ratsastustauoilla hauskoja lauluja ja laskeutuvat kaikki samaan kuumavesialtaaseen, heitti potturiin. Islantilainen lihasoppa parhaimmillaan. Kaikenikäistä ja -kokoista kyljystä siellä vieri vieressä kypsymässä.


Varustehuoltoa elikkä vesiletkua ja juuriharjaa. Islantilaisen mutarallin jälkeen ei sienestä ja satulasaippuasta ole juuri hyötyä.

Ei mistään muusta saa samanlaisia kiksejä kuin sellaisesta tekemisestä, joka pikkuisen välillä myös kauhistuttaa. Jokainen viikko en jaksaisi tällaista adrenaliiniryöppyä, mutta muutaman kerran kesässä on justiinsa passeli. Varastot täynnä säkenöivää energiaa syksyä ja pimeää talvea varten.


Iltakaffetauko. 

Kiinnostaako islanninhevosvaellusjutut? Suosittelen klikkaamaan myös näihin juttuihini:

Q&A ratsastusvaelluksesta vapaan hevoslauman kanssa Islannissa
Pakkauslista ratsastusvaellukselle Islantiin
Tunnelmia issikkavaellukselta Islannissa
Islantilainen hevosarki - 10 outoa asiaa

Tunnisteet: , ,