Rakastan analogioita. Niiden avulla ajattelu ja asioiden hahmottaminen on nopeampaa ja kaikenmoisesta arkinöyhdästä täyttyvät asiat saavat...

Terveisiä pukuhuoneen puolelta

19.11.18 Satu Kommentteja: 1

Rakastan analogioita. Niiden avulla ajattelu ja asioiden hahmottaminen on nopeampaa ja kaikenmoisesta arkinöyhdästä täyttyvät asiat saavat järjellisen muodon. Täähän on ihan niin kuin.... on yksi lempilauseistani, kuin yritän sanoittaa fiilistäni jostain epämääräisen käsitteellisestä asiasta.


Tässä tämän syksyn aikana olen miettinyt paljon työnteon tekemisen rytmiä. Tekemistä on pakkaantunut loppuvuoteen epämukavan paljon. Kevät näyttää väljältä ja jopa arveluttavan väljältä, eli se myrsky tuli sitten tällä kertaa ennen tyyntä säätä.

Työpöydän ja pään täyttää tällä hetkelä moni sellainen asia, joiden lopputuloksen laadusta en ole yhtään varma. Hyvin paljon uutta ja vaikeaakin, ja verraten vähän vanhaa.

Kirjoitan ensimmäistä kertaa oppikirjaa. Se on keskiasteelle suunnattu opetusmateriaali markkinointiviestinnästä ja sisällöntuotannosta. Siis aihe, jonka parissa olen viettänyt tsiljoonia työtunteja ja josta käytännön elämässä tiedän yhtä ja toista. Projektin haastavuus on ollut saada se kaikki sanottua ymmärrettävässä, kiinnostavassa ja ennen kaikkea selvässä muodossa. Ihan pikkuista ajatuspaniikkia on ollut ilmassa.

Sitten olen tehnyt kahta applikaatiota. Miten tehdään sisältöä applikaatioon? Kaksi kuukautta sitten ei ollut mitään käryä, nyt alkaa olla jo vähän tuntumaa, mutta kaiken sen latomisen keskellä ihan järjetön kiire.

Olen saanut tehdä tosi kiinnostavia lehtijutun kaltaisia sisältöjä uuteen digimediaan. Kirjoittaminen on tuttua, ideointi on tuttua, toteuttaminen on tuttua mutta aiheet ja media sellaisia, joiden parissa en ole ennen työskennellyt. Hirmu kiinnostavaa, mutta uutuuden takia on ollut pakko välillä pistää otsa näppikseen ja pohtia, että mitenköhän tämän nyt kuuluisi oikeastaan mennä.

Se analogia! Urheillessa kehittyy, kun tekee välillä enemmän kuin muka jaksaisi. Kun kokeilee uutta lajia tai liikettä, tulee kehittäneeksi myös muita taitoja kuin vain sitä uutta, jota yrittää harjoitella. Esimerkkinä vaikka se, että opetellessaan seisomaan käsillä tulee ihan vahingossa samalla vahvistaneeksi myös olkapäitä ja punnerrusvoimaa. Mikään asia ei tapahdu koskaan yksinään ja pelkästään. 

Vaihtelu on pakollista mutta myös välttämätöntä.

Jos haluaa parantaa juoksukuntoa, on melkeinpä pakko tehdä intervalliharjoituksia. Juosta välillä sairaan nopeasti, välillä hitaasti, vaihdella tahtia ja lenkin pituutta. Joskus voi kiskaista mahtavan  ja kaikki voimat vievän treeniviikon, mutta sitten seuraavalla viikolla ei kannata yrittää uusia painonnostoenkkoja, koska kroppa on aika poikki.


Mulle on tänä syksynä kirkastunut entistä paremmin se, että mulle itselleni on oman motivaation säilymisen ja jaksamisen kannalta älyttömän tärkeää, että vaihtelen työtahtiani. Välillä teen hurjan paljon ja sitten himmailen ja keskityn muihin juttuihin. Minulle tuottava tapa tehdä työtä on siis vähän sama asia kuin tavoitteellinen urheilu. Saan keskimäärin enemmän aikaan toimistolla kuukaudessa, jos siellä on seassa älytttömän kiireisiä, pitkiä ja vähän painostaviakin työpyrähdyksiä kuin että tekisin joka päivä samalla tahdilla. Silloin en nimittäin saisi aikaan oikein mitään, vaan tunnit lipuvat sormien lävitse, vauhti hidastuu ja lopulta kuva pysähtyy.

Tänä syksynä ongelma on vaan ollut se, että olen niin sanotusti treenannut liikaa. Ei tavoitteellisesti treenaava urheilija kehity, jos se treenaa koko ajan siellä sykerajan maksimeissa vailla iisimpiä jaksoja. Pahimmassa tapauksessa ei jaksa kohta enää yhtään mitään, vaan loukkaantuu kun sählää väsyneenä ja tiputtaa jonkun 20 kilon kiekon varpailleen.

Niinpä nyt lupaan ja vannon kautta marraskuun pimeyden, että vuodenvaihteen jälkeen työtaakkani kevenee kevättä kohti. Ei sinne kalenteriin kyllä vielä juuri mitään ole merkitykään, eli ihan lupaavalta näyttää: suunnitelmani saattaa jopa toteutua ilman sen isompia rimpuiluja. Kun kymmensormijärjestelmä ja silmät saavat vähän aikaa levätä ja tahti rauhoittua, saattaapi olla että sitä jaksaa väkertää jotain uutta ja ihmeellistä seuraavalle vuodelle. Jään jännittyneenä seuraamaan tätä omaa sekoiluani.

Tsemppiä kaikille loppuvuoden ruuhkissa kärvisteleville. Dedis tämän vuoden jutuille on jo kuuden viikon päästä. (NIINPÄ!!) Sitten ehkä vähän lepäillään ja venytellään.

1 kommentti:

  1. On muuten hyvä huomio ja vertaus tämä. Myös tuon levon kannalta. Sillä niin kuin urheilussakin, ylikuntoon joutuminen vaatii pitkän palautumisen. Usein ihan jäätävän pitkän.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?