Kysyin Instagramin puolella, mitä haluasitte tietää aiheesta kaksikieliset lapset ja kaksikielinen perhe. Kiitos tuhannesti tosi hyvistä ky...

Kaksikielinen lapsiperhe, kysymyksiä ja vastauksia

22.2.19 Satu Kommentteja: 0

Kysyin Instagramin puolella, mitä haluasitte tietää aiheesta kaksikieliset lapset ja kaksikielinen perhe. Kiitos tuhannesti tosi hyvistä kysymyksistä. Tässä vastauksia.


Taustatieoksi siis, että meillä on siis kaksi kotikieltä, suomi ja islanti. Minä olen puhunut lapsille heidän syntymästään asti suomea, isä islantia. Lapset ovat nyt 9- ja 3-vuotiaat, ja molemmat ovat syntyneet Islannissa.

Kummalla kielellä lapset puhuvat keskenään?
Melkein aina islantia. Jos olemme kolmisin jossain, siis minä ja lapset, ja lapset alkavat puhua keskenään, he useimmiten puhuvat siinä tilanteessa suomea. Kun vietämme pidempiä aikoja Suomessa eli kesälomilla ja joka toinen joulu, lasten suomen kielen käyttö lisääntyy hurjasti.

Miten lasten islantilaiset kaverit suhtautuvat kaksikielisyyteen, onko naljailua vai ihastelua?
Ei kumpaakaan, onneksi. Osasyynä varmasti se, että Islannissa on paljon monikulttuurisia/-kielisiä perheitä ja on aika tavallista, että islannin ohella lapset puhuvat jotain muuta kieltä. Esikoisemme käy vielä koulua, jossa on asuinalueemme takia paljon ulkomaalaistaustaisia perheitä. Siinä ympäristössä monikielisyys on arkipäiväistä.


Ontuuko toinen kielistä?
Hmm, mitähän tähän sanoisi. Omasta mielestäni ei. Ymmärrän lasten suomea hyvin ja he minua. He katsovat suomenkielisiä leffoja ja lastensarjoja ja luen heille ääneen joka ilta suomenkielisiä lastenkirjoja. Sanavarasto ei kuitenkaan ole suomeksi yhtä laaja kuin islanniksi, joten huomaan suomenkielisenä selittäväni useammin sanojen tarkoitusta kuin mitä puolisoni tekee islanninkielisten sanojen kohdalla.Esikoinen pystyy lukemaan suomea, mutta hitaammin kuin islantia. Kirjoittaminen on vaikeaa, koska hän tekee kirjoittamista vielä niin ajatuksella äänteitä miettien. Islannin ääntämis- ja kirjoitssäännöt vähän hämäävät välillä, kuten tuosta ylläolevasta minun ja esikoisen välisestä viesteilystä söpösti näkyy :-)

Esikoinen on lukuvauhdiltaan luokassa keskitasoa, joten lukemaan- ja kirjoittamaan oppiminen on sujunut ihan hyvin.

Opetanko lapsille kirjakieltä vai puhekieltä?
Kiitos Muumien, Annelin ja Onnelin ja muiden kivojen suomilastenohjelmien lapset kuulevat aika paljon kirjakieltä. He itse asiassa puhuvat suomea kuin "vanhat ihmiset". Huomaan tämän suomalaisilla leikkipaikoilla. Lapset menevät rohkeasti ottamaan kontakteja muihin lapsiin mutta huomaavat usein että eivät ymmärrä toisten lasten puhumaa suomea yhtä hyvin. Minä puhun heille kuitenkin tavallista puhekieltä, eli sellaista vapaamuotoisempaa.

Puhunko minä lapsille ikinä islantia?
En. Ainoastaan, jos meillä on kylässä islantilaisia vieraita ja olemme kaikki samassa tilassa, tai jos olemme nelisin perheenä jossakin ja keskustelemme, puhumme koko porukka islantia. Jos sanon jotain vain lapsille osoitettua, sanon sen suomeksi.



Tuntuuko suomen kielen puhuminen koskaan pakkopullalta?
Ei - onneksi! Lapset eivät ainakaan ole kertaakaan valittaneet, että onko pakko puhua suomea. Ehkä sekin vaihe vielä tulee, kuka tietää...

Mikä on sinulle vaikeinta kaksikielisessä arjessa?
No perhearjessa se, kun on tosi väsynyt ja jaksaisi ylipäätään puhua vain kaksi sanaa minuutissa, tuntuu työläältä selittää joku asia islanniksi, että kaikki ymmärtävät.

Aikuisten kesken se, että vaikutan islantia puhessani paljon yksinkertaisemmalta mitä oikeasti olen. On joskus tosi hassua, kun islantilaiset tutuntuttuni, jotka eivät minua kovin hyvin tunne, saavat selville, mitä teen töissä tai että joku heidän kaverinsa Suomesta tuntee minut julkisuuden kautta, ja ovat siitä jotenkin "otettuja". Että aijaa, ootko sä siis oikeasti tällainen tyyppi. Mhjeh...

Puhuuko mieheni suomea?
Ei. Tai siis osaa kiroilla ja sanoa muutamia lyhyitä lauseita. Hän ymmärtää puheenaiheen, mutta ei pysty seuraamaan monimutkaisempia keskusteluja tai katsomaan esimerkiksi suomenkielisiä uutisia.

Onko kaksikielisyys vaikuttanut lasten puheen kehitykseen?
No mä en ole itse asiassa ihan varma. Esikoinen alkoi puhua vähän vanhempana kuin yksikieliset serkkunsa, mutta eroa oli vain muutamia kuukausia. Se saattoi johtua kaksikielisyydestä tai sitten jostain muusta. Kuopus taas on papattanut jatkuvasti, luultavasti jo kohdussa.

Ovatko lapsemme puhuneet suomea alusta asti? Kumman kielen he oppivat ensin?
Ensimmäiset sanat taisivat olla islanniksi, mutta suomi tuli kuvioihin hyvin pian mukaan. Aluksi islannin kieli kehittyi nopeammin ja suomea tuli ihan vain muutamia sanoja. Sitten yhtäkkiä tapahtui harppaus, ja suomi nousi islannin tasolle. Tämä suomen kielen kehitysharppaus tapahtui molemmilla Suomessa kesälomalla ollessamme. Eli siitä on varmasti ollut apua, että olemme viettäneet hieman pidempiä aikoja joka vuosi suomenkielisessä ympäristössä.

Mitä kieltä minä ja puolisoni puhumme yhdessä?
Aluksi puhuimme enkkua. Kun islannin-taitoni alkoi kehittyä, jatkoimme islanniksi. Se on vaatinut kyllä häneltä järjesttömän pitkää pinnaa. En tiedä,  olisinko itse pystynyt / pystyisi edelleen keskustelemaan joka päivä aikuisen kanssa, jonka kielen kehitys on ensin 4-vuotiaan tasolla, sitten 10-vuotiaan, 12-vuotiaan... jne.

Millä kielellä minä ja puolisoni riitelemme?
Tämä on hassu juttu; me ei nimittäin riidellä. Siis minä kyllä joskus korotan ääntä tai suljen oven vähän tavallista äänekkäämmin, mutta tuo viilipytty ei koskaan lähde siihen mukaan. Yleensä hän vain toteaa (islanniksi) että ehkä olisi hyvä idea jos lähtisin vaikka lenkille. Siihen se kina sitten yleensä sulaa.

Olemmeko sopineet puolisoni kanssa, mitä kieliä puhumme lastemme kanssa?
Joo, alusta asti ajattelimme, että on hyvä idea puhua lapsille kummankin omalla äidinkielellä. Oli hyvä sopia tämä heti alussa, niin siitä tuli heti osa arkea.



Miten pidän huolen siitä, että lapset oppivat suomen?
- Olen puhunut heille alusta asti suomea.
- 90 % kaikesta, mitä lapset saavat katsoa ipadista tai televisiosta, on suomenkielistä.
- Pidämme joka kesä noin 2-4 viikon kesäloman suomessa suomenkielisessä ympäristössä. Se on ollut todella hyvä päätös.
- Luen heille aina iltaisin suomenkielisiä kirjoja.
- Käymme Reykjavikin Suomi-koulussa, jossa isommat lapset opiskelevat myös hieman kielioppia eli esim. tuplavokaaleita jne. (aina silloin kun heräämme ajoissa; se on lauantaiaamusin kello 10:30, joka on meille vähän liian aikaisin...)

Mitä kieltä puhumme ruokapöydässä?
Islantia, jos olemme kaikki nelisin koolla ja juttelemme. Jos minulla on asiaa, joka koskee vain lapsia, puhun suomea. Tätä kielen vaihtoa ei tule enää tietoisesti ajateltua, vaan se on juurtunut osaksi arkea.

Kuinka tärkeää minulle on, että lapseni puhuvat suomea?
Tosi tärkeää. Suomen kieli on mahtava kieli ja se on ainoa kieli jota itse osaan todella hyvin. Olisi mielestäni myös väärin lapsia ja suomenkielisiä sukulaisia kohtaan, jos lapset eivät osaisi suomea. Kommunikointi olisi paljon vaikeampaa kuin nyt.

Tässä lisälukemista aiheeseen: Näin lapseni oppivat suomen



Onko vain kaksi kieltä? Mitä jos pitää oppia vielä englantiakin?
Nyt on vain kaksi kieltä. Esikoisella alkaa englanti vieraana kielenä ensi vuonna ja sitä seuraavana pakollinen tanskan kieli. Mielenkiinnolla odotamme!

Lue myös: Kaksikielisyyden vaikutus aivojen kehitykseen

Sovelletaanko toisen kielen kielioppia toiseen kieleen?
Kyllä! Huomaan lasten tekevän niin. On muutamia islanninkielisä sanoja, joiden vääntäminen suomeksi välillä hymyilyttää. Esimerkiksi verbi "detta" on käytössä silloin, jos joku asia kaatuu, tippuu tai itse kompastuu. Suomeksi lapset välillä sanovat esimerkiksi että lunta kaatusi katolta, vaikka pitäisi sanoa "tippui". Yritän näissä tilanteissa toistaa sanotun oikein, mutta teen sen mahdollisimman huomaamattomasti. En halua alleviivata virhettä, jotta he eivät lakkaisi sen takia yrittämästä.

Onko jokin aihealue tai tilanne, jolloin kieli on aina suomi tai islanti?
Eipä oikeastaan. Enemmän se menee sen mukaan, kuka on paikalla samassa tilassa ja osallistuu keskusteluun.

Mitkä olivat lasten ensimmäiset sanat?
Huh, en muuten muista! Olenkohan kirjoittanut siitä tänne blogiin... Pitääkin etsiä. Lisään tähän vastauksen, jos löydän sellaisen.


Tiedätkö, millä kielellä lapsesi ajattelevat? Ajattelenko minä koskaan islanniksi?
Hyvä kysymys! En muuten tiedä. Yritin kysyä, mutta he eivät osanneet vielä vastata: "Mähän puhun aina kun ajattelen." Minä ajattelen islanniksi, jos kuuntelen jotain kaunista laulua jonka sanat ymmärrän tai katson elokuva tai televisiosarjaa, joka on puhuttu islanniksi. Yksin ollessani tai esimerkiksi työjuttuja pohtiessani ajattelen aina suomeksi.

Järjestetäänkö Islannissa suomen kielen opetusta?
Islannin yliopistossa oli muutama vuosi sitten mahdollista opiskella suomea ja opetin siellä itsekin yhden kurssin suomalaisesta kirjallisuudesta. Mutta oppilasmäärät olivat niin pieniä, että yliopisto säästötoimissaan lakkautti oppiaineen.

Nykyään Islannissa on Reykjavikin Suomi-koulu, jossa eri-ikäiset lapset saavat opetusta suomeksi. Opetusta on muutaman tunnin kuukaudessa ja se on nuoremmilla lapsilla leikkipainotteista, kouluikäiset tekevät myös kielioppi- ja kirjoitustehtäviä. Mahtavaa, että meillä on sellainen!

Saavatko lapset puhua kumpaa kieltä haluavat?
Saavat itse päättää. Jos he puhuvat minulle joskus islantia, en anna sen haitata. Vastaan suomeksi ja usein hekin sitten vaihtavat kieltä. Joskus he toivovat, että voitaisiinko äiti puhua islantia (koska puhun sitä heidän mielestä vähän hassusti ja hitaasti), mutta sanon aina silloin että  mieluummin suomea, koska se on meidän yhteinen kieli. Mutta en komenna puhumaan suomea, luulen että tietyn kielen puhumiseen pakottaminen veisi motivaation koko hommaan.


Mikä on ollut haastavinta kaksikielisten lasten kasvattamisessa?
Arkiaamut ja nukkumaanmenot :D Mutta nämä ovat kyllä ihan kieliriippumattomia arkiryönäaiheita. Kielen kannalta en ole kokenut mitään haastavaksi, se on ollut sitä samaa arkea molemmilla kielillä.

Vastaavatko lapset islanniksi, kun puhut heille suomea?
Joo, joskus. Mutta en anna sen haitata. Vastaan suomeksi ja usein hekin sitten vaihtavat omasta halustaan takaisin suomeen.

Opetatko esikoista lukemaan ja kirjoittamaan suomea (nyt tai tulevaisuudessa)?
Hän lukee yksinkertaisia kuvakirjoja suomeksi, mutta en ole vielä ohjannut niin paljoa suomenkielisten kirjojen pariin, koska islanniksi kirjoittaminen ja lukeminen on vielä niin aluvaiheessa. Tulevaisuudessa kyllä, ilman muuta.

Lue myös: Kaksikielisten lasten lukemisharrastus

Kumpi on esikoiselle vahvempi tunnekieli?
En ole ihan varma. Luulen, että molemmat ovat; me puhumme aika paljon kaikenlaisista asioista kaksistaan ja hän puhuu kyllä aina niitä vaikeimpiakin juttuja ja tunnejuttuja suomeksi. Se on ollut ihan mahtava huomata.



Puhutteko joka päivä molempia kieliä?
Juu, joka päivä, jos olemme kaikki nelisin yhdessä.

Mikä on haastavinta kaksikielisyydessä? Entä kivointa?
Lapset eivät vielä varmaan osaa vastata tähän kysymykseen, mutta omasta puolestani voin sanoa, että haastavinta on tuo itsensä tunteminen välillä vähän hölmöksi ja hitaaksi islanninkielisessä aikuisessa seurassa ja se, että en voi ikinä sanoa juuri täsmälleen sitä, mitä tarkoitan, sillä en osaa niitä kaikkia nyansseja vielä - enkä tiedä, opinko niitä edes koskaan. Kivointa on se, että on tavallaan jatkuvasti läsnä kaksi tapaa nähdä asioita ja kuvailla niitä. On mukavaa kun on kaksi maailmaa päällekkäin ja voin seilata niiden välillä.

Lue tarkemmin aiheesta: Kaksikielisen parisuhteen kiemurat

Tunnetko, että et saa aina itseäsi täysin ilmaistuksi vieraalla kielellä?
Jep, aika usein. Monta kertaa päivässä. Se pitää toisaalta ihmisen hereillä, kun viestintään pitää panostaa joka hetki, jotta se onnistuisi. Ja sitten on toisaalta joitain sellaisia aihealueita, joista on muutenkin joskus vaikeaa löytää tunnelmaan sopivia sanoja. Voisihan ehdotukset pariskunnan yhteisiin hetkiin varmasti ilmaista muutekin kuin kysymällä että mennääks nyt paneen kun noi nukahti. Olen ihan kaverilta kuullut, että jotkut esittävät toiveensa näin. Ei ihan kauhean proosallista.

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Uuh, miten odotankaan jo kesää ja näitä hevosia. Mudasta likaisia jalustimia, pölyävää hiekkaa ja niitä laukkapyrähdyksiä, jolloin pieniä k...

Kesäksi hyvin talkattu takapuoli

19.2.19 Satu Kommentteja: 2

Uuh, miten odotankaan jo kesää ja näitä hevosia. Mudasta likaisia jalustimia, pölyävää hiekkaa ja niitä laukkapyrähdyksiä, jolloin pieniä kärpäsiä lentää suuhun, jos ei muista nauraa huulet yhteen puristettuna.



Kaipaan jopa sitä hetkeä, jolloin huomaa ajattelevansa, että juuri nyt menee muuten joku paikka rikki ikuisiksi ajoiksi, jos tämä polle ei suostu vaihtamaan tölttiin. Näillä lyhytjalkaisilla hevosilla ravi on sen verran säpäkkää, että siinä vauhdissa en pysty keventämään, vaikka miten on muka omissa reisissä lihaksia.

Kaipaan sitäkin tunnetta, kun aurinko kunnolla lämmittää mustia vaellusratsastushousuja, sinne minne se aurinko ei paista alkaa muodostoa pieniä rakkoja ja edessä on vielä noin 15 kilometriä ennen iltapysähdyspaikkaa. Silloin sitä oikein tuntee elävänsä kuulkaa.


Ne ovatkin juuri ne pienet fyysiset koettelemukset, kärpästen siivet silmäkulmassa, heinäpellon pientareella juodut retkikahvit ja naama täynnä laukaavien hevosten jaloista lentänyttä kuraa, mitkä tekevät islanninhevosvaelluksesta islanninhevosvaelluksen eikä mitään sisäsiistiä välineurheilua.

Mielen valtaa villin vapaa tunne, kun on lupa rypeä hikisenä, laukata ja sulautua osaksi maisemaa.

Pari pöläytystä talkkia omaan pyllyyn, niin se kyllä kestää.





Ja jos oma suu jää laukan ajaksi vahingossa auki, niin ne kärpäsraadot saa kätsysti hammastikuilla noukittua talteen ennen kuin aika istahtaa pöydän ääreen nauttimaan päivällistä.

Oispa kesä jo.


Muutama aiheeseen liittyvä juttu:

Kesän 2019 issikkavaellukset ja ajankohtaiset varaustiedot
Vapaana vaeltavan hevoslauman kanssa tehty issikkavaellus, Q&A
Pakkausideoita issikkavaellusmatkalle

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Hyvä ystäväni asuu Pohjois-Ruotsissa. Helsingissä olimme lähes naapureita. Reykjavikissa samoin. Mutta vuosien mittaan elämä vei ainakin vä...

Kokemuksia upeasta Yasuragi-kylpylästä Tukholmassa

13.2.19 Satu Kommentteja: 7

Hyvä ystäväni asuu Pohjois-Ruotsissa. Helsingissä olimme lähes naapureita. Reykjavikissa samoin. Mutta vuosien mittaan elämä vei ainakin vähäksi aikaa meidät eri puolille Pohjoismaita. Meillä molemmilla on itselle tärkeä työ, pieniä lapsia, uusia paikkakuntia... Elämä on ollut molemmilla niin täynnä, että emme ole ehtineet viime vuosina tapaamaan kahdestaan juuri lainkaan.

Viimekertaisesta juttutuokiosta oli kulunut jo niin nolon pitkä aika, että päätimme ottaa kerralla vähän takaisin ja tavata jossain "puolivälissä" ja ihan kahdestaan. Ilman lapsia, ilman töitä, ilman mitään muuta. Ystäväni oli kuullut kollegaltaan Tukholman keskustan kupeessa sijaitsevasta Yasuragi-spasta, joka olisi kuulemma upea paikka muutaman päivän mittaiselle rentoutusretriitille. No sinnehän me suuntasimme, ystävätreffeille.



Kylpylä oli paras vaihtoehto jo ihan siksikin, että matkaan ei tulisi mitään niin sanottuja kaupunkiloman paineita. Ei tarvitsisi miettiä, missä syödään, mitä näyttelyitä käydään katsomassa, minne mennään kaupungilla ja mitä pitäisi kokea. Ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään tai edes päättää, että ei tehdä yhtään mitään.

Oltaisiin vain yhdessä ja samassa paikassa, josta ei olisi mikään tarve tai edes mahdollisuus poistua yhteisen viikonloppumme aikana. Oltaisiin kaksin ja nautittaisiin elämästä.





Kun tarkoituksena on viettää aikaa hyvässä seurassa, rentoutua,  nauttia ja huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, Yasuragi Spa on siihen aivan täydellinen paikka. Hittolainen sentään, mutta kyllä ruotsalaiset osaavat tämän kylpylähommankin ihan älyttömän hyvin. En ole yhdelläkään reissulla aikaisemmin tutustunut yhtä toimivaan ja hellivään kylpylähotelliin, josta puuttuu riehakas polttaritunnelma ja toisaalta myös sellainen snobi pönötys. Tämä on tasokas mutta ei pöyhkeä paikka, ei liian unelias mutta silti raukea.

Yasuragissa huomaa, että paikasta saa nauttia kaikilla aisteilla. Kaikki näyttää kauniilta ja rauhalliselta. Huoneiden ikkunoista on maisema luontoon ja merelle, ei millekään kämäiselle parkkipaikalle.





Korvat kiittävät, sillä ihmiset puhuvat melko hiljaisella äänellä. Ruoka on erinomaista eikä paikassa olla menty harhaan korvaamalla laatua määrällä. Tunnelma on rauhallinen, suorastaan harras. Kaikki tuntuu iholla hyvältä: lakanat, kylpytakit, allasosaston naulakot, juomavesipullojen tarpeeksi tiukka korkki. Joogamatot! Nekin olivat jotain tavallista paksumpaa ja hyväntuntuista. Missään ei tuoksunut liian voimakkalle. Muistan kukkien hajun, ja tuoreiden hedelmien.



Yasuragi on japanilaistyylinen paikka: sisustus on japanilaista, kylpylä on japanilaistyylinen, ravintolat ovat japanilaistyylisiä, samoin baarit. Huoneissa on matalat sängyt, ja sisustus muistuttaa elävästi muutaman vuoden takaisesta Tokion-matkasta. Mitään ei ole liikaa, mutta missään ei ole tylyn autiota. Kaikki on hyvin järjestetty ja tasapainossa.

Kylpylään saapuessa kaikki vieraaat saavat yukata-kylpytakit, uimapuvut ja läpykät. Tarkoitus on pukeutua näihin heti ja vaeltaa samassa asustuksessa koko kylpylähotellissa vietetty aika. Omia uikkareita ei tarvita, vaan kaikki saavat omat. Yukatan ja uimapuvun saa itselleen omaksi.

Yukataan kääriytyneenä ruokaillaan, käydään joogatunneilla, tai chi -harjoituksissa, maljameditaatiossa, mennään kylpylätiloihin, syödään illallista ja nautitaan aamiaista. Yukata päällä istahdetaan myös baarissa tuolille tai lattiatyynylle. Jos tekee mieli tilata joku hycä cocktail tai vaikka tutustua sakebaarin valikoimaan, sekin tehdään aamutakissa. Vieraiden yhtenäinen pukukoodi lisää rauhallisuuden tunnetta. Ei tarvitse miettiä edes pukeutumista.



Kylpyläalue on auki aamuvarhaisesta iltayhteentoista. Allasosasto on yksinkertaisesti vain hieno. Sieltä löytyy Islanninkin mittapuulla kuumia kuumavesialtaita (ne ovat ulkona) ja sisäaltaissakin on valinnanvaraa.

Suolasaunan lisäksi on höyrysauna ja perinteisiä suomalaistyylisiä löylysaunoja. Allasosastolla ollaan uikkareissa, mutta suihkutiloissa kylvetään alasti japanilaisittain pienillä jakkaroilla vettä puuvadilla kaataen ja vartaloa pienellä pyyhkeellä pesten. Enpä ole muuten koskaan aikaisemmin kokenut yhtä rentouttavaa peseytymishetkeä. Pikkuruisella jakkaralla kyykistely, kuuman veden valuminen vartaloa pitkin ja valkoisen pesupyyhkeen pienet pyörivät liikkeet iholla tekivät hetkestä meditatiivisen.



Allasosasto on periaatteessa täysin hiljainen paikka, siellä ei saisi puhua. Yhdessä rupattelevat työporukat pitivät kuitenkin hieman liikaa ääntä etenkin perjantai-iltana, mutta ei se mitään korvissa humisevaa meteliä ollut saati ördäämistä.

Lounaalla ja yhdellä illallisella kokeilimme Yasuragin a la carte -ravintolaa. Ruoka oli erinomaista. En enää tarkkaan muista, mitä söin, mutta loistavaa se oli. Yhtenä iltana istahdimme suuren pöydän ääreen, jonka keskellä kokki paistoi vieraille ruokaa kuumalla paistolevyllä annos toisensa perään. Ruoan valmistaminen silmien edessä, kokin show-elkeet ja erinomainen ruoka kruunasivat kylpyläelämyksen.

Aamiaisnoutopöytä oli runsas. Tarjolla oli sekä japanilaista että pohjoiseurooppalaista aamiaista: misokeittoa, japanilaista munakasta, pekonia, hiivaleipää, riisiä, hedelmiä, juustoja...

Joka päivä kylpylähotellin joogasalissa järjestetään monenlaisia ohjattuja tunteja: maljameditaatiota, joogaa, vanhasta tai chi -harrastuksesta tuttuja aaltomaisia liikkeitä... Tunnit on muuten ohjattu lähes poikkeuksetta ruotsiksi, mutta pärjäsin ymmärtämällä islantia ja ottamalla mallia ohjaajasta.



Vietimme kylpylässä kaksi vuorokautta. Sinä aikana ehti ilman kiirettä liottautua tuntikausia kylpylän puolella, kokeilla kaikkia ravintoloita, testata kiinnostavat joogatunnit ja silti aikaa jäi myös ihan vaan juttelulle ja haahuilulle. Auringoin paistaessa kauniisti vaihdoimme hetkeksi tavalliset vaattet päällemme ja takit niskaan ja teimme pienen kävelylenkin kylpylän ympäristössä. Tuuhea metsä, läheinen merenranta ja upeat puiset omakotitalot ja mökit sinetöivät kylpylän päällä leijuvan rauhallisen rentoutuspilven. Kaunista ihan kaikki.



Olisimme ihan hyvin voineet jäädä vielä ainakin yhdeksi yöksi.

Kylpylään voi tehdä myös päivävierailuja, mutta paikasta saa enemmän irti viettämällä siellä vähintään pari yötä, osallistumalla meditaatiotunneille ja nauttimalla hyvästä japanilaisesta ruoasta.



Sielu ja keho rentoutettuina ja mieli monituntisista hyvistä keskusteluita virkeänä palasimme sunnuntaina päivällä taksilla Tukholmaan ja kävimme korvapuusteilla ennen kuin lähdimme koteihimme. Päätimme monta kertaa sen viikonlopun aikana, että aiomme todellakin tulla tänne vielä uudestaan.

Tämä ei ole halpa paikka, mutta ei myöskään överikallis. Varasin kylpylän muutamaa viikkoa ennen vierailuamme ja sain 2 hh ateriapakeitteineen (aamiainen, lounas ja illallinen) viikonlopuksi kahdelle aikuiselle hintaan 800 euroa. Vain juomista piti maksaa ylimääräistä, kaikki muu kuului hintaan.



Iso sydän tälle paikalle. On jo pikkuriikkisen ikävä takaisin. Ja ystävää paljon.

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Joskus tulee eteen sellaisia työprojekteja, joista ei odota mitään maailmaa suurempaa lopputulosta paitsi sitä laskunlähetyshetkeä. Sitten,...

Kirjoitustyö, josta olen poikkeuksellisen ylpeä ja iloinen

11.2.19 Satu Kommentteja: 5

Joskus tulee eteen sellaisia työprojekteja, joista ei odota mitään maailmaa suurempaa lopputulosta paitsi sitä laskunlähetyshetkeä. Sitten, kun se työhomma minkä parissa on viettänyt tunteja, alkaakin kasvaa merkitykseltään mulle itselleni paljon isommaksi, tulee todella hyvä fiilis.


Yksi tällainen esimerkki on henkilöjuttu, tilaustyö eräältä verkkomedialta. Päädyin haastattelemaan Juha Itkosesta, mikä jo itsessään oli mahtavaa, koska pidän hänen kirjoistaan erityisen paljon ja kirjailijoiden kanssa on aina mielenkiintoista puhua heidän työstään, jos he ovat siis puheliasta sorttia.

Jutusta patisti tekemään erityisen hyvän se, että tiesin lähettäväni sen valmistuttuaan sitaattitarkastukseen kirjailijalle. Se on vähän eri juttu, kuin laittaa juttu nähtäville myyntijohtajalle, hallitusammattilaiselle tai edes jutun tilanneen median toimituspäällikölle. 

No siis. Väkersin, väkersin ja väkersin tekstiä. Pidin taukoja, jatkoin seuraavana päivänä. Kirjoitin puolen tunnin sloteissa, jotta sain tekstiin vain virkeää energiaa. Niin siinä sitten kävi, että  tästä jutusta tuli todella hyvä. 

Olin älyttömän iloinen siitä, kuinka hyvin sain tekstiin sen rytmin ja sanomistyylin, jota briiffissä toivottiin. Olin superiloinen siitä, kuinka kivasti teksti soljuu ja vie tarinaa eteenpäin. Ja kaikkein eniten olen super-superiloinen siitä, kuinka hienoja havaintoja haastateltava kertoi elämästään ja itsestään. Monta ajatusta jäi soimaan omaan mieleen, ja niistä on jo muodostunut ruokaa omaan ajatteluun.

Ihan mahtava on esimerkiksi toteamus ihmiselle tapahtuvista muutoksista ja oman mielen muuttumisesta. Se, että on muutama vuosi sitten elänyt tiettyjen juttujen siivittämää hurjan onnellista elämää, ei tarkoita, etteikö yhtä onnellista elämää voisi saavuttaa muillakin tavoin. Ei saa  ihminen tapoineen olla itse oman onnensa esteenä. Voisiko sitä enää paremmin sanoa:

”Olen ymmärtänyt, että onni saattaa löytyä täysin uusista asioista, ei välttämättä niistä, joita on tottunut tekemään. Aikaisemmin oli valtavan onnellinen, kun soitin bändissä. Nyt olen onnellinen siitä, että voin viljellä Porvoossa kesäisin perunaa.”

Lue myös: Millaista on kirjailijan työ, voiko kirjoittamalla elää 

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallisessa yhteistyössä WSOY & Suomalainen kirjakauppa. Kilahti eräänä päivänä ulkosuomalaiselta blogin lukijalta vinkkiviesti, et...

Satukirjan sankari ja haiseva olio ulkoavaruudesta

7.2.19 Satu Kommentteja: 21

Kaupallisessa yhteistyössä WSOY & Suomalainen kirjakauppa.

Kilahti eräänä päivänä ulkosuomalaiselta blogin lukijalta vinkkiviesti, että tutustupas Olga-kirjoihin. Vanhempi lapsesi saataisi tykätä! Googlasin ja yllätyin iloisesti, kun huomasin, että tulossa on myös suomenkielinen käännös. Sain kirjan Suomen-kustantajalta pari kirjaa arvottavaksi, arvonta löytyy tämän jutun lopusta.



Kirjan pääsankari on mustatukkainen ja tuimakatseinen Olga. Hän on noin kymmenvuotias suorapuheinen, eläinrakas pieruhuumorin ystävä. Pinnalta ihanan rääväsuinen mutta teoiltaan ja sielultaan herkkis. Olga ei voi sietää "hikisiä" poikabändejä mutta rakastaa käydä kirjastossa. Tästä tuleekin kirjailijalle ensimmäiset kehut: kiitos upean moniulotteisesta päähenkilöstä, joka yllättää usein, mutta tuntuu silti uskottavalta.



Elise Gravel on kanadalainen kuvittaja ja graafinen suunnittelija, joka tekee lastenkirjoja. Tuolta linkkaamastani Elisen Instasta saa hyvän katsauksen tyylistä ja mielenkiinnonkohteista: sarjakuvamainen, digitaalisesti satumainen, seikkailullinen, eläinrakas ja luonnonystävä.

Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta (suomentanut Aila Herronen) on höpsö tarina siitä, kuinka eläinrakas tiedejuttuja harrastava mimmi löytää roskiksesta tuntemattoman eläinlajin edustajan ja antaa nimen lajille (Olgamus Naurettavilius) ja yksilölle (Njää.)

Njää.

Älytöntä. Mutta tämä vain paranee. Kun Njää röyhtäisee, se sanoo rumpu.

Rumpu!

Tekstityöläisenä riemastuin! Kirja on täynnä kielellisiä älyttömyyksiä, joita ei osaa odottaa, jotka eivät ensikuulemalta sovi kontekstiin ja jotka tulevat muutenkin useamman puun takaa. Silti lopputulos ei ole sekalainen rändömsoppa tai myötähäpeän tunteita triggeröivä yritelmä olla "vähän spessu". Kirjassa on ihan omanlaisensa kieli ja suomennos on todella hyvä.



Seikkailutarina koostuu useista lyhyistä kappaleista, joissa lyhyet tekstipätkät ja sarjakuvaosuudet vuorottelevat. Vaikka kirjaa tulee luettua useampana iltana peräkkäin (sivuja on 170), tarina pysyy hyvin kasassa.

Esikoinen on Olgasta haltioissaan. Hän ihastui erityisesti siihen, että Olga pitää niin paljon eläimistä, Olgallakin on mikroskooppi ja Olga tekee juuri sitä, mitä hän haluaa tehdä. Hyviä juttuja, siis. Pieruhuumori, hölmöille asioille naureskelu ja omituisen eläinlajin kohtaaminen iski lapsenkin huumorihermoon. Tätä kirjaa lukiessa on saatu ihan aidosti yhdessä käkättää - se ei ole ollut sellaista lapselle lukevan "tarinaan eläytyvän" vanhemman hyväntahtoista hymähtelyä. Vaikka ei siinäkään siis mitään vikaa ole. Mutta tämä ihan oikeasti nauratti myös minua.

Esikoinen innostui Olgasta ja hänen lemmikistään Njäästä siinä määrin, että halusi tehdä itselleen oman pyöreän avaruusoliomakkaran.

Meillä on lojunut epämääräinen kasa parittomia sukkia lastenhuoneen tuolilla jo pidemmän aikaa. Ehkä noin joulukuun alusta asti. Näiden sukkien kaverit eivät ole palanneet, mutta en vain ole saanut aikaiseksi siirtää näitä yksinäisiä roskikseenkaan. No nyt niille tuli käyttöä.



Minä en oikein osaa ideoida askartelusessioita, mutta esikoisella oli selkeä näkemys. Sukka täyteen jotain pehmeää (ostin marketista pumpulia), kumilenkillä pylly umpeen ja sitten ommellaan jostain napeista silmät ja kankaasta korvat. Voi käyttää tussiakin kuulemma, jos nappeja ei löydy tarpeeksi. Häntä löytyi sukan jämistä: leikkaismme sukista resorin irti ja puolitimme kahteen osaan. Kiinnitimme sukkaresorinpuolikkaan nitojalla ja muutamalla neulanpistolla kiinni peräpäähän.

Eikös vaan tullutkin ihan onnistuneita Njään lajitovereita?



Sovimme, että näitä roskiksessa viihtyviä tyyppejä ei saa meillä kotona laittaa vessanpönttöön asumaan. Jos ne laittaa roskikseen, on omalla vastuulla muistaa, että roskapussit tyhjennetään muutaman päivän välein.

Avaruusmakkarasta tuli sen verran suosittu hahmo, että tänään lapsi toi ystävänsä meille koulun jälkeen ja he pyysivät saada tehdä sukista vielä pari kaveria lisää.

Nyt niitä parittoma sukkiakaan ei enää ole, eli tämähän meni hyvin.



Tosi iso suositus Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta -kirjalle. Pampulan-ikäiselle kolmevuotiaalle tämä on liian monimutkainen, mutta arvelisin, että parhaiten tämä uppoaa 1–4-luokkalaisille. Teksti on sen verran kookasta ja selvää (myös niissä sarjakuvaosuuksissa), että kirja sopii myös lapsen itse luettavaksi. Meillä esikoinen ei vielä lue kovin nopeasti suomea, joten tällaiset pidemmät satukirjat luen itse ääneen.



Päähenkilö on Olga, mutta kirja sopii kyllä ihan kaikensukupuolisille. Kaverini samanikäinen poika viihtyi kirjan parissa hyvin.

Herkempien lukijoiden ei tarvitse arastella. Tässä kirjassa on samanlaista maailmanymmärtämisen meininkiä kuin ihanissa Pikkis-kirjoissa, mutta meno on tyylistä johtuen asteen nopeatempoisempaa ja revittelevämpää. Suurempia jännittävyyksiä ei tarinassa ole, joten se sopii myös herkkiksille. Kukaan ei kuole, raivoa, vahingoitu tai tappele. Iso plussa siitäkin.


Olga ja haiseva olio ulkoavaruudesta on myynnissä kirjakaupoissa ja nettikirjakaupoissa. Suomalaisesta kirjakaupasta Olga-kirjan saa alle 20 euron hintaan. 

Ja se arvonta! Mikä ehdotat meidän Njää-nakeille nimeksi? Näitä tehtiin siis neljä kappaletta. Mutta yhdelläkin nimiehdotuksella saa osallistua. Kaikkien vastanneiden kesken arvon 9.2. yhden kappaleen kirjoja, jonka WSOY postittaa voittajalle. Ilmoitan voittajasta täällä kommenttiboksissa, eli ei tarvitse jättää omaa meiliosoitetta kommenttiin. Instani puolella instagram.com/satu_reykjavikon menossa myös arvonta, saa tottakai osallistua molempiin.

NJÄÄ!

21 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Enpä olisi uskonut, että hetki sitten kuollut Matti Nykänen olisi aiheuttanut ihan näin paljon keskustelua Instagram-tilini puolella. Sto...

10+ asiaa, jotka minusta saa kertoa kun olen kuollut

6.2.19 Satu Kommentteja: 13

Enpä olisi uskonut, että hetki sitten kuollut Matti Nykänen olisi aiheuttanut ihan näin paljon keskustelua Instagram-tilini puolella.

Story ei välttämättä enää ole katsottavissa kun luet tätä juttua, joten pieni kertaus on paikallaan.


Hämmästelin, miksi Helmi Kekkosen ja Pihla Viitalan kommenteista oli noussut niin iso haloo, miksi menestyneelle urheilijalle pitäisi järjestää valtiolliset hautajaiset ja miksi nyt tuutataan serverit täyteen iltapäivälehdistön julistamaa "koko kansan surua" sellaisella tahdilla kuin se olisi joku halpa alennusmyynti, joka on juuri tänään mutta ei enää kovin montaa päivää ajankohtainen. Eniten hiertää se, kuinka tavanomaista on, että elävälle naureskeltiin ja kuollutta kiillotellaan, elävä unohdettiin mutta kuolleelle vietiin kukkia.

Jos ei elävänä välitetä, miksi kuolleena sitten välitetään sitten senkin edestä? No, minä arvaan. Se on itsekästä hymistelyä, joka tekee eloon jääneiden olon vähän mukavammaksi.

Taitaa olla vuosituhansien ikäinen sanaton sopimus, että vainajasta ei ole tapana sanoa asioita, jotka eivät ole mairittelevia. En oikein ymmärrä, miksi ei voisi sanoa. Ei se eletyn elämän sisältö muutu miksikään sillä, että kuolee. Ei ketään kohtaa tietenkään sovi olla urpo, hyökkäävä tai muutenkaan mulkku, ei  elävälle eikä vainajalle. Se, että hengitys lakkaa, ei nosta ihmistä menneisyyksineen yhtään sen korkeammalle tai laske matalammalle jalustalle.

Toivon tietysti, että saan elää tosi vanhaksi. En välittäisi miettiä omaa kuolemistani enkä edes tiedä, onko tämä juttu tallessa enää missään kuolemani hetkellä. Mutta näin etukäteistoiveena kehtaan esittää, että muistotilaisuudessani otetaan tasapuolisuuden nimissä esille valloittavan persoonani ja ahkeraan kauriin luonteeni lisäksi myös nämä asiat:


1. Ei oppinut koskaan ripustamaan pyykkiä oikein narulle eli siten, että vaatteet eivät olisi rypistyneet.

2. Konepesi villapipoista useamman kerran munanlämmittimiä.

3. Roikkui aivan liikaa naama kiinni kännykässä.

4. Tiettyyn aikaan kuukaudesta - eli aina dead linen lähestyessä - hän oli sangen ärsyttävä akka ja lyhytpinnaista seuraa, joka tiuski lähipiirilleen aivan turhasta.

5. Ei oppinut koskaan oikein kunnolla hillitsemään itseään. Alkoi kerran räyhätä teneriffalaisessa vesipuistossa liukumäkijonossa etuilleelle espanjalaiselle koululaisporukalle niin, että mukana ollut oma lapsi meinasi purskahtaa itkuun. Joder!

6. Yritti leikkiä muka-ei-kiireistä (todisteena kirjoitti esimerkiksi tämän blogijutun), mutta oikeasti oli joka kerta muutaman minuutin myöhässä hakemassa lastaan päiväkodista.

7. Syötti lapsilleen aivan liikaa sokeria, gluteiinia ja laktoosia.

8. Joi aivan liikaa viinaa alle 17-vuotiaana. Sittemmin vähemmän.

9. Myi laitonta alkoholia yläasteikäisenä ja meinasi saada koulusta potkut. (Lapsenlapset, ottakaa opiksi; siitä tuli hirveä sotku ja ressi ja rahamääräiset voitotkin jäivät minimaalisiksi.)

10. Teeskenteli puolisolleen useamman kerran nukkuvaa, jos jompi kumpi lapsista heräsi pikkulapsivaiheessa yöllä vaatimaan asioita.

11. Osti kerran kahdentuhannen euron hintaisen matkan ja kertoi puolisolleen sen maksaneen vain parisataa (koska sai muka "bloggaaja-alennusta") - vaikka hintaa ei edes kysytty. (Lapsenlapset, ottaakaa opiksi. Kaikkea ei tarvitse yrittää kertoa, etenkään jos asian yksityiskohtia ei erikseen kysytä.)

12. Käynnisti läpi elämänsä tiskikoneen puolitäytenä ja tuhlasi siten järjettömät määrät energiaa, vaikka väittikin äänestäneensä joskus vihreitä.

13. Oksensi ystävänsä lapsen lastenhuoneeseen kännissä. (Tapauksen hyvä puoli oli se, että ystävä oli raskaana eikä siksi mukana kännissä eli hän pystyi siivoamaan jäljet ennen seuraavaa päivää.)

14. Yrjösi kerran myös erään työpaikkansa roskikseen krapulassa. (Nyt tämänkin voi sanoa ääneen, koska häntä ei enää tarvitse palkata mihinkään töihin.)


PS. Vähän aiheeseen liittyen: kirjoitin jokin aika sitten jutun tulevaisuuden muistotilaisuuksista. 

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Viikonloppuna saimme nauttia todella harvinaisesta talvisäästä Reykjavikissa. Oli hieman pakkasta ja satoi lunta alaspäin . Tuuli ei pitäny...

Harvinainen talvipäivä Reykjavikissa

5.2.19 Satu Kommentteja: 1

Viikonloppuna saimme nauttia todella harvinaisesta talvisäästä Reykjavikissa. Oli hieman pakkasta ja satoi lunta alaspäin. Tuuli ei pitänyt yhtään ääntä. Lähdimme pulkkamäkeen ensimmäistä kertaa tänä talvena. Voi vitjat, mutta se olikin hauskaa ja erikoista.



Etelä-Islannin talvi on vähän kuin litimärkä lapainen eteisessä. Se tavallaan sisältää lupauksen talvesta, lumesta ja kylmästä, mutta todellisuudessa haisee märälle koiralle ja kastelee kaiken, mihin se koskee.

Täällä päin lumihiutaleet eivät talvissäässä pahemmin leijaile. Kun Islannissa sataa lunta, lumihiutaleet sinkoilevat vaakatasossa, pyörivät kuin pienet sirkkelit ja porautuvat sisään ulkoilemaan uskaltaneen ruumiinaukoista. Sama pätee sateeseen: paikalliset eivät juuri sateenvarjoja käytä, koska vesi saapuu kuitenkin vaakatasossa ja ensimmäinen kovempi tuulenpyrähdys vetää varjon saranat puuroksi.





Nytkin kun kirjoitan tätä juttua, ulkona paahtaa parisenkymmentä metriä sekunnissa ja radiossa juuri kerrottiin, että osa etelärannikon teistä on pistetty tuulen takia käyttökieltoon. Puolison huomenna alkava työmatka jäätikölle peruttiin, koska sinne ei voi nyt päästää ketään. Tässä katselen, kuinka kadun ainoa isompi puu - joka kätevästi sijaitsee juuri meidän talomme edessä - huojuu kuin viimeistä päivää ja oksille kiinnitetyt jouluvalot muodostavat heiluessaan valosadetta. Toivottavasti eivät kolahda ikkunaan.

Näissä säätiloissa riittää asennetta.


Pari päivää sitten oli kovin toisenlaista. Pieni pakkanen, tyyni ilma ja juuri sopivasti lunta Reykjavikin keskustan tunnetuimmalla mäellä houkuttelivat meidät ulos nauttimaan harvinaisesta luonnonilmiöstä.

Esikoisen ystävä otti mukaan kelkan, minä kaivoin autotallistamme pulkan ja pistin kaakaota termariin. Kävimme muutama sata metriä Arnarhóllin kukkulalle laskemaan mäkeä.



Arnarhóllin mäen päällä jököttää ensimmäisen islantilaisen Ingolfur Arnarsonin patsas. Viikinki seilasi laavakökkäreelle 800-luvulla ja pisti tilukset pystyyn Reykjavikiin, "savujen lahteen", kuumien lähteiden äärelle. Nykyään Arnarhóll on suosittu kokoontumispaikka. Kesäiset ilmaiskonsertit ja kansanjuhlat pidetään täällä. Samalla mäellä on katseltu myös jalkapallo-otteluita. Kun Islannin miesten jalkapallomaajoukkue palasi Ranskan EM-kisoista takaisin Islantiin, ne maailmallekin uutisoidut bileet pidettiin juuri täällä.



Talvisin mäen päällä on hiljaista satunnaisia turisteja lukuunottamatta. Mäki on liukas, joskus luminen mutta useimmiten litimärkä jääkenttä. Silloin harvoin kun lumi jää maahan useammaksi päiväksi, Arnarhóll on keskustan paras mäenlaskupaikka.

Pampula halusi laskea itse ja sai tahtonsa läpi. Kuopuksen tuntien tiesin, että mitä kovempi vauhti, sitä parempi meininki. Niinpä en yrittänyt jarrutella vaan juoksin mäkeä alas pulkan perässä vahtien, että se ei vain pääse kadulle asti tai läheisen Hennes Mauritzin pääovista sisään. Sykehän nousi mukavasti, kun vedin parikymmentä kertaa mäkeä kovaa juoksua alas ja täyttää pulkkaa vetäen ylös.



Tällaisten talvipäivien jälkeen on yhtä aikaa kiva mutta kuitenkin haikea fiilis. Tällaisesta talvesta kun saa täällä nauttia niin kamalan harvoin. Sirkkelilumihiutaleet kasvattavat kyllä sietokykyä ja niistä saa hyviä tarinoita, mutta onhan se kyllä pirun kivaa ihan vain seistä ulkona hiljaisessa talvi-ilmassa ja juoda kaakaota tavallisesti eli ilman, että tuuli heittää sen kupista rinnuksille.

Lue lisää:
Pakkausvinkit Islannin-matkalle
Islantilaisten jalkapallomenestyksen salaisuus

1 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallisessa yhteistyössä: Viinimaa ja Suomen Blogimedia Siskoni antoi minulle jo vuosia sitten vinkin hyvän valkoviinin ...

Hyvä valkoviini on helppo löytää

4.2.19 Satu Kommentteja: 0


Kaupallisessa yhteistyössä: Viinimaa ja Suomen Blogimedia


Siskoni antoi minulle jo vuosia sitten vinkin hyvän valkoviinin valintaan. "Jos se on Sauvignon Blancia ja se on Uudesta-Seelannista, se ei voi mennä vikaan."

Kokeilin muutaman kerran eri merkeillä enkä joutunut pettymään kertaakaan. Pikkusiskoista on siis tällaistakin iloa!

Muutaman vuoden takainen unelmamatkamme Uuteen-Seelantiin ja seikkailut paikallisilla viinitiloilla ja myymälöissä viinihyllyjen välissä naulasi valkkaripäätökseni pitkälle tulevaisuuteen.

Uuden-Seelannin ensimmäinen Sauvignon Blanc on Matua. Ja se on - tietysti - erittäin miellyttävä ja eri tilanteisiin sopiva valkkari.


En ole viiniasiantuntija, eli viinien kuvailu viinimaailman termeillä ei oikein luonnistu. Mutta yritän nyt kuitenkin kuvailla, mikä tässä viinissä minua viehättää. Sanoisin sen ehkäpä näin:

Uuden-Seelannin Sauvignon Blanc -rypäleen valkkareissa koukuttaa monipuolisuus. Nämä viinit ovat aromikkaita ja hapokkaita, niissä on huumava tuoksu ja niin monipuolinen maku, että sitä sopii kaataa lasiin ihan sohvalla istumisseurusteluhetkissä kuin ruokapöydässä kivan aterian kylkeen. Se on yhtä aikaa raikas, mutta ei sellainen vedenkevyen hienostunut, josta vain hyvin kehittynyt makuaisti poimii vivahteita. Vaikka tämä viini ei ole väriltään tummankeltainen, se on maultaan rehdisti runsas.

Miksi uusiseelantilainen Sauvignon Blanc on niin hyvää?


Mikä näistä uusseelantilaisista Sauvignon Blanceista sitten tekee niin erityisiä? En nimittäin muiden viinimaiden kohdalla ole löytänyt yhtä pitävää valkkarisääntöä.

Ainutkertaisen upea luonto nyt ainakin. Aurinkoinen mutta ei kesäisinkään kovin kuuma sää, puhdas ilma, vulkaaninen maaperä, kumpuilevat rinteet, luonnon monipuolisuus ja läheinen Tyyni valtameri ovat aika monipuolinen kasvuympäristö, millä varmasti on vaikutusta lopputulokseen.


Uusseelantilaisessa viinintuotannossa korostuu Islannistakin tuttu saarelaismeininki: kun olosuhteet sallivat, sitten tehdään töitä. Järjesetetään logistiikka siten, että homma toimii, tehdään asiat niin, kuten on mahdollista ilman että laatu kärsii. Muistan, kuinka Uuden-Seelannin viinitiloilla kierrellessämme monet viinitilalliset korostivat juuri tätä samaa asiaa: reipasta käytännöllisyyttä. Kaikkea (esimerkiksi kaikkia viinikasveja) ei tarvitse omistaa itse tehdäkseen viiniä eikä viiniä tarvitse valmistaa juuri tietyn, vuosisatoja jatkuneen perinteen mukaan. On parempi toimia olosuhteiden mukaan ja niitä myötäillen. 

Perinteikkyys on tietysti hienoa ja myyntivaltti sinällään, mutta nopeasti reagoiva ad hoc -toiminta pitää innovaationystyrät valppaina.




Uuden-Seelannin ensimmäisestä Sauvignon Blanc -valkoviinistä ovat vastuussa veljekset Bill ja Ross Spence. Saarivaltion viineistä ei tiedetty maailmalla muutama vuosikymmen sitten vielä oikein mitään. Bill ja Ross lähtivät riskibisnekseen ja perustivat maan ensimmäisen kaupallisen Sauvignon Blanc -viinitarhan vuonna 1969. Nykyään Uusi-Seelanti tunnetaankin juuri näistä viineistään. Hieno juttu veljeksille, ja erittäin hyvä juttu myös minulle.


Veljeksistä Bill oli tammikuussa käymässä Suomessa kertomassa viinitalonsa Matuan viineistä. Matua on nykyään yksi Uuden-Seelannin palkituimpia viinitaloja. Suomessa tämä jutun kuvissakin vilahteleva Matuan valkkari sai  Vuoden Viinit 2018 -kilpailussa kultamitalin. 

Olin iloinen, että pääsin mukaan Matuan kutsutilaisuuteen. Kokkasimme ruokaa Helsingin Kulinaarisessa Instituutissa asiantuntijoiden topakalla avustuksella. Kolmen ruokalajin illallinen syntyi Matua-viinien maahantuojan, Billin ja muutaman bloggaajan voimin. Minä sain vastata pääruoan, uusiseelantilaisen lampaan, kypsentämisestä. Onneksi olen tottunut valmistamaan lammasta täällä Islannissa, niin ei mennyt ihan valtavan iso kani housuihin siinä leikkuulaudan ääressä. 




Poistin karitsan fileistä lihaskalvon, pyörittelin pienet fileet kevyesti suolassa ja käytin nopeasti tulikuumalla pannulla. Päälle heittelin paljon pieneksi pilkottua valkosipulia, mustapippuria, timjamia ja rosmariinia ja laitoin lihat noin 10 minuutiksi 150-asteiseen uunin siten, että fileiden sisälämpötila ehti nousta 55 asteeseen.

Mukava viiniherrakin kiitteli pöydän ääressä erittäin onnistunutta ateriaa, eikä maininnut mitään karitsasta, joka ehkä pikkuisen pääsi ohuimmista kohdista ylikypsymään. Kohtelias ja charmantti mies.

Alkujuomaksi tarjoiltiin keväällä kauppoihin tulevaa rose-uutuutta Matua Rosé. Kasvisalkupalan kanssa laseihin kaadettiin suosikkiani Matua Sauvignon Blancia (joka on muuten  kaiken muun herkun lisäksi luomuviini), ohuiden porosiivujen ja parmesan-juuston kanssa lasissa oli saman viinitalon Pinot Noiria, joka oli kuulemma aivan todella, todella hyvä punaviini. Lampaan kanssa lasiin kaadettiin mehevää ja hilloisaa Merlot-Cabarnet Sauvignon-Malbec-punaviiniä.

Paitsi että minä nautin kaikkien ruokalajien kanssa  vain sitä valkkaria!


Eihän niistä "tämä viini tämän ruoan kanssa" -suosituksista ole mikään pakko pitää kiinni. Ravintoloissa annan asiantuntijoiden päättää ruuat ja viinit, mutta kun laitan ruokaa itse, otan kaveriksi juuri sen viinin, josta eniten tykkään. Nautin välillä valkkaria lampaan kanssa, rose-viinä lihakeiton kaverina ja punaviiniä suklaakakun ja etikkaisten sipsien kanssa. Täytyy nauttia sitä, mikä itsestä tuntuu parhaalta.

Valkoviinin tarjoilulämpötila


Matuan luomuvalkoviinissä on kätevä, oikean tarjoilulämpötilan kertova etiketti. Etiketissä oleva valkoinen lumihiutale muuttuu siniseksi, kun viinin lämpötila on saavuttanut lämpötilan (+7 astetta), jossa viinin maku nousee parhaiten esiin. Jos valkkarin nauttii liian lämpimänä, siinä saattaa maistaa inhottavasti alkoholin maun tai se voi maistua liian makealta. Yäks. Jos taas viini on liian kylmää, siis sellaista pakkasen kangistamaa, viinin aromit eivät välttämättä pääse tarpeeksi hyvin esiin. Kannattaa siis viilentää viini tehokkaassa jääkaapissa, tai jos jääkaappi on liian lämmin ja liian täynnä ja vieraat kolkuttelevat jo oven takana, kannattaa sujauttaa pullo hetkeksi pakkaseen.

(Maisemakuvat by Björgvin Hilmarsson, muut omia.)

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?