Tapahtui tänään: istuin autossa parkkipaikalla puolituntisen autossa ja keräsin rohkeutta peruuttaa. Odotin ja odotin, että viereinen auto...

Ajokammoinen täältä parkkiruudusta päivää

24.9.18 Satu Kommentteja: 7

Tapahtui tänään: istuin autossa parkkipaikalla puolituntisen autossa ja keräsin rohkeutta peruuttaa. Odotin ja odotin, että viereinen auto lähtisi, jotta mahtuisin peruuttamaan oman autoni pois parkkiruudusta.

Tässä on tie, josta tiedän pitäväni.

Puolen tunnin odottelun jälkeen se auto sitten lähti. Olin juuri ehtinyt startata oman dieselin kun viereen kurvasi toinen auto.  Ja vielä vaaksaa lähemmäs kuin se edellinen. Saakelis! Alkoi olla jo aika kova kiire seuraavaan paikkaan, mutta siinähän jumitin kuin veitsi voirasiassa. 

Eteenpäin ei päässyt ja takaa tuli autoja. Vasemmalta, oikealta, vasemmalta. Henkilöautoja, pakettiautoja, maastureita, yksi Tesla. Olin juuri aikeissa peruuttaa, kun huomasin sementtirekan lähestyvän. Sehän oli noin 300 metrin päässä, mutta en todellakaan ottanut sitä riskiä, että halvaannun  ratissa, moottiri sammuu ja tuhat kiloa sementtiä kaatuu päälleni.

Realistista!

Minulla on ollut ajokortti jo kahdeksan vuotta. Osaan ajaa talviliukkailla, laittaa nelivedon päälle ja tiedän kaikki liikennesäännöt ja liikennemerkit, mihin olen Islannissa törmännyt. Varo islanninhevosia tiellä. Sokea mäki. Hiljennä, lampaita lähettyvillä. Kolmiot, stop-merkit, kuoppia tiessä, varo tuulenpuuskaa, varo purkautuvaa tulivuorta. 

Mutta että peruuttaisin vilkkaalla parkkipaikalla oman autoni muun liikenteen sekaan? Nö-höy. Raavin mieluummin vaikka kynsillä liitutaulua.

En tunne oloani mukavaksi kuskina. En tykkää kuskata ketään minnekään. Maksan mieluummin omista harrasterahoistani taksin lapselle ja sen kaverille tanssiharjoituksiin, jos on meidän perheen kuljetusvuoro eikä puoliso ole kotona.

Sillä jokainen kerta kun starttaan auton ja lähden sillä liikenteeseen, lähden sillä mielellä, että nyt saattaapi muuten joku kuolla. Jos en huomaa oikealta kääntyvää ajoissa. Jos joku idiootti ei pysähdy käänpunaisiin.  Jos joku ryntää nurkan takaa auton alle. Jos ja jos. 

Nämä lempeät punaiset liikennevalot ovat suosikkejani. 

Ajan älyttömän varovasti, mieluummin alinopeutta kuin suurinta sallittua. Näytän vilkkua ihan joka kerta. Odotan pari ylimääräistä autoa ennen kuin menen liikenneympyrään, vaikka varmasti ehtisin ensin. Saatan joskus ajaa pari ympyrää liikenneympyrässä, jos en mielestäni laittanut vilkkua tarpeeksi ajoissa päälle. Olen tosi tosi varovainen ja tosi tosi peloissani. Etenkin peruuttaessa, koska silloin ei voi koskaan täysin nähdä takarenkaiden taakse. Siellä on aina joku samperin sokea kiila, jonne voi livahtaa päiväkotiryhmä, pappa rollaattorilla tai vaikka kokonainen lammas ilman, että huomaan mitään.

Koska tänään en pystyyt peruuttamaan ruudusta ulos ilman että en ollut kuin 98-prosenttisen varma, että takanani ei ole ketään, en peruuttanut. Odottelin. Kuuntelin äänikirjaa. Lähdin käymään kävellen ruokakaupassa. Avasin ostamani paahtoleipäpaketin ja söin yhden siivun. Kun se toinen viereeni parkkeerannut naapuriautoilija viimein tuli takaisin ja lähti, minäkin uskalsin. Olin puoli tuntia myöhässä aikataulusta, ja syyhän oli täysin pätevä.

Jep. Ei varmaan tule yllätyksenä, että pyöräilen todella mielelläni. Myös talvisin.

7 kommenttia:

  1. Olen niin onnellinen, että oma autokouluopettajani aikoinaan oli sen verran "natsi", että pakotti peruuttamaan vaikka ja minne. Ja kannatti tasa-arvoa niin, että tytöt eivät saaneet mitään helpotuksia. Jos ajotunti oli koulun jälkeen ja ajoin sitten kotiin, piti myös kotipihaan peruuttaa. Kulmaperuutuksella pihaan, yhtään ei saanut ottaa apuja naapurin pihatiestä ja peruuttaa suoraan. Vaikka sitten se pihaan peruutus olisi vienyt vartin (jonka se aluksi veikin, ennen kuin laitettiin aurauskeppi apumerkiksi). Nykyään ei peruuttaminen ahtaisiin paikkoihin ole mikään ongelma.

    Tuon sinun ongelmasi kyllä tunnistan, en itsekään uskalla peruuttaa liikenteen sekaan. Siksi peruutan siihen parkkiruutuun ja lähden keula edellä pois :) Kun pysäköidessä peruuttaa, pystyy tarkistamaan kaikki päiväkodista karanneet pikkulapset ja rollaattoripaapat. Jos vasta lähtiessä peruuttaa, vaikka kuinka tarkistaa auton ympärystän, sillä aikaa, kun istuu autoon, kiinnittää turvavyön ja käynnistää auton, ehtii ties kuka tulla auton taakse.

    VastaaPoista
  2. Oh dear! Mun periaate on että jos autoa ajaa, niin sitä täytyy osata ajaa niin ettei tule tilanteita joissa joutuu jännittämään. Mä en kestäisi sitä itse, ja myös sivustaseuraajana tekee aina mieli kiskoa vähän tukkaa pois päästä. (Omaa sekä sen toisen.)

    Aavistuksen harmittaa jo se etten osaa suvereenisti peruuttaa peräkärryn kanssa, vaikka ei mun oikeastaan koskaan edes tarvi. Ja vaikka luultavasti selviytyisinkin, koska ne pari kertaa kun olen muuten vaan kokeillut ovat onnistuneet. Mutta koska en voi olla ihan varma niin täytynee harjoitella homma kuntoon jossain vaiheessa.

    Meitä on siis moneen junaan - ja autoon :D

    VastaaPoista
  3. Kun olet noin varovainen kuski niin miten uskallat päästää lapsesi taksin kyytiin? Eikö se ole vaarallisempaa kun ajavat yleensä ihan reikä päässä, ainakin Suomessa jotkut.. Meillä on autossa onneks takakamera ja se on pelastajani peruuttaessa. Mieluummin kyllä peruutan parkkiruutuun kuin sieltä pois. Ite pelkään pimeällä ajamista ihan sikana. Pelkään osuvani hirveen. Islannissa en varmaan uskaltaisi ajaa kun on enemmänkin näköjään noita nisäkkäitä liikenteessä.. Että joo, ehkä kuitenkin ymmärrän sinua.

    VastaaPoista
  4. Minulta myös peukut parkkiruutuun peruuttamisesta. Se on oikeasti paljon turvallisempi tapa kuin toisinpäin.

    Minä olen ajanut autolla säännöllisesti siitä lähtien, kun sain ajokortin. Toki välissä oli useampi autoton vuosi opiskelijana, mutta silloinkin sain vanhemmiltani kakkosauton aina silloin tällöin käyttööni. Isäni mielestä maalaistytölle oli tärkeää oppia ajamaan myös Helsingissä, ja kyllähän sitä nuorena helposti oppikin. Niinkuin kaikki muukin, myös ajaminen vaatii harjoitusta. Nykyään huomaan sen kyllä, kun pääasiassa liikun paikasta toiseen pyöräillen.

    Tärkeintä lienee, että jokainen tuntee omat taitonsa ja toimii niiden mukaan. Taksillakin kyllä pääsee :)

    VastaaPoista
  5. Ymmärrän, että autoilu on niille hankalampaa, jotka eivät sitä aloittaneet silloin kakarana, siis 18-vuotiaana. Itse ehdin tämän taidon jo melkein hukata, kunnes oli pakko, lapsen synnyttyä, opetella uudestaan. Sitä ennen vuokrasin auton vain muutaman kerran vuodessa lomamatkoille ja ajoin vain silloin, kun oli ihan pakko. Sitten tuli tosiaan lapsi ja mieheltä ukaasi, että jos näitä hommia aletaan jakaa, mä en saa nurista paitojen silityksistä ja muista kotihommista. Silloin puri suomalainen vaimo hammasta ja alkoi harjoitella. Ei ollut helppoa katumaasturilla miljoonakaupungissa, kun kotona piti auto parkkeerata kahdeksan auton talliin, jossa tosiaan oli kahdeksan katumaasturia ja tilaa mineille. Olen vaatinut aina navigaattorin, automaatin ja kaikki saatavilla olevat kamerat ja kilkuttimet ja voin rehellisesti sanoa, että enää ei pelota mikään, vaikka kyllä mieluummin menen edelleenkin pyörällä - mutta vain siksi, että siinä pääsee vähemmän ympäristökaasuja. Terkut Euroopan pahimmin saastuneelta alueelta, jossa tosiaan joka toinen auto on katumaasturi. Mulla on nykyisin pikku-hybridi.

    VastaaPoista
  6. Hankin ajokortin 23-vuotiaana, mikä minun perheessäni oli tavattoman myöhään. Mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi pääkaupunkiseudulla. Olen aina pitänyt pyöräilystä ja joukkoliikenteestä. Autokouluun päädyin siksi, ettei ollut mitään muutakaan tekemistä.

    Sitten kuitenkin kun sain kortin, aloin vähitellen pitää ajamisesta. Autokoulussa oikeastaan kaikki jännitti, mutta äitini autoa lainaillessani huomasin että ajaminen voi olla kivaa - etenkin automaattivaihteisella autolla, joka piipittää esteistä ja mahtuu moniin paikkoihin helposti. On silti joitakin asioita, joita en mielelläni tee: taskuparkki, parkkipaikalla peruuttaminen ja moottoritielle liittyminen. Näihin kaikkiin liittyy riski muiden autoihin osumisesta ja muiden kuskien edessä häpeämisestä. Nimittäin peruuttaminen sinänsä on ihan ok, jos on tilaa ja tiedän mitä teen. Jopa mökkitien ihmeellisen ylämäkikurviristeyksen handlaan melko tyylikkäästi, koska on pakko, ja, mikä tärkeintä, muita kuskeja tai autoja ei ole läsnä. Taskuunkin osaan parkkeerata jos kukaan ei katso, mutta annas olla kun joku kävelijä jää töllöttämään miten sillä neidillä sujuu taskuparkki: moro, etsin paikan jostain muualta, vaikka kilometrin päästä! Joku Prisman parkkipaikka on ihan ok, ne on yleensä niin isoja. Mutta mieluiten etsin paikan, josta voin ajaa läpi.

    Kuten yllä todettu, ajotaidot kehittyvät vain ajamalla, mutta minulla ei ole kovin usein mitään erityistä syytä ajella paikasta toiseen, ja autokin asuu 25 kilometrin päässä.

    S

    VastaaPoista
  7. Vastaavan ajotavan omaavalle ikääntyneelle äidille ostimme lahjaksi muutaman tunnin ajo-opetusta. Hän sai harjoitella rauhassa ammattilaisen kanssa ja sitten hän rohkaistui ajelemaan itsekseen. Tämä voisi toimia sullekin.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?