Haluan naiseksi, jolla ei ole enää koskaan kiire

Kun kuvittelen itselleni arjen ja elämän, jossa minulla ei ole enää koskaan kiire, se ajatus tuntuu pöyristyttävältä valheelta ja itsepetokselta. Elämä on jo vuosia ollut sellaista tämmöistä. Että jatkuvasti on joku dedis oven takana, muuttuva kalenteritilanne, kokouksen ajankohta vaihtuu lennosta, työmatkojen aikataulutus, tulevat suunnitelmat, menneiden raportoinnit, taskulamppupäivä päiväkodissa, esikoisen kiipeilytreenit ja ai niin - ne kuitit pitäisi toimittaa kirjanpitoon aina juuri tänään, kun ei olisi kertakaikkiaan yhtään aikaa.


Ajatus siitä, että kiireetön elämä tuntuisi turhalta lässytykseltä, valheelta ja itsepetokselta on ainakin osittain vain ajattelun laiskuutta, väitän. Havahduin tähän havantoon ihan äsketttäin.

Kaverini  ja kovasti arvostamani kollega työelämästä kirjoitti vuoden ekana päivänä Instagramissa pitävänsä pienen sometauon. Perustelut olivat vastaansanomattomat:

mun elämä, sen jokainen hetki, on kolmen kokonaisen ihmisen lapsuus. He kasvavat näissä päivissä, meillä on nämä päivät. Eikä yhtään mikään ole tärkeämpää. Se on ihme, haluan muistaa sen aina.

Siksi mun uudenvuodenlupaus on, että enää ei ole kiire. Kun ajattelen nyt alkanutta kevättä, mua vähän sattuu vatsaan, se näyttää täydeltä, mutta olkoon sitten. Minusta tulee nainen jolla ei ole kiire, se on nyt ohi. Haluan jokaisen hetken, haluan että lapseni saavat ne. Ajan ja toivon ja maapallon.

Lasten tilalle voi kukan tahansa laittaa mitä tahansa, eikä tarinan opetus muutu. Terveyden, joka vaatii huolenpitoa. Ystävän, joka kaipaa tukea. Oman harrastuksen, joka antaa energiaa ja jolle haluaa antaa aikaa. Järjestötyön. Vapaaehtoistyön. Lemmikkieläimet. Tai sitten oman palkkatyön, josta pitää kreisin paljon ja jota voi haluta tehdä hyvin paljon ja työaikoja sen enempää katselematta. 


Mikään itselle tärkeistä asioista ei saa jäädä kiireen alle. Siinä ei ole yhtään mitään järkeä, ei niin puolikkaan karvan vertaa. Koska:

Kiire ei säästä aikaa, vaan vie sitä. Kiireestä valittaminen kuluttaa happea ja vie aikaa. Kiire laittaa hutiloimaan ja se on myrkkyä etenkin suunnittelutaidoille ja suurten kokonaisuuksien hallinnalle.

Kiire ei saa tekemään enemmän, vaan vähemmän, koska tunne kiireestä ja siitä että ei ehdi, laskee vatsaan metallisen olon, nostaa otsalle pienen hien tai saa oman käytöksen poukkoilemaan ja kädet nykimään. Sama tauti, oireet ovat jokaisella vähän erilaiset. Kiire näennäisesti hoputtaa mutta oikeasti se jarruttaa, koska energiaa menee ihan muuhun kuin siihen itse tekemiseen ja juttujen edistämiseen. Joku ehkä tykkää tehdä töitä aggressiivisessa tunnekuohussa, mutta sellaisen saa aikaan myös ilman kiirettä. Mä esimerkiksi itse kuuntelen aina vihaista musiikkia kovalla, kun kirjoitan. 

Kiire ei tee ihmisestä tärkeää muiden silmissä, vaan vähän hölmön. Kiire ei lisää sosiaalista statusta millään tavalla, vaan se vähentää sitä. Mitä paremmin osaa organisoida ja priorisoida eli mitä paremmin handlaa omat hommansa, sitä harvemmin kiire tulee kylään.

Kiire ei tuo lisää rahaa, vaan kuluttaa sitä. Typerimmät päätökset tehdään kiiressä ja nälkäisenä. Harkitsevuus, loogisuus ja kriittinen ajattelu vaativat aikaa. Kiire on silloin täysin väärä tunnetila.

Kiire ei ole luonteenpiirre, vaan tunnetila. Koska kiireestä ei ole iloa, siitä voi hyvillä mielin yrittää opetella pois. Kiire kun ei ole luonteenpiirre, jota vain pitää sietää, vaan se on toimintatapa ja tunnetila, jonka voi työskennellä itsestään pois.


En siis keksi yhtäkään syytä sille, miksi kiire olisi hyvä asia. Ja jos joku asia ei ole itselle hyväksi, siitä pitää hankkiutua eroon. Siirtymävaihe voi olla vaikea. On tylsää, jos tulee luvanneeksi enemmän kuin mihin pystyy. Ei ole mukavaa ottaa puhelin käteen, soittaa ja pyytää anteeksi myöhästymistään ja luvata olla ensi kerralla realistisempi. Tärkeintä tässäkin kohtaa on kuitenkin se, että muistaa antamansa lupauksen, eikä myöhästy toista kertaa. 

Niinpä minäkin nyt lupaan, että minulla ei enää ole minnekään kiire. Ikinä. Tekemistä voi olla paljon, ja joskus sitä voi olla jopa liikaa, mutta kiire ei jumaleissön saa olla enää koskaan. Saan enemmän aikaan tärkeitä asioita, kun teen nopeasti mutta ilman kiirettä. Olen aivan varmasti myös uskottavampi, kun en jatkuvasti vilkuile kelloa. Sitä paitsi on kivaa keinutta venettä ja vastata kysymykseen "sulla on varmaan just nyt kiire, mutta ehtisitköhän tehdä...." ihan toista, mitä kysyjä ehkä odottaa: 

Ehei, ei minulla ole yhtään mihinkään kiire. Ehdin hyvin kuunnella, ja jos asia kiinnostaa tai jos voin olla avuksi, aikaa saattaa järjestyä enemmänkin. Minkäslaista asiaa sinulla olikaan?

Haluan olla kiireetön ja tehokas nainen, joka voi jättää kahvikupin kesken mutta ei kiireen takia.

Uuh. Tämä kaikki kuulostaa ihanan vallankumoukselliselta.

Kuvat: random-kahvihetki Reykjavikissa, Björgvin Hilmarsson

Tunnisteet: