Luonnonkosmetiikkakauppa Biodellyssä on tänä viikonloppuna 20 prosentin alennus kaikissa meikeissä. Kannattaa siis nyt kurkata omaan meikk...

Luonnonkosmetiikkameikit 20 %:n alessa

29.9.18 Satu Kommentteja: 0

Luonnonkosmetiikkakauppa Biodellyssä on tänä viikonloppuna 20 prosentin alennus kaikissa meikeissä. Kannattaa siis nyt kurkata omaan meikkipussiin/-säkkiin/-kaappiin/-komeroon ja katsoa, tarvitseeko valikoima täydennystä. Nyt lähtisi nimittäin hyvin hinnoin! Nämä seuraavat ovat omat suosikkini, mutta löytyy sieltä kyllä paljon kaikkea muutakin. 

Postaus sisältää affilinkkejä.


Nuin pohja. Oikealta nimeltään Nui Berlin Natural Liquid Foundation vegan and natural, mutta käytän ihan vain nimeä pohja. Pistän puolikkaan pumppauksen (tämä on todella, todella riittoisaa) kämmenelle ja levitän sormenpäillä ihoon. Mattainen lopputulos nopeasti ja helposti. Ei sotke, ei paakkuunnu (kunhan et laita liikaa) eikä vaadi ihmeellisiä tasoitetaitoja levittyäkseen kauniisti. Minun tarpeisiin tässä on pohjavoide ja puuteri samassa paketissa. Muuta ei tarvita. 

Avrilin ripsari. Valeäiti jaksoi sinnikkäästi jankuttaa tämän ripsarin ylivoimaisuudesta niin kauan, että lopulta kokeilin. Hän oli tottakai oikassa. Edullinen luonnonkosmetiikkaripsari, joka levittyy nätisti, ei varise eikä paakkuunnu. Myyty!


Nuin huulipuna Aroha. Oujee. Tämä on siis se huulipuna, jota käytän, jos käytän huulipunaa. Kirkkaanpunainen taittuu hitusen siniseen, mikä saa omat hampaat näyttämään piirun verran valkoisemmilta. Levittyy hyvin ja pysyy vielä paremmin. Tämä on oikeasti pysyvyydeltään parempi kuin esim. Macin huulipunat, joita aikaisemmin käytin. 


Nuin kulmaväri Nui Brown Sculpt Reo. Anteeksi sotkuinen kuva, mutta käytän tätä tuotetta niin järjettömän paljon ja usein (välillä meikkaaminen on minulle siis sitä, että laitan vain väriä kulmiin), että noin puolen vuoden käytön jälkeen tuotteessa on reiluja käytön jälkiä. Tämä kulmaväri on lajissaan paras, mitä olen koskaan kokeillut. Se levittyy siveltimellä (käytän tällaista kaksipäistä sivellintä, sitä ohuinta päätä) kuin sula voi leivän päälle. Jälki on luonnollisen tuuhea ja nätti.


Olen luomivärien kanssa vähän aloittelija, mutta kun käytän, laitan Avrilin vaaleanpunaista sävyä nimeltä Aurore. Huokea ja hirveän hyvä. Levitän sitä tuon saman siveltimen tuuheammalla päällä ihan koko luomelle ennen ripsarin laittoa. Vaalea pinkki ei ehkä kuulosta ensimmäiseltä mieleen tulevalta luomivärivalinnalta, mutta itse asiassa se ei silmissä näytä ollenkaan vaaleanpunaiselta vaan valoisalta ja tuo siis kivasti pirteyttä silmiin. Noita tummempia sävyjä Prune Mat (violettimäinen) ja Marecage (sammaleenvihreä) olen käyttänyt joskus iltameikissä ihan ripsien rajassa, mutta tuo pinkki on kuitenkin se suosikkini.


Miksi juuri Biodelly? Nopeat toimitukset, tosi laaja valikoima etenkin luonnonkosmetiikkameikeissä, hyvä palvelu ja ennen kaikkea henkilökohtainen palvelu, myös verkkokaupassa. Ja toki siksikin, että omistan blogisijoituskuvion kautta pienen osuuden Biodellystä. :-)

Elikkä siis: alekoodilla MEIKIT kaikki meikkituotteet Biodellyllä 20 prosentin alennuksella 30.9. asti. 

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Heippa vaan teidänkin lauantaiaamuun! Kulunut viikko on ollut törkeän täyteenahdettu kaikkea ihanaa. Kaikkein parasta on ollut työtuttujen...

Hajanaisia havaintoja kuluvalta viikolta

28.9.18 Satu Kommentteja: 0

Heippa vaan teidänkin lauantaiaamuun! Kulunut viikko on ollut törkeän täyteenahdettu kaikkea ihanaa. Kaikkein parasta on ollut työtuttujen ja kavereiden tapaaminen, ja se nyt on aika pitkälle sama asia.


Yleensähän siis olen töissä kotona yksin koneen kanssa ja käyn lounastunnin aikaan urheilemassa. Siihen verrattuna tämä viikko on tarjonnut ihanaa säpinää. Kuvat ovat random-otoksia viikon varrelta.

Pääsin käymään Tampereella! Menin aamujunalla, söin voisarven ja  perille päästyä ihmettelin sitä rakennustyömaan määrää. Selvisi, että tehdään kuulemma ratikkalinjaa. Aikamoist! Tampereelle minut kiskaisi ammattikorkeakoulu. Tutustuin toukokuussa PINGissä Miina Kivelään, digimarkkinoinnin lehtoriin. Pääsin jututtamaan häntä seuraavan kauden Unelmaduunarit-podcastiin, pidin luennon digimarkkinointialan tarjoamista työllistymismahdollisuuksista ja sain kysellä hänen oppilailtaan mielipiteitä digimarkkinoinin oppimateriaaleista. Olen nimittäin parhaillaan kirjoittamassa sellaista oppikirjaa, ja katsoin asialliseksi kysäistä oppimatskun potentiaalisilta tulevilta lukijoilta, mitä he tällaiselta materiaalilta odottavat. Se oli hirmuisen valaisevaa. Kiitokset Tampereelle!


Sitten me tavattiin tämän meidän upean Biodelly-possen kanssa, puhuttiin luonnonkosmetiikasta ja suunniteltiin seuraavaa vuotta. Jes, jes, jes.  


Söin ysibaarissa nuudeleita ja Asikaisen annoksesta puolet. Juotiin Asikaisen, Hannen ja Lauran kanssa viiniä ja puhuttiin kaikesta tärkeästä. Kuten esmes seksistä. Kuuntelen muuten juuri tätä juttua kirjoittaessa Lauran Mamma rimpuilee -podcastin uusinta hulvatonta jaksoa, ja siellä ovat vieraina sekä Asikaine että Hanne. Tätä kuunnellessa tuntuu siltä, kuin olisimme vieläkin siellä baarissa. On ne kyllä niin ihania tyyppejä!



Kävin teatterissa! No mutta siitähän täällä blogissa jo kerroinkin.

Tapasin Lähiksen Hannen! Jumbe, se kiirehtii pian puolisonsa kanssa naimisiin - siis 20 vuoden seurustelun jälkeen. Aika ihanaa! Nyt kun me tapasimme, ei suunniteltu kuitenkaan häitä, vaan tehtiin taas vähän töitä yhdessä. Sain Hannen vierailemaan oppimateriaalini videoihin. Toki suunnittelimme myös seuraavaa kirjaa, seuraavia podcast-jaksoja ja seuraavia apurahoja. Seuraavaan kertaan jäikin sitten vain se avaruuslennon pitsaus.


Kävin salilla. Ugh! Olin tokavika asiakas perjantai-iltana kello 21:30. Olo tuntui jo melkein säälittävä terveelliseltä. Onneksi naapurin Alepa oli auki ja ehdin hakea perjantain karkkipussin.


Tänään lauantaina saan Hannalta Hanna G kokkaa -kirjan - ja jos ennakkofiiliksiin on uskominen, kansien sisässä on saletisti kiinnostavia juttuja. Ainankin sen kokonaisen kalan aion nyt viimeinkin oppia valmistamaan. 

Sitten käyn hieronnassa (toiseen kertaan tällä viikolla, koska Suomessa urheiluhieronta on Islannin hintoihin verrattuna todella edullista), pakkaan laukut ja otan junan Jorvakseen. Leppävaaran pysäkiltä kyytiin hyppää Katja. Me mennään yhdessä viikonlopuksi Långvikiin sporttailemaan, kylpemään, rentoutumaan ja pälättämään. Ja naulataan meidän ekan yhteisen podcastin ekan jakson sisältö. Wo-jabadaba-hoo! 


Ja sitten join nämä tissikahvit suklaapisaralla. Kaikki on siis hyvin.

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallinen yhteistyö: Espoon Kaupunginteatteri ja  Suomen Blogimedia Kun lavalla on mikrofoni, siihen pitäisi jotakin sanoa. Mutt...

Hei ukkeli, anna muidenkin puhua

27.9.18 Satu Kommentteja: 44


Kaupallinen yhteistyö: Espoon Kaupunginteatteri ja  Suomen Blogimedia

Kun lavalla on mikrofoni, siihen pitäisi jotakin sanoa. Mutta kenen ja millä oikeudella? 

Radio Stagen ohjelmapäällikkö Jami (Martti Suosalo) ja myyntihäiskä  Ari (Tommi Taurula) ovat kivoja äijiä, joilla on valtaa mutta joutuvat luopumaan siitä (kuva: Stefan Bremer).  

Kävin eilen katsomassa Espoon Kaupunginteatterin Esitystalous kolmosen eli Juha Jokelan ohjaaman näytelmän  Esitystalous 3: RADIO. Tätä syksyn teatteritapausta ovat ehtineet kehua jo ainakin Hesari, Yle ja Aamulehti.

Joka kerta kun olen Suomessa, yritän päästä katsomaan jotain suomenkielistä näytelmää. Koska teatteri on inspiroivaa, koskettavaa ja parasta. Suomenkielinen teatteri onkin yksi niitä asioita, joita eniten ulkomailla asuessani kaipaan.

Lue myös: Näitä asioita kaipaan Suomesta (teatteri mainittu).

Martti Suosalo (ohjelmapäällikkö Jami) ja Vera Kiiskinen (bisneskonsultti Marika) Kuva: Timo Teräväinen. 

Tämä näytelmä vei minut ensimmäistä kertaa Espoon Kaupunginteatteriin. Ja voi vitjat, miten täydellinen teatteri-ilta se olikaan. Näytelmä oli upea. Lähes kolmen tunnin mittaisen esityksen aikana viihdyin, räkätin, ymmärsin, epäilin ja turhauduin. 

Viihdyin, koska siinä sai katsoa näytille tuotua nyky-yhteiskuntaa monista näkökulmista: metoo-liikettä, median muutosta, maailman muuttumista ja sitä, kuinka radiotoimittajat naureskelevat tavisten tekemille podcasteille.

Räkätin, koska henkilöhahmot. Espoolainen paikallisradiokanava Radio Stage on ollut ohjelmapäällikkö Jamin (ihana, ihana Martti Suosalo) kullanmuru ja sydämenasia. Jami on pohjimmiltaan hyvä tyyppi. Semmoinen valta-asemaansa vähitellen tottunut äijä, joka alkaa horjua, kun organisaatiossa tehdään muutoksia. Jokaiselta työpaikalta saletisti löytyy Jami tai pari. 

Ja se käheä-ääninen Eero (Raimo Grönberg)! Ihana veteraanijuontaja, joka puhuu niin vihvahteikkaalla ja rönsyilevällä kielellä, että se naurattaa, koska se kuulostaa niin ihanalta. Eero on siis se tyyppi, joka puhuu itsestään "allekirjoittaneena" ja puhuu iltapäivälähetyksissä kuolemasta, ja soittaa hidastempoista jazzia. Nuorempi musahifistelijä Dj Mysli (Ylermi Rajamaa) on Eerosta nuorempi versio: musiikkihörhö, joka puhuu hiphopin vivahteista enemmän kuin keskivertokuuntelija voisi koskaan ymmärtää. Dj Myslin lyhyt analyysi Paperi T:sta kirvoitti mahtavat naurut.

Eero, vanhankoulun radioäijä ja musahifisteliä, suosikkihahmoni (näyttelijä siis Raimo Grönberg). (Kuva: Stefan Bremer).

Ymmärsin. Taidokkaasti kirjoitettu näytelmä pisti väkisinkin ymmärtämään erilaisia tulokulmia. Näytelmän katsojaa ei pakoteta muutoksen puolelle tai muutosta vastaan vaan häntä tönitään ymmärtämään, ettei kukaan ole yksin syyllinen muutokseen ja että muutos on usein välttämätöntä. Ymmärsin möreää Eeroa ja sympaattista mutta itselleen sokeaa Jamia. Ymmärsin, mikä ero on sillä että on valtaa ja toisaalta sillä, että sitä valtaa käyttää oman pään mukaan.


Epäilin. Epäilin aika montaa asiaa, mutta eniten nuorta aamutoimittajaa Karoliinaa (Ria Kataja), josta leivotaan uudistuvan radiokanavan tähteä. Karoliina saadaan näytelmän alussa vaikuttamaan hönöltä blondilta, joka puhuu lähinnä vain vatsaoireistaan.

Sitten Jami, siis se mukava ja lupsakka keski-iän ylittänyt ohjelmapäällikkömies joutuu jakamaan valta-asemastaan myös Karoliinalle. Karmea ajatus antaa tilaa ja ääntä nuoremmalle radiotoimittajalle, joka on vielä nainen. Hui!

Mutta ei Karoliina olekaan mikään teinihönö. Kun tarkemmin katsoo, näkeekin jotain ihan muuta. Hän on lahjakas, älykäs ja herkkä, ja hänen suunnitelmansa uudesta radio-ohjelmasta on kaikessa kreisiydessään aivan mahtava.

Niinpä. Ennakkoluulot näkee parhaiten silloin, kun niiden mehustelusta jää itse kiinni. 


Karoliinaa näyttelee Ria Kataja. (Kuva: Stefan Bremer)

Ja muuten vähän myös turhauduin. Tosin itseeni, mutta silti. Pääsin eilisellä teatterireissulla kokeilemaan ensimmäistä kertaa länsimetroa. Suhautin Helsingistä alle vartissa Espooseen. Tapiolan asemalla oli kaikkia metrolla saapuvia vieraita vastassa ystävällinen Espoon teatterin työntekijä karttanipun kanssa. Hän neuvoi lyhimmän reitin teatterille Tapiolan valtavien rakennustyömaiden ohi. 

Mutta kartta kastui sateessa ja ohitseni kulki viehättävä mies, jonka perään katsoin vähän liian pitkään. Ja sen ansiosta eksyin 700 metrin mittaisella matkalla rivitaloalueelle Espooseen. Great! 

Pyörin parissa tienhaarassa ja etsin ulospääsyä. Lähteäkö metsäpolulle, kohti bussipysäkkiä vai rakennustelineitä? Muutama hetki siinä meni, mutta lopulta teatteri löytyi. 

Ainoa pysyvä asia on muutos. Ja sepä onkin se, joka vie meiltä järjen, näytelmässä sanottiin. 


Sitäpä pohdin, kun suunnistin näytelmän jälkeen takaisin metrolle. Käännyin jälleen väärästä risteyksestä. Olin hetken hukassa, eikä tällä kertaa voinut edes syyttää ketään komeaa könsikästä. Yritin etsiä katseellani jotain tuttua paikkaa, vaikka Heikintoria. Näin uutta rakennusta luovat rakennustelineet. Seurasin niitä ja löysin lopulta punaiseen tuubiin. 

Näytelmän suurin teema on muutos ja se, minkälaisen roolin kukakin päättää muutoksessa ottaa. (kuva: Stefan Bremer).

Esitystalous 3: RADIOssa on loistavat henkilöhahmot (lue ihmeessä Katjan juttu näytelmäharjoituksista), tunnelmaa rakentavat musiikki ja valaistus ja käsikirjoituksessa niin paljon sisältöä, että siitä riitti ravintoa vielä seuraavaankin päivään. Suosittelen!

Sain arvottavaksi kahden hengen lippupaketin Esitystalous 3 - RADIO -näytökseen. Kerro mikä sinusta teatterissakäynnissä on parasta. Tai jos olet nähnyt Esitystalous-trilogian kaksi aikaisempaa näytelmää, kerro, mitä tykkäsit niistä. Randomgeneraattori poimii voittajan perjantaina puoleenpäivään  28.9. vastanneiden kesken. 

44 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tässä yksi syy siihen,  miksi pelkään ajaa autolla.  Tapahtui eräänä iltana juttu, jonka muistamme varmasti lopun elämää. Lapsi meinasi jä...

Sekunti aikaa suojatiellä

25.9.18 Satu Kommentteja: 24

Tässä yksi syy siihen, miksi pelkään ajaa autolla. Tapahtui eräänä iltana juttu, jonka muistamme varmasti lopun elämää. Lapsi meinasi jäädä lähikaupan edessä auton alle. Ilta oli ihan tavallinen. Pätkä ja mies lähtivät ruoan jälkeen ostamaan lähikaupasta jäätelöt, kuten meillä joskus on tapana.


Kauppareissu suuren kirkon viereen mäen päälle on yleensä kymmenminuuttinen, mutta tällä kertaa kesti tavallista pidempään. Aloin jo odotella, että mikä kestää.

Oli maksettu jäätelöt, otettu vaihtorahat ja astuttu kaupasta kadulle. Kuten aina, pysähdyttiin tutun kaupan tutun tien varteen odottamaan sopivaa hetkeä ylittää tie. Autot menivät ohi. Mies katsoi vasemmalle ja oikealle. Autoja ei näkynyt. Paitsi se iso maasturi, jolla ei ole valoja päällä, vaikka on jo iltahämärä. Miehen käsi haroi alaspäin yrittäen napata lapsesta kiinni, mutta lasta ei näkynyt enää missään. Se oli lähtenyt ylittämään tietä, koska kaikki autot olivat jo menneet.

Aikaa oli ehkä sekunti. Pitäisi päättää nopeasti, mitä tilanteessa voisi tehdä. Pitäisikö pyörtyä vai huutaa vai yrittää vielä tarttua kadulle ehtinyttä lasta hupusta kiinni. Puoliso ei tehnyt noista mitään, vaan juoksi itse auton eteen.

Mitään muuta vaihtoehtoa ei kuulemma ollut.

Jonkin käsittämättömän nopeasti läpi kelatun ajatusketjun tuloksena mies sanoi tajunneensa, että auto osuu, jos se ei hiljennä vauhtia. Lasta ei enää ehdi napata kiinni. Huudosta se vain jähmettyisi paikalleen. Ison maasturin kyydistä ei näe lähellä olevaa metrin mittaista lasta. Mutta jos auton alle on juoksemassa iso mies, kuljettaja saattaisi ehtiä jarruttaa. 

Ja se ehti.

24 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Treenisalilla näkee kaikenlaista muutakin kuin kengänkärkensä. Seurasin tuossa pari päivää sitten yhtä crossfit-kilpailijaa tositoimissa. ...

Joku kuitenkin niistää painonnostotankoon

25.9.18 Satu Kommentteja: 2

Treenisalilla näkee kaikenlaista muutakin kuin kengänkärkensä. Seurasin tuossa pari päivää sitten yhtä crossfit-kilpailijaa tositoimissa. Hän hankasi jatkuvasti treenien välissä käsiinsä käsidesiä. Touhu näytti varsin kummalliselta.

Myöhemmin venyttelymatolla kuuntelin sivusta, kun hän jutteli kaverilleen. On kuulemma joku tärkeä suorituspäivä tulossa ja sitä ennen ei saa missään nimessä tulla kipeäksi ja saada flunssaa. Nyt eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun joka puolella niistetään ja yskitään ja vaivutaan kuumehorrokseen. Flunssafirukset ovat valloillaan kylmempinä vuodenaikoina. Nyt ne ovat taas liikkeellä ja osa meistä sairastuu. 

Hyvä peruskunto saattaa nostaa tartuntakynnystä. Mutta kun treenaa tosi kovaa, keho on lujilla ja haavoittuvainen. Muutaman päivän kuume väärällä hetkellä voi romuttaa monta juttua.

Ammattiurheilija hinkkasi käsidesiä, ettei flunssavirus pääsisi tarttumaan. Treenisalissahan on täydelliset olosuhteet flunssan tarttumiselle. On hikistä, lämmintä ja kosteaa. Painonnostotangot, kahvakuulat, leuanvetotangot, pallot, säkit, matot ja kuminauhat saavat osansa ihmisten eritteistä ihan joka hetki. 

Pöpöjen buffetpöytä.


Hikoillessa moni meistä pyyhkäisee kädellä hikipisaroita tai hiuksia pois naamalta, eli virukset pääsevät kulkeutumaan käsien kautta suuhun, nenään ja silmiin. Ja flunssahan tarttuu kehoon juuri limakalvojen kautta. 

Kyllähän sen flunssan voi saada mistä vain, eikä sen takia perusterveen kannata kotiin linnottautua. Mutta pienillä jutuilla pystyy minimoimaan riskiä saada flunssatartunta.


Elikkäs. Vessasta tullessa kaikki (toivottavasti) automaattisesti pesevät kätensä. Mutta niin kannattaa tehdä myös heti treenien, ostoskärryjen työntelyn ja julkisissa kulkunevoissa matkustamisen jälkeen. Eikä käsillä kannata päivän mittaan kosketella omia kasvojaan.

Viime vuonna hikoilin lakanoissa pari viikkoa rankan flunssan takia. Toivotaan ettei pöpöt saa otetta tänä syksynä.

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tapahtui tänään: istuin autossa parkkipaikalla puolituntisen autossa ja keräsin rohkeutta peruuttaa. Odotin ja odotin, että viereinen auto...

Ajokammoinen täältä parkkiruudusta päivää

24.9.18 Satu Kommentteja: 7

Tapahtui tänään: istuin autossa parkkipaikalla puolituntisen autossa ja keräsin rohkeutta peruuttaa. Odotin ja odotin, että viereinen auto lähtisi, jotta mahtuisin peruuttamaan oman autoni pois parkkiruudusta.

Tässä on tie, josta tiedän pitäväni.

Puolen tunnin odottelun jälkeen se auto sitten lähti. Olin juuri ehtinyt startata oman dieselin kun viereen kurvasi toinen auto.  Ja vielä vaaksaa lähemmäs kuin se edellinen. Saakelis! Alkoi olla jo aika kova kiire seuraavaan paikkaan, mutta siinähän jumitin kuin veitsi voirasiassa. 

Eteenpäin ei päässyt ja takaa tuli autoja. Vasemmalta, oikealta, vasemmalta. Henkilöautoja, pakettiautoja, maastureita, yksi Tesla. Olin juuri aikeissa peruuttaa, kun huomasin sementtirekan lähestyvän. Sehän oli noin 300 metrin päässä, mutta en todellakaan ottanut sitä riskiä, että halvaannun  ratissa, moottiri sammuu ja tuhat kiloa sementtiä kaatuu päälleni.

Realistista!

Minulla on ollut ajokortti jo kahdeksan vuotta. Osaan ajaa talviliukkailla, laittaa nelivedon päälle ja tiedän kaikki liikennesäännöt ja liikennemerkit, mihin olen Islannissa törmännyt. Varo islanninhevosia tiellä. Sokea mäki. Hiljennä, lampaita lähettyvillä. Kolmiot, stop-merkit, kuoppia tiessä, varo tuulenpuuskaa, varo purkautuvaa tulivuorta. 

Mutta että peruuttaisin vilkkaalla parkkipaikalla oman autoni muun liikenteen sekaan? Nö-höy. Raavin mieluummin vaikka kynsillä liitutaulua.

En tunne oloani mukavaksi kuskina. En tykkää kuskata ketään minnekään. Maksan mieluummin omista harrasterahoistani taksin lapselle ja sen kaverille tanssiharjoituksiin, jos on meidän perheen kuljetusvuoro eikä puoliso ole kotona.

Sillä jokainen kerta kun starttaan auton ja lähden sillä liikenteeseen, lähden sillä mielellä, että nyt saattaapi muuten joku kuolla. Jos en huomaa oikealta kääntyvää ajoissa. Jos joku idiootti ei pysähdy käänpunaisiin.  Jos joku ryntää nurkan takaa auton alle. Jos ja jos. 

Nämä lempeät punaiset liikennevalot ovat suosikkejani. 

Ajan älyttömän varovasti, mieluummin alinopeutta kuin suurinta sallittua. Näytän vilkkua ihan joka kerta. Odotan pari ylimääräistä autoa ennen kuin menen liikenneympyrään, vaikka varmasti ehtisin ensin. Saatan joskus ajaa pari ympyrää liikenneympyrässä, jos en mielestäni laittanut vilkkua tarpeeksi ajoissa päälle. Olen tosi tosi varovainen ja tosi tosi peloissani. Etenkin peruuttaessa, koska silloin ei voi koskaan täysin nähdä takarenkaiden taakse. Siellä on aina joku samperin sokea kiila, jonne voi livahtaa päiväkotiryhmä, pappa rollaattorilla tai vaikka kokonainen lammas ilman, että huomaan mitään.

Koska tänään en pystyyt peruuttamaan ruudusta ulos ilman että en ollut kuin 98-prosenttisen varma, että takanani ei ole ketään, en peruuttanut. Odottelin. Kuuntelin äänikirjaa. Lähdin käymään kävellen ruokakaupassa. Avasin ostamani paahtoleipäpaketin ja söin yhden siivun. Kun se toinen viereeni parkkeerannut naapuriautoilija viimein tuli takaisin ja lähti, minäkin uskalsin. Olin puoli tuntia myöhässä aikataulusta, ja syyhän oli täysin pätevä.

Jep. Ei varmaan tule yllätyksenä, että pyöräilen todella mielelläni. Myös talvisin.

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Joskus tapahtuu asia, joka vain tapahtuu eikä johda sitten yhtään mihinkään sen kummallisempaan. Työsuhde loppuu, suosikkilehti lakkautet...

Kuvion näkee vasta, kun katsoo taaksepäin

21.9.18 Satu Kommentteja: 7

Joskus tapahtuu asia, joka vain tapahtuu eikä johda sitten yhtään mihinkään sen kummallisempaan. Työsuhde loppuu, suosikkilehti lakkautetaan, hyvästä Netflix-sarjasta ei tulekaan enää uutta tuotantokautta. Ne voivat tuntua hetken isoilta asioilta, mutta sitten ne unohtuvat samalla tavalla kuin järveen viskattu kourallinen pieniä kiviä.



Sitten joskus tapahtuu sellainen asia, joka tapahtuu aika tavanomaisesti, mutta alkaa johtaa seuraavaan asiaan ja sitten seuraavaan. Se kourallinen soraa osuukin kolahtaen johonkin pinnan alla kelluvaan, ja kas niin löytyi muinaisaarre.

Tai ehkä tuo oli vähän liian dramatisoitua. Ei nyt ehkä kuitenkaan ihan muinasaarre, mutta joku muu mikä kiinittää huomion, houkuttelee lähemmäs ja törkkäisee ottamaan seuraavan askeleen.

Kirjoitin Unelmahommissa-kirjassa aikanaan Merette Mazzarellan ja Steve Jobsin tekemistä ketjuhavainnoista, joita voi soveltaa vaikka omaan työelämään. Mazzarella kirjoitti kirjassa Tähtien väliset viivat, kuinka taivaalla oli aluksi ihan vain avaruus ja tähtiä. Vasta myöhemmin joku seikkailunhaluinen ihminen alkoi kertoa niistä tarinoita ja yhdistää tähtiä kuvioiksi. Steve Jobs kertoi vähän samaa: omia tähtiä eli niitä tehtyjä päätöksiä, oman elämän tärkeitä päätöksiä, harrastuksia ja kokeiluja ei välttämättä voi yhdistää kuin vasta jälkeenpäin. Kun katsoo taaksepäin, näkee kuvion ja sen, mikä oli se heitetty kourallinen kiviä, joka siihen tärkeään pisteeseen ihmisen lopulta toi.

No minulla on nyt yksi semmoinen tähtikuvioajatus alkanut selkiytyä pään sisällä. Se kourallinen soraa oli mainion Mondo-lehden päätös lakkauttaa upea matkakirjasarja. 

Nyt tekee mieli kertoa ihan koko juttu. Tämä on muuten aika pitkä tarina, ja koska minulla menee iho vähän kananlihalle tätä kertoessa, hain itselleni villapeitteen ja kääriydyin ihan ensiksi siihen.


Me Mondo-oppaita tehneet kirjailijat kokoonnuimme yhteen ja aloimme miettiä, että mitä hitsiä nyt tehtäisiin. Meillä on käsissä hyvää materiaalia matkakohteista, jotka tunsimme hyvin. Kirjat on loppuunmyyty eikä uusia enää painettaisi. Kohta niitä saisi vain kirjastoista ja hyvällä tsägällä divareista. Tuntuisi surkealta heittää se kaikki vuosien aikana syntynyt oman kohteen tietotaito ja kirjoitusurakka pois. 

No niinpä me päätimme perustaa oman matkailumedian. Markkinointi&Mainonta kirjoitti siitä jutunkin. Ai että tuntui hvyältä! Keksittiin sivustolle yhdessä nimi ja tuttu graafikko piirsi meille logon. Syntyi Tripsteri. Jos haluatte lukea enemmän Tripsterin alkuvaiheesta, täältä blogista löytyy aiheesta juttu: Tripsteri, me matkailutoimittajat loimme uuden online-oppaan. 

Kului pari vuotta ja tapahtui lisää. Jutun Oho, loimme oman matkailumedian! loppuun olin kirjoittanut näin jälkikäteen luettuna varsin kiinnostavan lauseen. Sen lukeminen näin jälkikäteen tuntuu siltä, että ehkä olin aavistanut nähneeni jonkun uuden pisteen: Kyllä se nyt vähän siltä näyttää, että Tripsteristä alkaa monta kivaa matkaa.


Tässä on nyt tapahtunut ihan älyttömän paljon kaikenlaista. Meillä Tripsterillä on nyt oma matkakirjasarja (oppaat mm. Islantiin, Thaimaahan, Berliiniin, Barcelonaan ja Roomaan ovat ilmestyneet. Kohta tulee oppaat mm. Lissaboniin, Lontooseen ja New Yorkiin. 

Meillä on Tripsteri-verkko-opas, jonka sivuilla on ajankohtaisia kohdevinkkejä ja kukin kohteen Tripsteri vastaa matkailuaiheisiin kysymyksiin. Minulle tippuu Islanti-osioihin kysymyksiä useita joka viikko. Nautin niihin vastaamisesta suunnattoman paljon. 

Sitten teimme matkailu-applikaation nimeltä Tripsteri App. Ja tämä on nyt se, josta eniten tällä hetkellä intoilen. Me halusimme verkko-oppaan ja printin lisäksi myös matkailusta kiinnostuneiden mobiiliin. Osallistuimme idealla täydellisen hyvästä matkailuapista Helsigin Sanomain säätiön Uutisraivaaja-mediainnovaatiokilpailuun ja voitimme jaetun ykkössijan. Se oli ihan järjetöttömän siistiä. Ja kyllä sen eteen osa tripstereistä sitten järjettömän paljon töitä tekikin.


Ryhdyimme ihan villeiksi: Mitä jos appioppaaseen voisi lisätä lisätyn todellisuuden ominaisuusksia?Siis siten että jotain kohdetta kännykän läpi katsomalla kohteeseen tulisi lisää koettavaa. Esimerkiksi historiallisen linnan haamut, tai edessä näyvästä tulivuoresta tulisikin pulppuavan kuumaa laavaa. Miltä se näyttäisi miltä se kuulostaisi? Miten paljon nojatuolimatkailusta nauttiminen edistyisikään! Ja miten siistiä olisi oppia tuntemaan rakkaita matkakohteitaan tarkemmin siirtämällä silmien alle asian, joka on tapahtunut kohteessa joskus aikaisemminkin. Millaista olisi vaikkapa Helsingissä vierailevan Kaurismäki-fanin kiertää Helsingissä juuri ne kuppilat, joissa on kuvattu Kaurismäen elokuvia ja nähdä juuri oikea kohtaus juuri siinä oikeassa kahvilassa? 

Siis me ihan oikeasti teimme tämän (tai no en käytännössä minä niinkään, mutta ne muut tripsterit). Hankimme Kaurismäeltä luvat hänen leffojensa käyttöön. Teimme suomalaisen lisätyn todellisuuden taikoihin erikoistuneen Arilynin kanssa temppuja. Sijoitimme Kaurismäen baareihin Tripsteri-lasinalusia. Kun baarissa skannaa kännykällä sen lasinalusen, pärähtää kohtaus Kaurismäen leffasta päälle.

Siis ihan älyttömän siistiä! Enhän minä edes tiennyt vielä vuosi sitten mitä on lisätty todellisuus ja että joku Aki Kaurismäki kiinnostuisi meidän matkailuapplikaatiosta. Todella kummallisia asioita näköjään tapahtuu välillä.


Tänä syksynä olemme tämän Tripsteri-tiimin kanssa osallistuneet Singaporessa Slushiin. Teimme Singaporelle oman applikaatiooppaan Tripsteri Singapore ja siitä tehtiin sitten Slushin virallinen Singapore-applikaatio. Morojes!

Sitten YK:sta joku otti yhteyttä. He olivat nimenneet Tripsterin World Summit Award 2018 -kilpailuun parhaaksi digitaaliseksi sovellukseksi kulttuurin ja matkailun alalta. 

Mä olen samaan aikaan ihan totaalisen pihalla tästä kaikesta ja soikeana onnesta.


Oma roolini tässä kaikessa mitä Tripsteri on tehnyt, ei ole ollut järin suuri, mutta olen ollut mukana sen verran kuin olen välimatkalta ja muilta töiltä suinkin ehtinyt. Juuri nyt työstän matka-appia Islannista. Hykertelen jo ajatuksesta, että nyt vihdoinkin voin ihan oikeasti näyttää oppaan käyttäjälle niiden kuuluisien piilokansan kivien sisästä esiin nousevat astraaliolennot. Jes!

Jos et ole vielä ladannut Tripsterin matkailuapplikaatiota, niin mitä jos kävisit klikkailemassa? Opas on maksuton. Meillä on tällä hetkellä oppaat Helsinkiin, Tukholmaan ja Singaporeen suomeksi, enkuksi ja osittain myös japaniksi. Löytyy Appstoresta ja Google Playstä. Kohdevinkit kaupunkeihin, erilaisia kierroksia, audio-oppaita ja mahdollisuus varata majoitus ja vaikka pöytä ravintolasta. 


Tämä kaikki siis lähti siitä että me istuttiin matkamessujen jatkoilla alas jonkun hikisen baarin sohvalle ja mietittiin, että jotenkin sitä kertynyttä ja nyt kustantajalta takaisin itselle tipahtanutta käsikirjoitusmassa pitäisi hyödyntää. Me halusimme vain kertoa aitoja juttuja tuntemistamme matkakohteista, jeesata matkaajia hyvien juttujen äärelle reilua matkailua korostaen ja paikallista vastuullista yrittäjyyttä edistäen. Sitten siitä jollain tapaa tuli lisätyn todellisuuden teknologiaa hyödyntävä start up. Huhhuh.

Sitähän ei todellakaan tiedä, tuleeko tästä koskaan kannattavaa bisnestä, tai edes rahaa ylipäätään. Kaikenlaisia tähtipisteitä on alkanut tipahdella siihen malliin nenän eteen, että ei niitä voi olla enää näkemättä. Ne pystyy yhdistämään tarkaksi kuvioiksi vasta jälkikäteen, mutta jonkinlainen koukero tässä on nousemassa esiin. Se on hurjan jännää, vaikka en kyllä yhtään vielä tiedä, minne se lopulta vie.


Kourallinen pieniä kiviä.


7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Jos teillä on läheisiä ystäviä tai perheenjäseniä, jotka harrastavat tai jopa työskentelevät valokuvauksen parissa, osaatte ehkä samastua ...

Valokuvaaminen kännykällä - omat vinkkini hiukan parempiin kuviin

20.9.18 Satu Kommentteja: 3

Jos teillä on läheisiä ystäviä tai perheenjäseniä, jotka harrastavat tai jopa työskentelevät valokuvauksen parissa, osaatte ehkä samastua tilanteeseeni. Puolisoni on nimittäin valokuvaaja ja hänelle kuvien ottaminen, jälkikäsittely ja kuvasten suunnitteleminen on vähän eri tasolla kuin minulla, joka kuvaan kaikki kuvat ja videot pelkästään iPhonen luurilla.  Kun hän vielä rajaa kuvaa, minä olen jo räpsäissyt sen ja iskenyt nettiin. 


Mieheni seuraa instatiliäni ja melkein joka kerta kun julkaisen uuden kuvan, saan muutaman vinkin. Jos toi olisi vähän enemmän vasemmalla, ei jäisi tuollaista hassua tyhjää tilaa tohon noin. Käymme keskusteluja noin kolme kertaa viikossa pystyvideoista, jotka ovat  kuulemma niin kamalia että päähän sattuu. Kun instagrammiin tuli IG-televisiotoiminto, puolisoni oli deletoida koko apin puhelimestaan. "Kohta kai elokuvateattereissakin näytetään leffoja pystysuoralta kankaalta."

Niin. Meillä on siis vähän erilainen suhtautuminen valokuvaamiseen ja videoihin. Meillä on kuville kovin eri tarkoitus. Hän tekee mainoskuvia, maisemakuvia, fiiliskuvia, tapahtumakuvauksia. Minä räpsin visuaalista tarinaa omaan käyttöön ja somekanaviini. Ymmärrämme molemmat toisiamme.

Ja minä olen saanut häneltä tosi hyviä vinkkejä kännykkäkamerakuvaamiseeni ja kuvien nopeaan käsittelyyn. Tulin maininneeksi tästä joskus instan storissa (pystysuorat videot, aah!) ja aiheesta toivottiin postausta, eli tässäpä se nyt on. Olkaapa hyvä: kaltaiseni keskinkertaisen kännykkäkameran käyttäjän vinkit piirun verran kivempiin kuviin.

Islantilainen syysmaisema.

Islantilainen syysmaisema hevosella. Onhan se nyt paljon parempi näin. (Ja näköjään väritkin olen säätänyt kirkkaammiksi tässä jälkimmäisessä kuvassa.)

Nähtävyyksien kuvaaminen kännykkäkameralla


Tee nähtävyydestä tausta, muuten tulee tylsä kuva. Kännykkäkameralla on vaikeaa saada esimerkiksi päräyttäviä maisemakuvia. Ja vaikka kuva olisikin hyvä, se ei näytä kännykän ruudulla oikein miltään, jos kuvassa ei tapahdu mitään. Metrin levyinen juliste Toscanan kukkuloista on hieno, mutta viiden sentin levyinen kuva Toscanan kukkuloista Instagrammissa voi näyttää ikävvän tylsältä. Kuvaa esimerkiksi matkakavereitasi siten, että nähtävyys on tapahtumapaikka eikä kuvan pääkohde.

Yhdeltä toiselta valokuvaajaystävältäni kuulemani vinkki on todella pätevä: Jos haluat hienon kuvan pelkästä nähtävyydestä, kannattaa ostaa postikortti.

Ihminen tuo aina kuviin säpinää ja mittakaavaa. Jos matkustat yksin, kysy rohkeasti lupaa kuvata jotain vastaantulevaa ihmistä. Saat paljon parempia kuvia keskittymällä kuin salaa räpsimällä. Ja se on kuvattaviakin kohtaan paljon reilumpaa. 

Huomioi kellonaika! Jylhän vuoriston ja hienohiekkaiset paratiisirannat saa ikuistettua parhaiten joko
aikaisin aamulla tai myöhään iltapäivällä. Matalalta paistava auringon valo muotoilee
maisemaa niin, että muodot erottuvat paremmin. Keskipäivällä valo on maisemakuvauksen kannalta rumimmillaan.

Maisemakuvia ottaessa kannattaa pitää horisontti suorassa, niin mittasuhteet tulevat oikein.  Mittasuhteiden kanssa voi toisaalta leikitellä antamalla esimerkiksi vedelle tai taivaalle paljon tilaa. Se tuo kuvaan avaruuden tunnetta.

Tässä kuvassa halusin, että kuva otettiin siten, että vähintään yläkroppani on taivasta vasten. Se toi kuvaan ilmavuuden ja tilan tuntua - koska juuri sitä se oikeakin maisema tarjoili. Jos horisontti kulkisi kaulan, polvien, kyynärpäiden tai nilkkojen kohdalla, kuva näyttäisi kroppaani katkovalta. Nyt kun horisontti lävistää vain pehvan, se ei häiritse.


Ihmisten kuvaaminen kännykällä


Tarkista, että kuvattavan pää, kädet ja jalat mahtuvat kuvaan kokonaan. Näin saat parhaan henkilökuvan. Jos rajaat, niin rajaa nivelien ylä- tai alapuolelta, ei suoraan nivelten, kuten polvien tai kaulan kohdalta.

Tarkista, ettei mikään ympäristössä mestaa tai pistä kuvattavaa. Eli esimerkiksi horisontti ei saa kulkea kaulan kohdalla, eikä lipputanko, Eiffel-torni, katulamppu tai muu vastaava uloke törrötä taustalla kuvattavan päästä.

Huomioi tausta. Jos ystävälläsi on punainen asu, etsi taustaksi vastakkainen värisävy. Näin henkilö erottuu taustasta paremmin.

Tämä kuva ei olisi yhtään niin onnistunut, jos minulla olisi ollut päällä seinän kanssa samanvärinen pusero.


Kännykkäkamera ja ruokakuvat 


Parhaimman annoskuvan saa tasaisessa luonnonvalossa, eli jos syöt sisällä, siirrä kuvattava annos lähelle ikkunaa.

Ei tämä nyt mitään ruokakuvauksen aatelia ole, mutta pähkinät erottuvat ja salaatti näyttää vihreältä. Otin kuvat siten, että heti selkäni takana oli ikkuna, josta tuli päivänvaloa kuvaan. Jumppasin asentoni sellaiseksi, että oma varjoni ei langennut kuvattavien päälle. 

Kuvien jälkikäsittely kännykällä


Käytän itse kuvieni jälkikäsittelyyn Snapseed-applikaatiota, mutta ihan perusjutut pystyy tekemään vaikka puhelimen omalla kuvankäsittelyohjelmalla (iPhonessa siellä Photos-applikaatiossa) tai suoraan Instagrammissa. Seuraavan listan kolmas kohta on mielestäni se tärkein.

1. Rajaan kuvan siten, että se kiinnosavin asia ei ole ihan keskellä kuvaa, vaan vähän ylhäällä, alhaalla tai jommassa kummassa reunassa. Tällä on jotain tekemistä ns. kultaisen leikkauksen kanssa. Eli napsaisen instaan menevistä kuvista usein aina jotain pois siten, että asetelma miellyttää silmää.

2. Lisään Snapseedillä kuviin inasen rouheutta käyttämällä Structure-toimintoa (lisään siis vähän "rakennetta"; valokuvaajat varmaan osaisivat ilmaista tämän paremmin, mutta omalla kielelläni laitan siis structurea vähän plussalle.)  

3. Koska valolla leikkiminen on kännykällä kuvatessa aika mahdotonta, käytän kahta jälkikäsittelytoimintoa tasaamaan kuvan fiilistä ja saadakseni kuvan näyttämään enemmän siltä, kuinka silmäni sen todellisuudessa näki. Teen tämän säätämällä kuvan "highlightseja" ja "shadowsia". 


Käsittelemätön kuva.

Kuva, jossa olen kirkastanut varjoja (shadows). Vähän rakeinenhan siitä tuli, mutta laatu riitti insta-koossa hyvin.

Hightlights-efektiä säätämällä vaikutetaan kuvan kirkkaimpiin kohtiin. Pistän tälle lähes aina miinusta: näin kuvat kirkkaimmat osat tummuvat. Tämä on kätsy tapa saada esimerkiksi pilvet paremmin esille kuvassa.

Shadowsia säätämällä vaikutetaan kuvan tummimpiin kohtiin. Usein vähennän varjoja, jotta vaikkapa voimakkaan auringonvalon takia tummuneet ihmiset nousevat paremmin kuvassa esiin.

Käsittelemätön kuva.

Tässä olen kirkastanut varjoja (shadows) ja himmentänyt kirkkaimpia kohtia (highlights).

Ai niin! Sen vielä puolisoni pyysi huikkaamaan ja tämä huomio oli erityisesti tarkoitettu minulle, joka akkua säästääkseen kulkee kännykkä puolipimeänä. Pidä kännykän ruutu kuvia käsitellessä mahdollisimman kirkkaana, jotta näet paremmin mitä teet.  


Lisää aiheesta:

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Voihan vitjat mutta ilahduin tällä viikolla, kun luin Kemikaalicocktailista kattavan jutun suosikkimarjastani eli variksenmarjasta : Kot...

Variksenmarja on pohjoisen oma superpilleri

18.9.18 Satu Kommentteja: 1

Voihan vitjat mutta ilahduin tällä viikolla, kun luin Kemikaalicocktailista kattavan jutun suosikkimarjastani eli variksenmarjasta:


Kotimainen marja, joka on satoisuudeltaan kuin mustikka, helppo kerätä, antioksidanttipommi, joka sisältää enemmän C-vitamiinia kuin mustikka — variksenmarja eli kaarnikka on ollut pitkään niin väheksytty, että oikein harmittaa!

Siis juuri näin! Olen täsmälleen samaa mieltä. Variksenmarja on ihan mieletön supermarja, joka on ihan turhaan jätetty metsämättäille jäätymään kun koriin on valikoitu mieluummin mustikoita.  Variksenmarjaa on paljon tarjolla, se on äärettömän nopea poimia eikä muussannu rouheissakaan sormissa yhtä helposti kuin mustikka. Kiva ja napakka marja.

Variksenmarja sisältää todella paljon c-vitamiineja ja sen lisäksi se ehkäisee ainesosiensa ansiosta verensokerinnousua ja jopa kroonisia sairauksia. Kannattaa lukea Nooran blogista tarkemmin noista terveysvaikutuksista ja poimia sieltä linkit lähteisiin.



Superpillerieitä suoraan pusikosta.

En tiennytkään, että näissä marjoissa on enemmän C-vitamiinia kuin mustikassa. Variksenmarjan terveellisyys on mahtava lisäargumentti tämän napakan ja pienikokoisen marjan puolesta. Minua itseäni variksenmarjoissa on kiehtonut eniten maku ja koostumus. Niissä maistuu vuoristoilma, laava-aukea ja kova tuuli. Maku on mieto, mutta marjan aromeista tulee joka kerta mieleen Islannin kaunis ja tyhjä ylänkö. Luonnollisestikin näin, sillä näistä maisemista näitä variksenmarjoja eli islantilaisittain kraekiberiä olen tottunut poimimaan.

Täällä tuulisella saarella kasvaa aika vähän mustikkaa ja niin paljon variksenmarjaa, että se on ollut islantilaisille luonteva käyttömarja jo pitkään.

Illan hämärtyessä ja sumun laskiessa poimin marjoja joen kohistessa taustalla. Ei voi kyllä täydellisempää iltaretkeä itselleen järjestää.

Variksenmarja kasvaa ympäri saarta. Parhaimmat marjapaikat olen löytänyt Pohjois- ja Itä-Islannin vuonoista. Nytkin syyskuisella issikkaretkellä syyskuun alussa poimin iltaisin pari parin litran jäätelöpakkausta täyteen marjoja. Evästauoilla hevosten syödessä heinää pistelin variksenmarjoja tyhjään juomapullooni. Oli pakko saada talteen mahdollisimman paljon.

Hieman oli tarjolla mustikkaakin, mutta variksenmarjaa moninkertaisesti enemmän.

Islannissa on kivaa käydä marjassa. Ei tarvitse pelätä matelioita, punkkeja saati hirvikärpäsiä. Muita marjastajia on niin vähän, että hyvän paikan löytäessään voi rauhassa kerätä täyteen vaikka kuinka monta ämpäriä. Maaruskan maalama syksyinen maisema muistuttaa ihan satukirjan aukeamaa. Marjojen poimiminen onkin ehdottomasti yksi syksyn luonnon kohokohtia.

Jaloittelu- ja marjankeruutauko.

Sitäpaitsi nämä ovat niin hyviä! Perinteisesti variksenmarjoista on tehty täällä hilloa ja mehuja. Jos ei itse ehdi marjaan, voi variksenmarjamehua ostaa muutamista luontaistuotekaupoistakin. Siihen kaupan mehuun itsekin turvaudun, sillä meillä kotona variksenmarjat menevät kokonaisena pakkaseen ja sieltä aamuisin pari ruokalusikallista smoothien sekaan. Kempparin tontilla variksenmarjoista tehtiin muun muassa piirakkaa, juomia ja jäädykettä. Kannattaa tsekata reseptit ja ottaa luonnosta variksenmarjat talteen. Niissä on pohjoinen luonto parhaimmillaan!

1 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Lempivaatteeni on ehdottomasti villapaita. Tähän voisi nyt tarinoida jotain syksystä ja viileistä illoista ja siitä miten ihanaa on kääriy...

Islantilainen villapaita: osto- ja hoito-ohjeet

17.9.18 Satu Kommentteja: 19

Lempivaatteeni on ehdottomasti villapaita. Tähän voisi nyt tarinoida jotain syksystä ja viileistä illoista ja siitä miten ihanaa on kääriytyä villapaitaan kotisohvalla ja lukea kirjaa.


Totuushan on kuitenkin niinkin tylsä, kuin että syksyllä on aina niin hitokseen tekemistä, että sohva&kirja&villapaita-kombot toteutuvat vain hyvissä aikomuksissa. Sitä paitsi täällä meillä päin on niin viileä kesälläkin, että villapaita on ihan ympärivuotinen vaate. Ei tarvitse marraskuuta odotella, vaan villiksen voi vetäistä päälle heinäkuussakin. 


Ja tosiaankin; islantilainen villapaita laitetaan nimenomaan päälle. Se ei ole sisäpusero ihoa vasten vaan ulkotakki ulkohommiin.

On muuten tosi kivaa, kun kommentoitte usein kuvissa näkyviä perheemme villapaitoja ja kyselette, mistä niitä voi Islannin-reissuilla ostaa ja kuinka niitä hoidetaan. Olen islantilaisista villapaidoista kirjoittanut tukun juttuja, mutta koska tämä nyt vaan on niin kamalan monikäyttöinen, nätti ja ihana vaate, niin juttua riittää enemmänkin.

Sitä paitsi näissä villapaitakuvissa  me kaikki näytämme niin kovin virkeiltä, kauniilta ja reippailta. Villis onkin minusta aivan paras nopea keino virkistää ulkonäköä. (Toiseksi parhaita ovat oikeanvärinen huulipuna ja hyvä silmänympärysvoide.)


Näin tunnistat islantilaisen villapaidan


Islantilaisen lampaan villasta neulottu ”lopapeysa” on mainio vaate ja arvokas tuliainen Islannin-reissulta.  Käsin neulottu villapaita on uutena karhea ja malliltaan väljä. Tarkista aina, että villapaidan niskalapussa lukee Handknitted in Iceland. Merkintä Designed in Iceland tarkoittaa ulkomailla koneellisesti valmistettua kopiota. Eivät sellaiset paidat välttämättä huonoja ole, nehän saattavat päinvastoin olla tosi sileitä ja mukavia päällä sisäkäytössäkin. Paikallinen villakäsityö on olemukseltaan karheaa ja paksua ja soveltuu nimenomaan ulkovaatteeksi. 

Islantilaisen lampaan villa on ainutlaatuinen. Pehmeä alusvilla pitää lampaan lämpimänä ja öljymäinen päällysturkki hylkii vettä. Siksi islantilaisen lampaan villasta tehty paita lämmittää kylmällä ja kestää sadetta paremmin kuin moni muu villapaita. Märkänään se ei tunnu märältä. Luonnonmukainen tekninen vaate.


Islannin villapaidan väri ja kuviointi 


Perinteisimmät villapaidat on tehty islantilaisen lampaan luonnollisista väreistä eli valkoisesta, ruskeasta, mustasta ja harmaasta. Muun väriset puserot on neulottu värjätystä, alun perin valkoisesta villasta. 

Käsineulotut villapaidat ovat kaikki keskenään erilaisia. Kuviointi vaihtelee neulojan mukaan. Jotkut tekevät muutaman sentin paksuista sahalaitaista raitaa, kun toiset suosivat monimutkaisempia kuvioita. Islantilaisessa perinteisessä villapaidassa on kuviointi paidan yläosassa ja joskus - mutta harvemmin - hihansuissa ja helmassa. Norjalaisessa villiksessä kuviointi täyttää koko paidan, islantilaisessa ei.




Islantilainen villapaita - minne kaupoille?


Käsinneulottuja islantilaisvillapaitoja löytää esimerkiksi maaseudun pienistä museokaupoista, maaseuturavintoloiden auloissa olevista pienistä myymäläpisteistä ja maaseutumajoituskohteista. Valikoima on tällaisissa pienissä parin hyllyn kokoisissa shopeissa pieni; mutta jos oikea löytyy se onkin sitten ihan aarre ja jonkun lähiseudun käsityöihmisen neuloma.

Reykjavíkissa villapaita kannattaa ostaa esimerkiksi Islannin neulontayhdistyksen myymälästä (Skólavörðustígur 19, handknit.is) tai villavalmistaja Álafossilta Reykjavíkin naapurikaupungista Mosfellsbaerista eli tuttavallisemmin Mososta (Álafossvegur 23, alafoss.is). 


Paljon käsinneulottu villapaita maksaa? 


Pitkähihainen pään yli vedettävä villapaita maksaa noin 200 euroa. Vetoketjulliset, napitetut ja pidemmät mallit ovat kalliimpia. Maaseudun myymälöissä hinta on usein noin parikymmentä prosenttia Reykjavíkin hintoja halvempi. Jos kauhistelet hintaa, niin muista tämä: Kokenut neuloja neuloo yhtä villapaitaa muutaman päivän. Villan osuus kustannuksista on vähintään 40 euroa eli neulojan tuntipalkka jää siis aika pieneksi. Käsinneulottu villapaita on käyttövaate mutta myös arvokasta käsityötä.


Villapaidan pesu ja hoito


Islantilainen villapaita paranee ja pehmenee käytössä. Kuvissa näkyvistä villapaidoista valkoinen on ollut käytössäni jo yli kymmenen vuotta ja vuosi vuodelta se vain paranee ja pehmenee. En ole pesettänyt sitä kertaakaan. Puhdistan villapaidan riiputtamalla sitä pakkasilmalla ulkona tai käärimällä muovipussiin ja tunkemalla päiväksi pakkasarkkuun. Kesäisin laitan puserot hetkeksi suoraan auringonpaisteeseen. Puseroista haihtuu hajut ja pölyt. Pienistä ruokatahroista tai hevosenkuolaläikistä rapsutan suurimmat jäljet pois ja se loppu mitä puseroon jää, haalenee ajan myötä. 

19 kommenttia:

Mitä tuumaat?