Kun minä sain lapsen…


…en tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Kaikki vaihtoehdot olivat avaamattomina esillä, koska en tiennyt, mitä odottaa. En tiennyt kiintyisinkö, rakastaisinko vai tulisinko hulluksi - tai ehkä kaikkea tätä.

Joutuisinko pulaan, muuttuisiko kaikki niin paljon että en enää tunnistaisi itseäni vai jatkuisiko kaikki ihan niin kuin ennenkin. En tosiaan tiennyt. Mistään, en mitään.



Aikaa on kulunut siitä ihmettelystä - ja tämän blogin aloituksesta - kohta kymmenen vuotta, ja huomaan, että en vieläkään oikein osaa erotella kaikkea sitä, mitä tässä on tapahtunut. Elämä on muuttunut toisaalta hirvittävän paljon, mutta toisaalta kaikki on kuten tavallisestikin. Ehkä se mikä on nykyään tavallista on muuttunut; se on vain muuttunut niin hitaasti, että en ole ehtinyt huomata muutosta. Tai sitten niin nopeasti, kuin tikun kiskaisu sormesta, että en ehtinyt edes huomata jotain tapahtuneen.

Paitsi yhden asian olen pannut merille. Puolisolla on nykyään lähiperheenjäsen, jonka kanssa se voi tehdä kaikkea sitä, mihin minä en jaksa tai osaa panostaa  - kuten kalliokiipeillä, maastopyöräillä ja telttailla.




Viime viikonloppuna sain tehdä visiitin yksinäiseen arkeen. Minulla oli ihan tavattoman ihana kolmipäiväinen: kirjoitin, söin, kirjoitin, nukuin, lenkkeilin, kirjoitin ja kirjoitin. Olin yksin, eikä kukaan kysyt mitään mistään.

Puolisio ja esikoinen mylläsivät sillä välin pitkin Etelä-Islannin rannikkoa; pyöräilivät laava-aukealla, söivät nuudeleita iltasateen ropistessa telttakankaaseen ja esikoinen pääsi kallioilla liidaamaan ensimmäisen reittinsä. Minä en siihen pystynyt. Reilu kymmenen vuotta sitten voivottelin metrin korkeudessa, että en saletisti uskalla jatkaa ylöspäin tällä tavalla köyttä tuoden, enkä siitä tosiaan sen ylemmäs koskaan jatkanutkaan.



Sitten kun minä sain lapsen, niin se otti homman haltuun. Nyt nuo kaksi kiipeilevät ja harrastavat kaikenlaista hauskaa yhdessä. Sillä välin kun he toteuttavat itseään, minä voin keskittyä tekemään niitä asioista, mistä erityisen paljon nautin juuri nyt. 

Näin kymmenen vuoden keskivertokokemuksella voin siis sanoa itselleni, että kun minä sain lapsen, sainkin yllättäen enemmän aikaa olla minä.

Kappas, enpä olisi uskonut.

Kuvat. Björgvin Hilmarsson

Tunnisteet: