Olenkohan koskaan kertonut täällä, kuinka alun perin tulin huomanneeksi Islannin olemassaolon? Mistä se ensimmäinen mielenkiinnon heräämin...

Televisiosarja, joka perusti tämän perheen

16.12.18 Satu Kommentteja: 5

Olenkohan koskaan kertonut täällä, kuinka alun perin tulin huomanneeksi Islannin olemassaolon? Mistä se ensimmäinen mielenkiinnon herääminen ja uteliaisuus plopsahtivat pintaan ja sitten muutaman mutkan kautta viskasivat tänne puuttomalle jäiselle laavakökkäreelle? 

No syyllinenhän on telkkari.



Olin ala-asteikäinen, kun Yle näytti islantilaisen lastensarjan Nonni ja Manni. Istuin tammelalaisen maalaistalon olohuoneen lattialla ja tapitin televisiota haltioissani islantilaista laavapeltoa.

Ehkäpä täällä on joku muukin 1980-luvulla lapsuutta elänyt, joka muistaa tämän sarjan? Teille muille pienenä kertauksena. Nonni ja Manni ovat islantilaisveljekset, joiden isä on kuollut henkirikoksen uhrina. Leski eli poikien äiti on paikallisella mittapuulla varakas maatilallinen ja saakin hyvin pian miehensä kuoleman jälkeen lieron hännystelijän ovensa taakse koputtelemaan. Pojat inhoavat tätä tummaan pukuun pukeutuvaa keikaria ja tutustuvat samaan aikaan mukavaan, vähän resuisen habituksen Haraldiin. Liero väittää Haraldin murhanneen poikien isän, mutta totuushan on tietysti ihan päinvastainen.


Jaksoissa Nonni ja Manni joutuvat hurjiin seikkailuihin Islannin luonnossa kun he puhdistavat Haraldin mainetta ja yrittävät saada äitiä kosiskelevan lieron kiinni valheistaan. Tarinan pyörteissä katsojalle syötetään kaikki mahdolliset islantilaisen maaseudun jännitysmomentit: tulivuorenpurkaus, iso valas keikuttamassa soutuvenettä, Grönlannista Islantiin eksyneet nälkäiset jääkarhut, salaiset luolat vesiputousten takana ja jyhlät kallioit, joista on pudota alas mereen. Joka käänteessä tietysti näkyy pitkäharjaisia islanninhevosia, jotka nopeasti töltäten kuljettavat sarjan päähenkilöitä seikkailusta seuraavaan.


Katselin tuota sarjaa lapsena aivan ihmeissäni. Miten missään voi olla tuon näköistä. Ja mitä ihmeen kieltä ne puhuvatkaan. Hevoset. Maisemat! Tulivuorenpurkaukset. Ja siis ihan oikeita valaita meressä. Voi morjes.

Lapsena etäisesti haaveilin, että voisikohan tuonne joskus mitenkään päästä käymään. Olisi kiva nähdä, ihanko oikeasti sinne vesiputouksen taakse voisi piiloutua. 

Kului viitisentoista vuotta. Tulin vaihtarin papereilla käymään puoleksi vuodeksi ja loppu on sitten tätä itseään.

Tänä vuonna näin joulun alla Islannin yleisradio RÚV alkoi näyttää Nonnia ja Mannia joulusarjana. Esikoinen ryhtyi katsomaan sitä ja olemme nyt päässeet yhdessä sarjan puoliväliin. Äsken katsotussa jaksossa meinasi puraista jääkarhu, seuraavassa muistaakseni purkautuu se tulivuori. Televisiosarja on esikoisesta ihan älyttömän jännä. Keskittynyt ilme ja käsillä silmien peittely ovat ihan sitä samaa tarinaan uppoutumista, mitä minäkin muistan kokeneeni tämän sarjan parissa.

Ja nyt me olemme kaikki täällä. Katsomme reykjavikilaisessa keittiössä Islannin Yleisradion kanavalta sitä ihan samaa televisiosarjaa, jota minä katsoin kolmisenkymmentä vuotta sitten Suomen Yleisradion esittämänä. 


Minulle Nonni ja Manni näytti palan epätodellisen tuntuisen maan luontoa ja maisemia. Se on lapsuudestani kiistatta yksi sellainen väkevä muisto, joka tönäsi minua tänne päin, missä nyt olen. Halusin tulla katsomaan, että voiko mikään tuossa sarjassa näytetystä pitää edes vähän paikkansa. Oli hurjaa ajatella, että tuollaisia paikkoja voi olla.

Esikoisen katsoo sarjaa nyt hieman eri näkökulmasta.  Hänelle monet telkkariohjelman paikoista ovat tuttuja entuudestaan. Eräs ohjelman yksi vesiputouksista luolineen on sellainen, jossa olemme käyneet monta kertaa matkoillamme. Lapsestani on hurja ajatella, että siellä "tutulla pihalla" on tehty televisio-ohjelmaa.

Olihan se kieltämättä jollakin tavalla vähän epätodellisen harras hetki, kun istuimme saman pöydän ääressä keittiössä ja minä kerroin hänelle, että jos minä en olisi aikanaan nähnyt tätä samaa televisiosarjaa, meistä ei nyt kukaan istuisi tässä. Että valvo vaan, joa haluat katsoa vielä sen seuraavankin jakson. Nyt ei ole kiire nukkumaan.

Ajatelkaas, miten pienestä kaikki on lopulta kiinni. 

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa (sisältää myös affiliate-linkin). Eilen meillä vietettiin varsin hauskaa iltasatuiltaa. Könysimme...

Taskulamppuseikkailu kirjan kanssa

13.12.18 Satu Kommentteja: 2

Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa (sisältää myös affiliate-linkin).



Eilen meillä vietettiin varsin hauskaa iltasatuiltaa. Könysimme peiton alle, sammutimme makkarista kaikki valot, sytytimme pienen taskulampun ja lähdimme kirjan kanssa katsomaan, mitä meren pohjasta löytyy.

Ja kyllähän sieltä löytyy vaikka mitä. Meren syvyyksiin (Rinna ja Sami Saramäki) on lapsille suunnattu merisatu.  Tarinassa lähdetään sukellusveneellä tutustumaan elämään meressä, mutta sitten sukellusveneeseen tulee joku kummallinen vika ja se alkaa vajota ihan sinne meren syvimpiin kerroksiin asti, missä kukaan muu ihminen ei ole aikaisemmin käynyt.

Esikoista aihe kiinnostaa kovasti. Meidän kotimme vieressä kuohuu meri. Meren näkee kun lähtee kodiltamme päin kulkemaan oikeastaan minne vain. Kouluun, leipomoon, kaverin luo. Monet kerrat on mietitty, miten syvä meri on, mitä sieltä pohjalta löytyy, näkyikö tuolla kenties valas ja onkohan näin pohjoisessa jättiläismäisiä mustekaloja.



Meren syvyyksiin on paitsi satukirja myös taskulamppuseikkailu. Sen ideana on monikerroksinen kuvitus. Kirjaa voi lukea ihan tavanomaisesti lampun tai päivän valossa: kuvat ja teksti näkyvät normaalisti. Lukukokemukseen tulee lisää seikkailua, kun sammuttaa huoneesta valot ja pistää taskulampun päälle.

Kun sivua katsoo taskulampun valoa vasten, meren syvyyksien yllätykset tulevat esiin piilokuvien alkaessa hehkua. Sivuille ilmestyy isoja kaloja, mustekaloja ja kummallisia kasveja, jotka vievät tarinaa eteenpäin.





Tarinan sisällössä lapsen mielestä kiinnostavinta oli meren syvyyden tajuaminen. Syvyys meren pohjaan voi olla yhtä paljon matkaa kuin yläilmoissa lentävästä lentokoneesta maan pinnalle. Lastensadun kehys on kiehtova. On mahdottoman avartava kokemus ymmärtää, että meillä on täällä maapallolla julmetun paljon paikkoja, joissa yksikään ihminen ei vielä ole käynyt. Emmekä me tiedä niistä mitään muuta kuin sen, minkä mielikuvitus osaa rakentaa.

8-vuotias esikoinen oli kirjasta haltijoissaan, mutta kolmevuotiaalle kirja oli vielä liian monimutkainen. Veikkaisin siis erinomaista lahjaa tästä noin 5–10-vuotiaille. Sopii kaikenlaisten satujen ja tarinoiden ystäville ja aivan erityisesti ensikirjalahjana heille, jotka eivät välttämättä noin muuten ole vielä kovin kiinnostuneita kirjoista. Taskulampun kanssa lukeminen tuo nimittäin lukemishetkeen kivasti lisämaustetta. Kirja maksaa Adlibriksessä lähetyskuluineen 15,90*.



Ja ihan ideana: Jos joku toinen aikuinen miettii lahjaa samalle lapselle, vinkkaa pienestä taskulampusta.

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tänään istuskelin ja tuijottelin puhelimen muistiin vuoden aikana tallentamiani valokuvia. Katselin erityisesti kuvia perheemme yhteisiltä...

Islannin Länsivuonot purjeveneellä

12.12.18 Satu Kommentteja: 2

Tänään istuskelin ja tuijottelin puhelimen muistiin vuoden aikana tallentamiani valokuvia. Katselin erityisesti kuvia perheemme yhteisiltä reissuilta ja hetkistä. Voi minkä ihanan miniseikkailun sainkaan kokea kahvin valmistumista odotellessa. Pidempi kokoamajuttu tämän vuoden iloisista kohokohdista on tuloillaan, mutta nyt minun pakko kertoa tämä parhaista parhaimman seikkailun paras hetki. Islannin Länsivuonot purjeveneellä.



Olimme mielettömän onnekkaita, kun Islannin Länsivuonoilla asuva mieheni tuttava pyysi meitä perheensä ja muutaman kaverinsa kanssa viikoksi purjehtimaan Hornstrandirin luonnonsuojelualueelle, Islannin perähikiän kaukaisimpaan paikkaan. Kun karttaa katsoo, alueen löytää etsiessään kaukaisimman sarven Luoteis-Islannin karuilla vuonoilla.

En ollut koskaan aikaisemmin purjehtinut, saati ollut yötä veneessä, joka on perusviikkaria tai siljaa pienempi. Enhän minä meinannut edes uskaltaa kiivetä sinne purjeveneeseen, jonne piti laskuveden takia laskeutua useamman metrin matka sataman laiturilta. Se oli niin uutta ja niin ihanaa! Meillä oli laivalla mukana kolme lasta, joista nuorin vasta ihan pieni vauva.

Kirjoitin matkasta oman jutun aikaisemmin keväällä: Aurora Arktika - Meriseikkailu Islannissa


Tuon seikkailun kohokohta oli eräänlainen simpukkasafari. Keräsimme kädet jäässä lumisateessa ja kovassa tuulessa sinisimpukoita rannalta, jonne laskuvesi oli ne jättänyt meitä varten poimittavaksi. 

Olimme jättäneet purjeveneen (ja kapteenin) vuonoon odottamaan ja matkustaneet rannalle kumiveneellä.Simpukat kolahtelivat jäiseen ämpäriin, lumihiutaleet pistelivät kasvoja ja vedenkestävien kenkien alla ratisi merilevän päälle muodostunut ohut jääkerros. Meri oli kylmä ja ilma vieläkin kylmempi. Koko ympäristö huokui rajuutta.




Missään ei näkynyt ketään. Ei rakennuksia, ei teitä ei edes polkuja. Yhden napaketun huomasin, ja senkin kaukaa. Punertavanmusta purjevene keinui meressä kaukana meistä. Silti siellä oli ihan valtavan paljon kaikkea. Kuten ne simpukat. Ja meri ja isot jäätikön aikanaan huipuilta litistämät vuoret. Maisema, joka olisi kirkkaalla säällä näkynyt kymmenien  kilometrien päähän. Nyt lumisade oli kuin vesivärityön päälle levitetty ohut vesikerros, joka teki maiseman elementit utuisiksi ja sekoitti ne toisiinsa. Näytti ihan unelta. Ja unelmalta.

Jos pieni kiroilu sallitaan tehostekeinona niin sanoisin, että oli pirullisen kylmää, mutta saatanallisen kaunista.


Näin jälkikäteen ajatellen luulen, että tilanteen upeus kumpusi vapauden ja rajoitusten ristiriidasta. Olimme täysin sään, sen  pikkuruisen kumiveneen ja pelastusliivien armoilla. Samaan aikaan olimme ihan käsittämättömän vapaita tekemään ja olemaan ihan mitä vain, koska ympärillä ei ollut ketään muita eikä mitään häiriötekijöitä. Pelkästään iso epäselvä maisema ja me siellä keräämässä niitä simpukoita.

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olen asunut täällä tuulisella laavakökkäreellä vuosikymmenen. Olosuhteet ovat pakottaneet sinä aikana tottumaan aika moneen asiaan. Pukeut...

Aidosti islantilainen - osa 12

10.12.18 Satu Kommentteja: 16

Olen asunut täällä tuulisella laavakökkäreellä vuosikymmenen. Olosuhteet ovat pakottaneet sinä aikana tottumaan aika moneen asiaan. Pukeutumaan lapasiin heinäkuussa, ääntämään sanan pähkinä (hnetur) siten että nenästä tulee ilmaa muttei räkää ja juomaan jouluisin vaalenruskeaa juomaa, joka on sekoitettu kotikaljasta ja appelsiinilimusta. 

Mutta tähän mä en pysty:


Riisipuuroa, jonka sekaan pilkotaan sisäelimistä tehtyä makkaraa. Se on lasten ja aikuisten lempiruokaa. Eihän kukaan islantilainen voi ymmärtää riisipuuroa ilman tätä vaaleanharmaata kiinteää ja aivan liian voimakkaalle haisevaa herkkua. 

Eilen laitoin lapsille lounaaksi. Kokkasin ja hengittelin suun kautta. Muksuja nauratti, minua oksetti. 



****
Islantilaisuudella muhinoivan Aidosti islantilainen -sarjan jutut blogista löydät tällä tunnisteella: #aidosti islantilainen

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Meillä on ollut kuluneen vuoden aikana jonkin verran puhetta eräästä esikoisen luokkakaverista, kutsutaan häntä nyt vaikka Johannekseksi. ...

Uskallus tehdä toisin voi muuttaa paljon

9.12.18 Satu Kommentteja: 6

Meillä on ollut kuluneen vuoden aikana jonkin verran puhetta eräästä esikoisen luokkakaverista, kutsutaan häntä nyt vaikka Johannekseksi. Kukaan ei oikein ole jaksanut Johannesta, koska hänen lähestymisensä tietää aina jonkin sortin säätöä ja mielipahaa. Hän kiusaa, useimmiten tyttöjä tai itseään pienempiä poikia. Tänään kävin Johanneksesta niin mielettömän upean ja itseni täysin yllättäneen keskustelun esikoisen kanssa, että oli pakko päästä kertomaan siitä heti muillekin (lapsen luvalla tietysti). 


Johannes on siis koko lukuvuoden ajan pöllinyt luokkakavereidensa ulkovaatteita naulakosta, heitellyt niitä ympäriinsä ja piilotellut muiden laukkuja, penaaleja ja muuta irtotavaraa. Kukaan ei oikein ole jaksanut Johannesta, koska hänen ilmaantumisensa on tiennyt pieniä ongelmia. Johannes on kierretty mieluummin kaukaa, koska kukaan ei jaksa koko välitunnin ajan juosta päästä nyysityn pipon perässä.

Johanneksesta on keskusteltu koulussa opettajan kanssa, ja Johannesta muistutetaan jatkuvasti siitä, miten saa ja miten ei saa toimia. On puhuttu Johanneksen vanhempien kanssa ja yritetty rauhoittaa tilannetta sitäkin kautta. Mekin olemme kotona puhuneet pojasta ja siitä, että mitä tehdä kun hän kiusaa viemällä vaikka pipon. Meidän neuvomme lapselle oli, että ei kannata alkaa juosta hänen perässään vaatekappaletta saalistaen, koska siitä hän vain innostuu. Kannattaa mieluumin jättää Johanneksen kiusa ilman huomiota ja mennä sen sijaan sanomaan opettajalle tai välituntivalvojalle, että voisiko hän auttaa pipon saamisessa takaisin. Taisimme myös pohtia sitä, miksi Johannes toimii niin kuin toimii. Arvelimme, että hänellä on varmaankin paha olla jostain syystä. 

Edellisestä Johannes-keskustelustamme oli kulunut muutama viikko, kunnes esikoinen sitten tänään ihan yllättäen kesken hammaspesun totesi, että hän tietää, kuinka Johanneksesta saa vähän mukavamman.

– Mä kysyin siltä, että onko sulla kavereita.

Se oli todella yksinkertainen, mutta älyttömän rohkea kysymys.


Tämän jutun tarkoitus ei ole hehkuttaa oman lapsen rajatonta älykkyyttä, parhautta ja sydämellisyyttä, mutta sellaiseksi taitaa nyt valitettavsti mennä. Tällaistakin se vanhemmuus näköjään välillä voi olla.

Esikoinen oli jäänyt itsekseen miettimään sitä, mitä olimme puhuneet Johanneksen pahasta olosta. Hammasharjaa kuivatessa lapsi totesi ohimennen kuin jostain ihan tavanomaisesta asiasta puhuen, että Johannes kiusaa siksi, että poika haluaa muillekin samanlaisen huonon olon, kuin hänellä itsellä on.

– Hän kertoi sitten mulle, että ei hänellä ole kavereita. Hänet vanhat kaverinsa eivät enää halua leikkiä hänen kanssaan eikä hän saa uusia. Mutta kyllähän mä arvasin sen, koska silloin kun Johannes ei kiusaa se seisoskelee yksin.

En kestä. Vanhemman sydämeni oli haljeta tästä terävän herkästä havainnosta.

Johannes ja esikoinen ovat alkaneet hengata koulussa yhdessä. Johannes on kuulemma ihan ookoo silloin, kun hänen kanssaan juttelee. Ei hän silloin yritä pölliä mitään.

Lapsi otti asian puheeksi kanssani tänään luultavasti siksi, koska hän oli hieman huolissaan siitä, että mitä hänen pitäisi tehdä, kun hän haluaisi välillä olla Johanneksen kanssa mutta hän haluaisi kuitenkin viettää eniten aikaa niiden läheisimpien ystäviensä kanssa, joiden kanssa on kaikista kivointa leikkiä. 

Tästä pääsimme siihen aiheeseen, josta kirjoitin aikaisemmin syksyllä. Että periaatteemme on, ettei ketään saa jättää leikkien ulkopuolelle koulussa, mutta kaikkien kanssa ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkea aikaa. Välitunnit ovat lyhyitä ja niiden aikana voi olla vähän joustavammin kaikkien kanssa; parhaimpien ystävien kanssa ehtii leikkiä koulun jälkeenkin ja harrastuksissa. Muutama ystävällinen sana ennen tunnin alkua voi merkitä jollekin todella paljon.


On tosi hieno asia, että hän ja Johannes juttelevat välillä yhdessä ja joskus leikkivätkin. Kerroin, että minun mielestäni heidän ei tarvitse leikkiä jatkuvasti yhdessä, mutta on tosi hienoa että he viettävät aikaa yhdessä edes pieniä hetkiä päivän aikana jo ihan pelkän esimerkin voiman takia.

Jutustelumme polveili pitkän aikaa ja pääsimme ydinhavaintoon, että joskus riittää, että yksi ihminen tekee toisella tavalla kuin muut. Kun yksi avaa uuden oven, joku toinenkin saattaa uskaltautua tulemaan samalla avauksella. Juuri näin teki esimerkiksi se Einari, jonka itsemurhien vastaisesta rahankeräyksestä kirjoitin viime viikolla. Omalla esimerkkiteolla voi parhaassa tapauksessa saada aikaan isojakin asioita. Ja ne pienetkin asiat ovat tosi tärkeitä.

Ihminen on sillä tavalla laumaeläin, että monelle turvallisin vaihtoehto on toimia siten kuin kaikki muutkin ympärillä toimivat. Jos yksi lapsi on aina ilman kaveria, muut eivät välttämättä osaa tai uskalla lähestyä häntä, koska kukaan muukaan ei tee niin. Ei uskalleta olla erilaisia tekemällä massasta poikkeavalla tavalla vaikka se teko olisi jotain niinkin pientä kuin sanoa jollekin "moi". Kun lapsi jää ulkopuolelle, hänelle tulee paha mieli ja se voi purkautua vaikka juuri kiusaamisena, ja sitä kautta tilanne luisuu vain pahempaan suuntaan.

Kerroin lapselle, että tämä laumailmiö ei todellakaan ole pelkästään lapsia koskeva juttu, vaan erityisesti aikuisten ongelma. Monet aikuisetkaan eivät välttämättä uskalla esimerkiksi pysähtyä auttamaan kaatunutta humalaista, kun kukaan muukaan ei vielä ole pysähtynyt auttamaan. Rohkaisin lasta kertomalla, että kun tämän eri tavalla tekemisen opettelee lapsena, se on huomattavasti helpompaa aikuisena.


Lapsen suodattamattomalla ja suoralla riemulla esikoinen totesi, että häntä ei ainakaan yhtään jännitä tehdä eri tavalla kuin toiset. Se on pelkästään tosi kivaa. Ja sen sanoessaan hän hymyili ihan tavattoman iloisesti. Ei kerskaillen vaan ihan vain ilosta ja riemusta tehdä omia juttuja ja viihtyä välillä myös omissa oloissa ilman lauman turvaa. Se on luultavasti sitä samaa eteenpäin työntävää vapauden tunnetta, jonka Aaro Hellaakoski loistavasti aikanaan sanoitti: "tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki".

Joskus minusta tuntuu, että tuossa lapsessa asuu vanha sielu. En minä näitä asioita ole sille opettanut, se on oppinut ne ihan itsekseen. Mutta miten ihmeessä? Se taitaa olla yksi vanhemmuuden suuria mysteerejä. Toinen suuri mysteeri ovat pesukoneeseen häviävät sukkaparien puolikkaat. Mutta siitä lisää joku toinen kerta.

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Noilla sanoilla huokaisi esikoinen, kun Pikkiksen jatko-osassa päästiin viimeiselle sivulle ja kirja tuli päätökseen. Eipä ollut väärässä ...

Tähänastisen elämäni paras kirja

6.12.18 Satu Kommentteja: 2

Noilla sanoilla huokaisi esikoinen, kun Pikkiksen jatko-osassa päästiin viimeiselle sivulle ja kirja tuli päätökseen. Eipä ollut väärässä hän. Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu (kirjoittanut Katja Lahti, kuvittanut Annukka Palmén) on kerrassaan loistava lastenkirja!


Pikkis rohkea pikku mörökölli etsi jymykiviä aikaisemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa. Ensimmäisestä Pikkis-teoksesta tuli meidän perheessä ihan hitti. Lukekaa ihmeessä juttuni ensimmäisestä Pikkis-kirjasta, niin pääsette jymylle siitä, mistä tässä oikein on kyse.

Tänä syksynä ilmestynyt Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu on valtavan sydämellinen, humaani ja ehdottomasti hauska lastenkirja. 

Minulla ja lapsilla on iltaisin tapana istua alakerran lastenhuoneen sohvalle ja lukea. Esikoinen lukee ensin koululäksyjään ja minä samaan aikaan Pampulalle tarinoita Pipsa Possusta, Onni-pojasta, Teemusta kylvyssä ja muista vastaavista kuvapainotteisista kirjoista. Pikkulastenkirjojen ja läksykirjan jälkeen luen heille hetken aikaa ääneen jotain suomenkielistä, isommille lapsille suunnattua kirjaa. 

Nämä yhteiset lukuhetket tuntuvat tosi mukavilta ja ovat meille kaikille tärkeitä. Molemmat lapset rauhoittuvat ennen nukkumaan menoa, kenelläkään ei ole kiire minnekään eikä kukaan häsää silloin mitään muuta. Silloin hiljaisuus laskeutuu taloon ja ainoa kovempi ääni on ulkona meri-ilmaa paiskova tuuli. Lukuhetki on myös ainoa valveillaolohetki päivästä, jolloin Pampulakin rauhoittuu olemaan paikallaan eikä yritä tehdä voltteja takaperin, kiivetä vaatekaapin ylähyllylle tai suorittaa kuvitteellisen sirkuskoulun pääsykoetta. Kaikki vain ovat, keskittyvät ja rauhoittuvat. Minäkin jätän rauhallisen tunnelman takaamiseksi kännykän yläkertaan.


Erityisen mahtavia lukuhetkiä meillä on ollut juuri Pikkiksen parissa. Tässä kakkososassa tapahtuu niin paljon ihania asioita ihan jokaisella sivulla, että lukuhetken valtaa jatkuvan mielenkiinnon ylläpitämä rauhallisuus ja keskittyminen. 

Pikkis mörökölli seikkailee Mörököllimetsässä auttamassa pulaan joutunutta ystäväänsä. Matkan aikana pelottaa, naurattaa, tehdään hurjia juttuja ja syödään voimapatukoita. Tarinassa riittää vauhtia ja jännittäviä hetkiä, mutta silti sen hienous on juurikin pitkäkestoisuudessa ja rauhallisuudessa. Pädittömyydessä.

Juonen kannalta jännimmät ja keskeisimmät jutut johtuvat luonnosta, jota ei ihan kokonaan voi koskaan selittää tyhjäksi asti. Se on yhtä aikaa hirvittävän tavallinen asia ja silti niin taianomainen.


Otanpa esimerkin niinkin tavallisesta sääilmiöstä kuin sumusta. Mutta mistä se itse asiassa tulee ja miksi? Kun Islannissa laskeutuu sumu, sanotaan että piilokansa on lähellä. Ne joko auttavat tai rankaisevat, riippuu sumuun eksyneen hyvyydestä ihmisenä. Suomessa tällainen haltijoiden paikka on metsänpeitto. Sinne voi eksyä mutta sieltä voi päästä pois joko omin keinoin tai toisen ystävällisen luontokappaleen auttamana. Pikkiksen tämänkertaisessa seikkailussa joudutaan metsänpeittoon - mutta teidän täytyy lukea kirja, niin tiedätte, miten Pikkis pääsee sieltä pois.

Metsässä oli yllättäen aivan tyyntä, hämärää ja hiljaista, ihan kuin illalla, vaikka oli vuorenvarmasti aamu. Linnut eivät enää kinastelleet pusikoissa eikä tuuli heiluttanut puiden latvuksia.

Luonnon tapahtumapaikat tuovat tarinaan rauhallisuuden, seesteisyyden ja sopivasti mystiikkaa. Liberaali maailmankatsomus sädehtii yksityiskohdissa: ruokaa voi tehdä iskäkin sillä välin kun äiti istuu mörökölliyhdistyksen kokouksissa. Pikkiksen ja hänen ystäviensä seikkailut puolestaan murskaavat sankarimyytin. Yksin ei voi kukaan pärjätä eikä kenestäkään tulla sankaria. Kirjan teemoja kun pohtii, ei ole lainkaan sattumaa, että päätin julkaista tämän jutun nimenomaan itsenäisyyspäivänä.


Tällaisia lastenkirjoja kaipaisin enemmän. 

Samaa taisi pohtia alakerran sohvalla risti-istunnassa myös esikoinen, sillä kirjan lukemisen jälkeen jäi vain yksi kysymys: 

Milloin näitä tulee lisää? 


Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu on kaupan täällä kirjailijan omassa verkkokaupassa reilun 20 euron hintaan. Muistathan, että kun antaa joululahjaksi kirjan, tulee samalla antaneeksi myös paljon yhteisiä kiirettömiä lukuhetkiä.

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ihan sellaisella pienellä yksityiskohta-asialla olen tänään liikeellä. Pieni huomionosoitus seinällemme. Tämä tuskien ja venyneiden aikata...

Olohuoneen kaunis seinä

4.12.18 Satu Kommentteja: 0

Ihan sellaisella pienellä yksityiskohta-asialla olen tänään liikeellä. Pieni huomionosoitus seinällemme. Tämä tuskien ja venyneiden aikataulujen remontti on edelleen vähän sieltä ja täältä kesken, mutta olohuoneen seinä on nyt niin erityisen nätti, että siitä piti ottaa ei vain yksi vaan kaksi valokuvaa. 


Vou, siinä se nyt siis on. Seinä, jota tekee mieli katsoa vailla pienintäkään taka-ajatusta siitä, että tuollekin asialle pitäisi vielä tehdä jotain. Ei tartte tehdä enää mitään. Se on maalattu, kirjahyllytetty ja seinälle saatiin ensimmäinen remontinjälkeinen taulu. Valitsimme puolison kanssa yhden Islannin suosikkimaisemistamme ja tilasimme sen kankaalle. Kuva ripustettiin paikalleen tänään aamulla.

Se on niin nätti. Koska se on niin valmis.


Remonttijuttuja lötyy lisää täältä:


0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ajattelin viikonloppuna paljon auttamista ja siitä syntyvää iloa. Vakkariseuraajat ehkä muistavatkin, kun kirjoitin marraskuussa crossfit...

Se ken lampun sytyttää

3.12.18 Satu Kommentteja: 2

Ajattelin viikonloppuna paljon auttamista ja siitä syntyvää iloa. Vakkariseuraajat ehkä muistavatkin, kun kirjoitin marraskuussa crossfit-salimme muistotreeneistä. Yhden valmentajistamme puoliso teki itsemurhan, häneltä jäi kaksi alakouluikäistä lasta.


Kammottavan surullista ja vaikeaa. Yksin salin aktiivitreenaajista, Einar nimeltään, halusi tehdä jotain enemmän auttaakseen tätä yksin lasten kanssa jäänyttä äitiä ja treenisalilta kaikille tuttua valmentajaa.

Hän keksi, että voisi soutaa 500 kilometriä yhden viikonlopun aikana ja nostaa tällä tempauksella tietoisuutta itsemurhaa hautoville suunnatuista mielenterveyspalveluista ja madaltaa kynnystä puhua ylitsepääsemättömältä tuntuvasta surusta ja ahdistuksesta ja hakea siihen apua. Samalla soutuviikonlopun aikana kerättiin rahaa perheelle. 


Kuolema on aina raskas isku läheisille ja usein siihen liittyy myös taloudellisia seuraamuksia, eikä niiden aiheuttamaa huolta kuulu vähätellä. Yhtäkkiä tienaajia onkin perheessä enää yksi, mutta menot ovat silti yhtä suuret, ehkä suuremmatkin. Hautajaisetkin maksavat, samoin läheisten tarvitsema terapia ja moni muukin asia, jolle uudessa elämäntilanteessa on tarve.


Einarin soutuhommiin sai osallistua kuka tahansa; Reykjavikin crossfit-salin soutulaitteet olivat vapaasti käytössä ja kaikki halukkaat saivat tulla soutamaan ja pitämään seuraa. Itse en perhesyistä päässyt paikalle, mutta seurasin soutumatkan edistymistä livelähetyksen kautta. Viikonlopun aikana soutuhomma eskaloitui ihan mielettömän hienoksi tapahtumaksi. Siellä soudettiin, hierottiin, hikoiltiin ja itkettiin. 

Einarilla oli mahtava motto tähän hommaan alusta asti. Koko soutuviikonlopun ideana oli tehdä näkyväksi se, että maailmassa on paljon asioita, joihin ei pysty yksin mutta pystyy yhdessä. Hän sanoi itsekin, ettei pystyisi ikinä soutamaan 500 kilometriä yksin treenihuoneessa ilman tsemppiä, kannustusta ja huoltojoukkoja. Se kannusti ihmisiä mukaan soutamaan, tuomaan välipaloja ja tarjoamaan hierontaa. Kukin toi sitä, mitä osasi ja pystyi. Oli se sitten urheilujuomaa, 100 kilsan soutukaveruus lauantain ja sunnuntain väliselle yölle tai rahalahjoitus, joka meni itsemurhan tehneen miehen lähiomaisille. 

Soutuviikonlopun idea oli todella hyvä. Koska samalla ajatuksella toimii elämä noin muutenkin: ei täällä yksin kukaan selviä tai ei selviä ainakaan niin pitkälle mitä selviäisi jos jakaisi ilot, surut, vastoinkäymiset, taakat ja riemut jonkun kanssa. 

Mun sydän ihan pakahtuu kun mietin tätä asiaa. Tällaiset einarit ovat täyttä kultaa. Meistä ihmisistä lähes kaikki ovat sellaisia, jotka haluavat auttaa. Auttamisen tarve on ihmisissä sisäsyntyinen: kun meitä autetaan, syntyy meille tarve auttaa takaisin. Vaikka se saattaa tuntua kliseeltä, niin kyllä se niin on, että annettu apu palaa jossain muodossa antajalleen.


Mutta sitten on kuitenkin se tosiasia tunnustettava, että auttaminen ei ole aina helppoa, ei minulle itsellenikään. On tilanteita, joissa haluaisin tehdä jotain mutta en välttämättä tiedä yhtään että mitä ja miten. Sellaisissa tilanteissa on kiitollinen maailmalle siitä, että on tällaisia einareita, jotka paitsi itse haluavat vilpittömästi jelppiä, he samalla rakentavat alustan muille auttaa ja antavat muille mahdollisuuden kokea sen hyvän olon tunteen joka toisen auttamisesta seuraa. Nämä einarit avaavat auttamisen oven raolleen ja pistävät ovilampun päälle, jotta muutkin löytävät sisään. 

Tätä voi testata omalla kohdalla ja ihan itsekkäästi kysyen: milloin minä olen ollut auttamisesta kaikkein onnellisin? Mietin tätä hetken ja keksin heti yhden esimerkin tältä vuodelta. Haluan kertoa sen teillekin. 

Kun minä, Valeäidin Hanne ja Mamma rimpuileen Laura keräsimme rahaa ugandalaislasten koulukirjoihin. Saimme itse auttaa, nähdä kuinka apu meni perille ja kaikista hienointa oli se, että me pystyimme tarjoamaan muille mahdollisuuden auttaa. Eihän tämäkään tietenkään yksin meidän omaa eikä Suomen Planin ansiota ollut, vaan siihen tarvittiin myös Ugandan Plania, yhtä paikallista koulukirjakustantajaa ja koulua, joka pystyi järjestämään meille tilaisuuden kirjojen luovuttamiseen. Tällaisessa mukana olemisesta jäi älyttömän hyvä mieli, joka tuntuu vieläkin.


Vielä parempaa kuin jeesiminen on se, että pystyy rohkaisemaan muita osallistumaan samaan. Olisi kai aika mahtava juttu, jos me kaikki yritettäisiin tänä jouluna ja sen jälkeenkin olla pikkuisen einareita?

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?