Kuka on oikea kirjailija?

Kirja-aiheet pörräävät korvissani. Se taitaa johtua siitä, että kirjamessut lähenevät. (Ensi viikonloppuna siis Helsingin kirjamessut, minäkin esiinnyn siellä lauantaina, jee!)

Kirjailijan ammatti ja kirjailijuus ovat aiheita, joista minultakin kysellään usein. Kuinka kirja kirjoitetaan, miten aloitetaan, kuinka löytää kirjalle kustantaja, voiko kirjailijan työllä elää. Kerron omista kokemuksista mielelläni, ja suunnitteilla itse asiassa onkin pitämäni verkkokurssi tähän aihepiiriin liittyen. Mutta palaan siihen joku toinen kerta.

 Kuva: Atena kustannus.

Juuri nyt minua nimittäin kiinnostaa aika paljon se, kenellä on oikeus ja asema määrittellä kirjailija. No itse ajattelen sen niin, että kirjan ilmestyminen kustantajan julkaisuohjelmassa tekee ihmisestä kirjaiijan. Jos kirjakauppiaat laittavat teoksen hyvin esille ja ihmiset sitä ostavat, niin aina vain parempi. 

Suomessa on yksi kaunokirjailijoille tärkeä taho, jonka kirjailijan määrittelyyn liittyvä toiminta herättää välillä kulmakarvojen nostelua. Se on tuo ah niin perinteinen Suomen Kirjailijaliitto. Sen jäseneksi pääsee, jos on julkaissut vähintään kaksi tasokasta kaunokirjaa (minä en ole edes hakenut jäsenyyttä, kuulun sen sijaan Suomen tietokirjailijoihin). Tarkalleen ottaen määritelmä menee näin.

Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen vähintään kaksi sellaista, itsenäisesti luotua alkuperäistä suomenkielistä kaunokirjallista teosta, että häntä tuotantonsa taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana.

Eli kirjoittamalla A4-arkeille lyhyt, nopeasti sutaistu tarina ei vielä tee kenestäkään Kirjailijaliiton vuosijäsentä. Ihan ymmärrettävää, että ihan jokainen lauseita dokumenttiin peräkkäin pistänyt ei ole liiton silmissä kirjailija.

Mutta se sen sijaan ei ole ymmärrettävää, että jäseneksi ei hyväksytty esimerkiksi Henriikka Rönkköstä. Siis  Mielikuvituspoikaystävä- ja Bikinirajatapaus-Rönkköstä. Molemmat kirjat ovat keikkuneet myydyimpien suomalaisten kaunokirjojen listoilla pitkään, niitä on myyty yhteensä kymmeniätuhansia kappaleita ja kirjastossa ne ovat jatkuvasti lainassa. Molemmat teokset sisältävät paitsi järkyn hyvää huumoria myös teräviä havaintoja eri elämäntilanteissa olevien ihmisten käyttäytymisestä, seksuaalisuudesta, yksinäisyydenpelosta ja epävarmuuden tunteista.

Tapasimme Henriikkan kanssa kesällä ja juttelimme muun ohessa kirjoistamme ja niiden lukijoista. Henriikkan kirjoja lukee ja hänen mahtavaa Instaansa seuraa valtava määrä murrosiän ohittaneita ja vähän vanhempia mimmejä, jotka eivät juuri muuten kuulemma lue kirjoja. 

Julistamme kirjailijakokoontumisen alkaneeksi.

Samaan aikaan Suomessa on suuri huoli siitä, että nuoret eivät lue tarpeeksi. Vapaa-ajasta kilpailee moni houkute, ja kirja yhä useammin häviää sen taistelun. Suomessa yritetäänkin ahkerasti muuttaa suuntaa ja tehdä lukemisesta uudelleen suosittu harrastus myös nuorten keskuudessa. Lukutaitofoorumiin laitettiin miljoona euroa julkista rahaa. Suomen kulttuurirahasto ja Kopiosto pyörittävät Lukuklaania. Lukemiseen kannustavia lukutaitokampanjoita on käynnissä useita.

Ja sitten tulee kirjailija, joka kirjoittaa hyvin ja jonka kirjoja lukevat etenkin ne, jotka kirjoja eivät juuri muuten lue. Eikä sitä päästetä Kirjailijaliiton jäseneksi.

Kuva: Atena kustannus.

Kirjoitin tämän postauksen, koska olen hämmentynyt, pihalla ja vähän vihainenkin. En voi mitenkään ymmärtää, missäköhän v*dussa liitto on tässä tyrinyt, Varmaankin siinä äsken mainitussa. Kun kirjan sivuilla sanotaan pillu tai perse tai puhutaan panemisesta, johtokunta on kai ajatellut, että ei semmoinen sisältö tasokasta kirjallisuutta voi olla. Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä kummallisemmalta tuntuu, että kirjailija on Suomessa etujärjestönsä ansainnut kirjailija, jos hän on kirjoittanut liiton johtokuntaa miellyttäneitä kirjoja. Ihan friikkiä.

Tai siis PERSEILYÄ, jos suoraan sanon.

Tunnisteet: , ,