Neljä kuukautta elämänmuutokseen

Perheellämme on kesän jälkeen edessä jännittävä elämänmuutoskokeilu. Me aiomme muuttaa.

Muutamme Islannissa maalle asumaan vuodeksi.

Meidän satavuotias omakotitalo täällä Reykjavikin keskustassa vaihtuu 200 vuotta vanhaan pikkuruiseen puutaloon Länsivuonoilla.

No niin, nyt se on sanottu. Iiks!


Puolisoni kertoi suunnitelmastamme työpaikallaan eilen ja nyt minäkin voin kertoa siitä täällä blogissa.

Olemme kypsytelleet ajatusta jo aika pitkään. Itse asiassa on aika loogista, että tämä tapahtuu nyt. Huomaan sen, kun katson omia vanhoja kirjoituksiani. Aika usein ajattelen kirjoittaen.

Olen ollut huomaavinani sellaisia pieniä polkujen avauksia, jotka ovat tuoneet minut tähän kohtaan, missä nyt olen ihmettelemässä. Kun kirjoitin ensimmäistä Islantiin sijoittuvaa kirjaa - se oli Mondon Islanti-opas, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vähän yli kymmenen vuotta sitten  - olin kirjoittanut sinne Länsivuonoista näin:

Ehkä juuri siitä syystä Länsivuonoista on vuosien saatossa tullut oma suosikkialueeni Islannissa. Joku päivä ostan täältä itselleni kesämökin. Sellaisen vanhan ja rapistuneen, joka seisoo pienen kylän laitamilla. Sellaiselta rannalta, jossa hylkeet viihtyvät.  

Vähän yli vuosi sitten tein Mondolle matkajuttua Länsivuonoilta. Jutusta tuli mielestäni hyvä. Olin superiloinen, että Mondo valitsi sen jälkeen Länsivuonot tämän vuoden luontomatkakohteeksi. 

Muutama viikko sitten laitoin Instagramin puolelle kuvan valkoisesta talosta meren rannalla. Kuvatekstissä haaveilin näin:

Tuolla minä voisin joskus asua. Pitää ullakolla kirjoitusretriittiä itselleni, juoda iltapäivisin tuulen ulvoessa gintoniceja ja miettiä, kuinka murhauttaisin kirjani päähenkilön. Illalla myöhään muu perhe palaisi uimahallireissulta ja sitten syötäisiin kalapullia. Tykkään tästä suunnitelmasta!

Silloin en vielä varmuudella tiennyt, tuleeko tästä suunnitelmastamme mitään. Mutta olen pikkuisen ennakoinut kuitenkin; olen hakenut jäätävän määrän apurahoja viimeisen vuoden aikana. Yhtään liioittelematta olen käyttänyt noin puoli päivää joka työviikko viimeisen vuoden aikana apurahojen skauttaamiseen, hakukriteereiden kahlaamiseen ja hakemusten tekemiseen. Tuli kymmeniä hylsyjä ja sitten kävi iso munkki. Sain yhden ison apurahan Länsivuonoille sijoittuvan romaanin kirjoittamista varten. Jep.

Tuo kuva tuossa Instagram-postauksessa on - tadaa - Länsivuonoilta. Nyt kun ajoimme työreissun ja pääsiäisloman yhdistelmältä kotiin (olimme siis Länsivuonoilla), nappasin kuvan hienosta maisemasta. Autossa tajusin, että samaa taloa näköjään taas kuvailen. Se ei ole se meidän tuleva koti, mutta jotenkin tuohon maisemaan kiteytyy tämä koko juttu. Tilaa, vuoria, merta, omakotitalo, hiljaisuutta ja tie, joka vie jonnekin. Luultavasti seikkailuun!



Aika monta pientä signaalia siitä, että jotain kiherryttävän kivaa voisi olla tapahtumassa. Että jotain pitäisi tehdä, jotain on tuloillaan. Olemme keskustelleet tästä aiheesta puolisoni kanssa jo monen monta kertaa. Jokin aika sitten päätimme, että emme me voi vain jäädä odottamaan ja puhumaan tästä asiasta. Tai toki voimme, mutta mitään ei kyllä silloin tapahdu. Että NYT mennään.

Mennään kokeilemaan. Me emme voi tietää, miten meidän perhe voi, miten meidän parisuhde voi, miten me itse voidaan ja miten meidän työt voivat täysin eri ympäristössä kuin missä nyt olemme. Mutta emmehän me voikaan tietää, jos ei lähde kokeilemaan.

Niinpä me olemme nyt laittamassa Reykjavikin kotiamme vuokralle vuodeksi. Me muutamme osan tavaroistamme - mutta vain pienen osan - Länsivuonoille Ísafjördurin kylään, josta olemme vuokranneet omakotitalon vuodeksi. Talossa on narisevat lattiat, kapeat oviaukot ja keittiön ikkunasta näkyy vuoret, kalastusalukset ja merta.

Pääni on täynnä ajatuksia muutosta, ihmisistä joita olen Länsivuonoilla tavannut, seikkailuista luonnossa, kirjankirjoitushaaveista. Paljon on myös pieniä huolia: saavatko lapset uusia kavereita, pitäisikö vuokrataloon tuoda oma kahvinkeitin,  minkälaista on mennä uudelle luokalle uudessa koulussa, millainen se uusi päiväkoti, saanko minä uusia tuttuja, toimiiko netti, voiko tulla lumivyöry, meneekö sähköt myrskyssä.

Työni lähtevät mukaan läppärissä. Puolisoni aikoo tehdä etätöitä, mutta vajaata viikkoa, että hänelle jää aikaa juosta vuorilla ja puljata ulkona lasten kanssa. Minä voin sitten sillä välin kirjoittaa kirjaa siellä mökissä. Mielikuva minusta mökissä keittiönpöydän ääressä kirjoittamassa tuntuu ihan naurettavan hyvältä. Aika sitten näyttää, millaiseksi se hetki todellisuudessa taipuu.



Tästä aiheesta tulen varmasti kirjoittamaan seuraavan vuoden aikana vielä paljon. Mutta tällä hetkellä tilanne on siis se, että elokuussa me lähdemme.

Se on pääosin hirvittävän hauskaa, jännittävää ja ihanaa, mutta moni asia myös epäilyttää ja tuntuu epävarmalta. Mutta niinhän kai elämässä aika usein. Jos pelaa varman päälle, ei voi saadakaan kuin sen varman. Tilaa yllätyksille ei jää. Tajusin tämän jälleen tänään, kun olin Reykjavikin keskustassa kävelemässä kotiin. Rakastan tätä pikkuruista pääkaupunkia, sen värikkäitä aaltopellillä päällystettyjä puutaloja, pieniä baareja, ravintoloita ja hipahtavaa elokuvateatteria. Sitä paitsi pääkadulta näkee meren ja meren takana Esja-vuoren.



Katselen sitä vuorta useita kertoja päivässä. Ongelma on vain ollut se, että minä pääasiassa vain kastelen noita vuoria. Harvoin on aikaa mennä sinne. Sen haluan muuttaa.

Nyt muutamme kahden vuoren väliin vuonon pohjukkaan. Kylässä on vuoristohiihtomahdollisuudet, laskettelukeskus ja Islannin parhaat murtsikkamaastot. Kesällä pääsee maastopyöräreiteille vuoristoon ja vaeltamaan, melkein meidän takapihalta.

Nyt en siis aio enää vain katsella vuoria, vaan aion mennä sinne. Se olkoon tämän tulevan seikkailuvuoden voimalause.

Tunnisteet: , ,