Minulla on tähän aika suoraviivainen mielipide: kyllä pitää. Luin tänään tulevaisuustutkija Ilkka Halavan fb-sivuilleen nostamia ajatuksia...

Pitääkö koulussa leikkiä kaikkien kanssa?

31.8.18 Satu Kommentteja: 23

Minulla on tähän aika suoraviivainen mielipide: kyllä pitää. Luin tänään tulevaisuustutkija Ilkka Halavan fb-sivuilleen nostamia ajatuksia koulukiusaamisen lopettamiseksi. Kannattaa lukea, siinä oli paljon hyviä konkreettisiakin ehdotuksia.



Nyt kun koulunpenkille on täällä Islanninkin suunnalla palattu, aihe tuli heti meilläkin ajankohtaiseksi. En tiedä miten yleinen ilmiö tämä on muualla, mutta olen nyt itse ihan joka kesäloman jälkeen syksyllä ja joululoman jälkeen vuodenvaihteessa todistanut samaa ongelmaa: draamaa kaverisuhteissa, kaveriporukoiden ja yksittäisten kavereidenkin tuolileikkiä ja sitä miten joku sanoi jollekin jotain ilkeää ja sitten joku sanoi takaisin ja daa. 

Mä oon nyt ton paras kaveri. Toi ei voi tulla mukaan. Juostan kovempaa että se eksyy meistä. Mitä jos viivytellään välitunnille menoa niin, että ne muut tyypit ei yritä taas tulla meidän kanssa. Mä en ainakaan halua leikkiä muiden kuin sun kanssa.

Näitä kiistoja joutuu selvittämään väsymiseen asti. Mutta tämä on yksi semmoinen asia, jonka edessä ei saa väsyä. Siinä kohtaa kun vanhempia ei enää kiinnosta ja asenne on "antaa lasten hoitaa omat juttunsa", kiusaamisesta tulee helpompaa.

Ei kaikkien kanssa tietenkään tarvitse olla ystävä tai kaveri. Viikonloppuisin, lomilla ja iltaisin koulun jälkeen voi leikkiä ihan kenen kanssa vain, mutta koulussa, välitunneilla ja iltapäiväkerhoissa pieniin piireihin sulkeutuminen ei ole oikein. Siinä sekoilussa jää aina joku yli. Kun joku tai jotkut suljetaan jatkuvasti pois leikeistä tai juttelupiireistä, parista kerrasta voi muodostua rutiini. Yleensä siinä kärsivät eniten ne, jotka syystä tai toisesta ovat hiljaisempia tai eivät osaa leikkiä juuri niitä leikkejä, jotka nyt ovat suosiossa. 

Ja kun se kiusaaminen alkaa ihan pienestä. Vaikka siitä, että ei muka vahingossa huomata toista.

En nyt halua kuulostaa tässä miltään maailman suurimmalta hyväntekijältä, mutta mulla on aivan ehdoton ei tällaiseen toimintaan. Pienikään pois sulkeminen tai ulkopuolelle jättäminen ei ole hyväksyttävää. Mitä aikaisemmassa vaiheessa pienenkään kiusanyrityksen kitkee pois, sitä helpompaa kiusaamisen torjuminen on.

Esikoisen opettajalla on loistava tapa arpoa paikat luokassa. Kukaan ei jää ulkopuolelle etsimään sitä ainoaa vapaata tuolia, koska kaikki paikat arvotaan muutaman kerran vuodessa.  

Meillä saman luokan lasten vanhemmilla on oma facebook-ryhmä, jossa mm. kerrotaan tulevista synttäreistä ja jaetaan kutsut. Meillä on yhteinen päätös siitä, että jos tuodaan kutsuja kouluun eli järkätään koulukaverisynttärit, sinne kutsutaan joko koko luokka tai vain tytöt tai vain pojat. Valikoituja kutsuja ei saa antaa.



En ole mukana vanhempaintoimikunnissa, mutta otan osaa päivittäisiin yksittäisiin juttuihin. Kysyn ihan joka päivä, kuinka koulussa meni. Kenen kanssa leikit. Jäikö joku yksin. Onko joku joka ei halua koskaan leikkiä. Mitä luulet, miksei.

Tänä syksynä sain olla selvittelijänä jo toisena koulupäivänä. Kuulin yhdeltä vanhemmalta, kuinka oma lapseni ja hänen hyvä kaverinsa (leikkivät usein yhdessä koulun jälkeen ja lomilla) olivat sanoneet toiselle tyttöporukalle, että eivät halua näitä - ja erityisesti yhtä heistä - mukaan johonkin leikkiinsä vaan jättäytyvät tahallaan jälkeen saadakseen olla välitunnin kahdestaan.

Kiehahdin, mutta ulospäin näyttelin tyyntä. Asia oli taas selitettävä uudestaan.

Pidin tytöille kotona pienen monologin. Että sellaista ei vaan tehdä, ei jätetä ketään pois leikistä, vaikka juuri sillä hetkellä haluaisitte olla kaksin. Te voitte olla kaksin koulun jälkeen, viikonloppuisin ja lomapäivinä. Mutta koulussa on pakko leikkiä muidenkin kanssa. Sellaista se elämä on. Aina ei voi tehdä sitä mitä itse eniten haluaa, ei ainakaan silloin, jos siitä koituu harmia muille ja ympäristölle. Tai vaikka universumille. Pitää oppia näkemään "musta on kivaa" -tunteen ulkopuolelle. 

Taisin jopa sanoa heille, että tällä hetkellä koulussa tärkeintä ei ole se, että te opitte lukemaan ja käyttämään viivotinta vaan se, että te opitte olemaan erilaisten ihmisten kanssa. Jos joku käyttäytyy tosi huonosti ja on ilkeä, siitä  pitää kertoa vanhemmille ja opettajille. Mutta se että joku on tylsä tai ei tajua tai puhuu teidän mielestä omituisia, ei ole syy jättää leikkien ulkopuolelle. Vartin välitunti on todella lyhyt aika ja sen kyllä kestää erilaisten ihmisten seuraa. Kannattaa opetella olemaan kiva. Se on myös taito, josta on iloa ja apua tulevaisuudessa.

Koska muuten karsitaan eduista: yhteisistä lomamatkoista, jätskikiskakäynneistä ja harrastuksista.

Tytöt näyttivät ymmärtävän ja jäivät miettimään asiaa. Juttelin vielä illalla muutaman vanhemman kanssa samasta aiheesta ja tunnelma tuntui olevan reilusti positiivisen puolella.

Nyt tytöt kertovat minulle joka päivä koulusta tultuaan, kuinka koulussa oli leikitty. Ketkä kaikki olivat isossa keinussa ja ketkä antoivat vauhtia. Koulussa on kuulemma hauskaa. Opettajakin on kiva. Muut oppilaat ovat kivoja. Eikä olla kuulemma leikitty vain kahdestaan.

Hyvän yhteishengen luominen luokkaan on jatkuvaa työtä eikä sitä minusta voi jättää vain opettajan hommaksi.  Samaa asiaa pitää vääntää rautalangasta yhä uudestaan, ihan kyllästymiseen asti. Uskon, että ainakin suurin osa lapsista oppii. Ja samalla he huomaavat, että kun on muille kiva, itsestäkin tuntuu kivemmalta.

23 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallinen yhteistyö:  Prisma, Vimma, Nokian Neulomo ja Suomen Blogimedia Tiedätte ehkä Vimman? Se on siis se suomalainen lastenv...

Lastenvaate ilman kompromisseja

30.8.18 Satu Kommentteja: 4


Kaupallinen yhteistyö: Prisma, Vimma, Nokian Neulomo ja Suomen Blogimedia

Tiedätte ehkä Vimman? Se on siis se suomalainen lastenvaatemerkki, jonka kätilö Marjut Rahkola perusti oman kotinsa olohuoneessa kotiäitivuosina ja laajensi tulorahoituksella suosituksi lastenvaatemerkiksi. Ihan uskomattoman hieno juttu.

Ja nyt näitä Vimmoja saa Prismasta!



Vimmassa menee monta asiaa nappiin. Kun kestävät ja värikkäät materiaalit ja vinkeä design yhdistyy vastuulliseen tuotantoon, ei kai ole ihme, että lopputulos on menestys. Värimaailma on raikas, eikä brändi ole erikseen erotellut tyttöjen tai poikien vaatteita. Sama ideologia näkyy myös näissä tämän postauksen Vimma x Neulomo-vaatteissa.

Esimerkiksi tuo kuvissa esikoisen päällä oleva mustaa ja kirjavaa yhdistävä tunika on myynnissä nimenomaan lasten tunikana. Kun on tarpeeksi monessa vaatekaupassa nähnyt vaaleansävyisiä *tyttöjen* vaatteita ja niitä tummia, action-figuureiden koristamia *poikien* vaatteita, on todella mahtavaa ostaa ihan vaan tavallisia lastenvaatteita.


Nyt Vimma teki Nokian Neulomon kanssa uniikin malliston Prismalle. Ei varmaan yllätä, että näitä vaatteita on kysytty paljon. Prisman verkkokaupan Vimma-Neulomo-valikoimaa on vielä jäljellä, kun äsken kävin katsomassa. Nämä kuvissa näkyvät vaatteet on hankittu Turun Itäharjun Prismasta, ja siellä oli vielä jonkin verran viime viikon lopussa vaatteita jäljellä.



Vimman ja Nokian Neulomon mallistossa on hauska ja kestävä idea: malliston vaatteet on valmistettu ylijäämäkankaista. Jokaisessa tuotteessa on vähintään puolet Nanson ylijäämäkankaita, osassa enemmän. Ihanaa, että ylijäämä solahtaa osaksi vaatetta ilman, että lopputulos on huonolla tavalla kirppis. Kierrätys- ja ylijäämämatskuista tehdyn uuden hintaisen vaatteen pitää näyttää freesiltä. Se on ainoa tapa saada suuri yleistö ostaman "uusiuuden" sijasta kierrätys- ja ylijäämämatskuista tehtyä uutta.

Lapset ihastuivat näissä vaatteissa eniten toispuoleisuuteen. Hassua, että vasen on eriparia oikean kanssa. Toinen lahje musta, toinen värikäs. On nättiä ja kestävää. Ei siis ole tarvetta kompromisseille.


Kun kävelimme lasten kanssa merenrantaan kotimme lähelle ottamaan näitä kuvia, pälätin heille juurikin tästä kompromissista. Pampulaa ei kamalan paljoa kiinnostanut, mutta esikoinen kysyi, mitä se kompromissi tarkoittaa. En tiennyt islanninkielistä vastinetta, joten yritin selittää suomeksi niin että lapsikin ymmärtäisi.


Jos toinen haluaa suklaajäätelöä eikä missään nimessä mansikkaa ja toinen haluaa mansikkaa mutta ei voi sietää suklaata ja molemmat tyytyvät vanilijajädeen, niin se vanilijan valitseminen jädekiskalla on kompromissi.

Että eiks ookin hyvä juttu?


”Mutta jos ihan aina joutuisi ottamaan kompromissin ei koskaan saisi sitä mitä oikeasti eniten haluaa.”

Fiksusti pohdittu.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tänään oli ystävän kanssa puheena yksi yhteisistä suosikkiaiheistamme: uskoako päätöksenteossa intuitioon vai faktoihin, jotka perustuvat t...

Uskotko ennustajaan vai tilastoon?

29.8.18 Satu Kommentteja: 16

Tänään oli ystävän kanssa puheena yksi yhteisistä suosikkiaiheistamme: uskoako päätöksenteossa intuitioon vai faktoihin, jotka perustuvat tieteelliseen tutkimukseen? (Faktoihin tietty, sanoo intuitioni.)


Kun tässä on kaikenlaista päänvaivaa ihan jatkuvasti. Olisiko aika mennä taas papa-kokeeseen? Mitä näille hammaskuorille pitäisi tehdä? Tarvitaanko kylpyhuoneen peilikaapin sisälle todella lista sähköjohtoa peittämään  eikö pelkkä teippi riitä? Pitäisikö ne Nokian osakkeet myydä nyt vai myöhemmin? Pitäisikö hankkiutua eroon autosta ja alkaa käyttää autontarpeessa vain taksia? Pitäisikö uudellenkouluttautua? Hankkia koira?

Ihan jokaisella valinnalla on seurauksensa, on niitä hyötyjä ja sitten haittoja. Kaikkien päätösten tekeminen vaatii näkyväksi tekemistä ja puntarointia. Pitäisikö erota? Laihduttaa? Irtisanoutua? Hankkia rakastaja? Voinko muka saada rintasyövän? 

Helkkari! 

Jotta voi tehdä valintoja, joista on enemmän hyötyä kuin haittaa, pitää tietää mitä tehdä. Pitäisi perustaa ne päätökset numeroihin, tietoon ja faktoihin, ei enkelihoitoihin. Intuitio saattaa johdattaa tekemään ihan älyttömiä päätöksiä, olen kyllä huomannut sen. Kun nyt katson taaksepäin, niin näen selvästi sen, että mitä enemmän olen jotain asiaa funtsinut, sitä parempi päätös on tullut tehtyä. Kaikki mikä tuntuu miellyttävältä ei välttämättä vie kohti mielihyvää.

Diggaan tilastoista, ekseleistä, suunnitelmista. Niistä näteistä huoneentauluajatuksista voi tulla ihan kiva fiilis, mutta eivät ne missään päätöksenteossa auta. Pitää olla puntaroituja näkemyksiä, tilastoja, päättelyä. 

Mutta hei, olen minäkin ennustajalla käynyt. Ja jopa ihan kahteen kertaan. Se oli semmoinen tummasilmäinen Iiris, joka asui Mechelininkadulla kuivattujen kukkakimppujen keskellä. 2000-luvun alussa pitkiin mekkoihin pukeutunut mummo kertoi epävarmalle kauppatieteiden opiskelijalle hauskoja juttuja omasta elämästäni. Kuten esimerkiksi sen, että rytmi on mulle tosi tärkeää, muista  sitten aina se.

Rytmi? Enähän minä osaa soittaa tai laulaa. Tanssilattialla minut näkee korkeintaan erittäin tukevassa humalatilassa.

Paitsi hei: teksteissäkin on rytmi.

Sitten toinen ohje oli, että hankkiudu johonkin paikkaan jossa on paljon tilaa ja sellainen suuri aukea. Että et kuulemma sovi toimistoon. 


Et sovi toimistoon! Kiitti. Olin juuri päässyt Eilakaislan kautta yhteen it-firmaan toimistoapulaiseksi ja opiskelin toista vuotta ekonomiksi. 

No täällä laavasaarella minä nyt ekselöin seuraavan islanninhevosvaelluksen kalkyyliä ja kirjoitan seuraavaa kirjaa. Että ei se Iirikseltä ihan pieleen mennyt. 

Elikkä loppupäätelmä: Iirikseen saattoi luottaa, mutta kaikilta muilta pitää pyytää lähteet.

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

No jopas! Luonnonkosmetiikkamerkki Madaralla on nyt tiistaina 28. elokuuta 24 tunnin ale verkokkaupassa. Kaikki tuotteet ovat huimassa 40 ...

Luonnonkosmetiikkaa 40 %:n alennuksella

27.8.18 Satu Kommentteja: 0

No jopas! Luonnonkosmetiikkamerkki Madaralla on nyt tiistaina 28. elokuuta 24 tunnin ale verkokkaupassa. Kaikki tuotteet ovat huimassa 40 prosentin alennuksessa. Mahtava tilaisuus täyttää kesän aikana tyhjentyneet kosmetiikkavarastot syksyä varten. Jos olet tosi hurja joulu-ennakoijia (no en tiedä onko sellaisia oikeasti), tämä on erinomainen tilaisuus hankkia joululahjoja. 



Madara on latvialainen luonnonkosmetiikkamerkki ja sijoittuu luonnonkosmetiikan hintahaitarilla sinne keskihintaiseen. Käytän itse päivittäin muutamia tuotteita osana keski-ikäistyvän kuivan ihon hoitoa ja joitakin tuotteita tyyppailen kausiluonteisesti. Tässä omat suosikkini.

Minulla on kuiva iho ja siksi juoviakin on tullut iän mukana erityisesti viimeisen kolmen vuoden aikana. Naururyppyjen syventyessä ja ihon rutikuivuessa aloin ensimmäistä kertaa hoitaa ihoani sille sopivilla tuotteilla. Mikromuoviasioiden ja tuoteturvallisuuden takia olen siirtynyt kokonaan luonnonkosmetiikan käyttäjäksi. Päätös sinetöityi reilu vuosi sitten, kun aloin osakkaaksi luonnonkosmetiikkafirma Biodellyyn.

Noudatan nykyään seuraavaa rutiinia kasvojenhoidossa:

1. Ensin puhdistusmaito (iltaisin).
2. Sen jälkeen kasvovesi (iltaisin ja aamuisin).
3. Kasvoveden päälle seerumi (iltaisin ja aamuisin).
4. Voide (iltaisin ja aamuisin)
5. Voiteeseen sekoitettua kasvoöljyä (iltaisin)
6. Silmienympärysihon voide (iltaisin ja aamuisin).
7. Pari kertaa viikossa kuorinta ja/tai naamio, miten nyt jaksaa ja ehtii. Teen naamion/kuorinnan kohdan 1. ja 2. välissä.

Kuivaihoisena käytän kasvojen puhdistukseen puhdistusmaitoa, en vaahtoa. Olen testannut tätä Madaran Cleansing Milkiä ja se on kyllä kelpo kamaa. Tuoksu on mieto ja ripsarikin irtoaa helposti. Parhaiten putsari toimii kun sen levittää kuivalle iholle ja pyyhkii pois kostealla puuvillarievulla tai -pyyhkeellä. Kertakäyttöisten pumpulilappujen kanssa on vähän niin ja näin. Turhaa roskaa minun mielestäni. Eikä niiden puuvillaliinojen tarvitse olla mitään hienoja meikinpoistoliinoja, ihan tavallinen puhdas puuvillariepukin on toiminut. 


Kasvovesien ohella tutuksi ovat tulleet Madaran puteleista myös nämä kuorintanaamiot. Tällä hetkellä käytän kirkastavaa Peel-naamiota kerran tai pari viikossa. Siitä tulee kasvoille kivan pirtsakka olo.

Putsarin jälkeen levitän iholle kosteuttavan kasvoveden. Teen sen kaatamalla pienen määrän kasvovettä käsiini ja hieromalla sen naamaan. En käytä mitään levityslappuja tai kangaspaloja. Madaran valikoimista löytyy useampaakin kasvovettä ja hinta on hyvä: 15 euroa. Tämä Balancing Toner on passeli normaali- ja sekaihoiselle. Itse suosin kuivaihoisena Comforting Toneria, sillä se kosteuttaa kiristävää ja kuivaa ihoa.

Sen jälkeen sitten se kosteuttava seerumi. Olen löytänyt suosikkini (tämä LUEn seerumi on älyttömän tehokas ja erittäin edullinen luonnonkosmetiikkaseerumi anti-age-hommiin) enkä sitä vaihda, mutta siskoni kehui kovasti näitä Madaran vitamiinirikkaita Pihlaja Drops Glow -tippoja. Iho tuntui niiden jälkeen pehmeältä ja kasvoille nousi kaunis kuulaus.


Tehokas ja hyvä anti age -öljy. Sekoitan itse kasvoöljyn aina voiteeseen parhaan tuloksen saamiseksi.

Kasvoveden ja seerumin jälkeen kosteus pitää lukita ihoon. Suosin kuivaihoisena tymäkkää voidetta aamuisin ja iltaisin kasvoöljyn ja voiteen sekoitusta.

Madaran Age Recovery on omien testailujeni perusteella merkin tehokkain ja kosteuttavin kasvoöljy. On sillä hintaakin yli viisikymppinen, mutta öljy on älyttömän riittoisa. Pullo kesti käytössäni melkein vuoden. Nyt senkin siis saa 40 prosentin alennuksella.

Jos käytän Madaran kasvovoidetta on Madaran Nokkonen-monitoimivoide valintani. Se on myös aivan paras käsi- ja jalkavoide. Uinti- ja vaellusreissuilla minimoin mukana kulkevien purnukoiden määrän ja silloin mukaan lähtee tämä. Putsaan sillä kasvot ja käytän kosteuttajana. Tämä voide ei muuten sitten tuoksu millekään.

Nokkosvoide best! Kasvovoide, yleisvoide, voide ihan kaikkeen. Ja tuo Nokkonen kasvosuihke on hyvä tuote, jos kasvot kaipaavat kosteutusta kesken päivän. Sitä voi suihkauttaa meikinkin päälle. Itse ruiskuttelin sitä naamalle synnytyksessä. Oli sekin kokemus!

Silmienympärysiholle töpöttelen Madaran Smart-silmänympärysvoidetta, joka on näistä kaikista se suurin suosikkini. Aamuisin huomaan, että se todella laskee turvotusta ja piristää peilikuvaa. Juonteet silmieni ympärillä eivät ainakaan ole tämän voiteen käytön jälkeen kasvaneet. Tehokas kosteuttaja. Olen käyttänyt tätä vuoden aamuin ja illoin ja nyt alkaa olla toinen tuubi lopussa.

Tämän sisältö ajaa aamuisin tavallaan saman kuin aamukahvi: parempi mieli, virkeämpi ilme.


Madaran verkkokaupasta löytyy kaikkea muutakin hiustenhoitotuotteista kuorintavoiteisiin. Kaikesta on 40 prosentin alennus. Tuon kehumani Smart-silmänympärysvoiteen saa tilaajalahjana, jos tilauksen arvo on yli 80 euroa. Yli 50 euron arvoiset tilaukset tulevat ilman postikuluja.

Nämä tarjoukset ovat siis voimassa vain 28.8.2018.

Jutun linkit ovat affilinkkejä.

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Suomessa on nykyään vauvamyönteisiä sairaaloita. Jep. Meinasi mennä sunnuntaiaamukahvi väärään kurkkuun ja palata roiskeina nenän kautta t...

Nänni meidän joka olet paidan alla piilossa

26.8.18 Satu Kommentteja: 40

Suomessa on nykyään vauvamyönteisiä sairaaloita. Jep. Meinasi mennä sunnuntaiaamukahvi väärään kurkkuun ja palata roiskeina nenän kautta takaisin kuppiin. Luin Ylen tekemää kattavaa juttua imetysmyönteisyydestä, vauvamyönteisistä sairaaloista ja yhdestä esimerkkilapsesta, joka oli joutua hengenvaaraan sillä hänelle ei annettu ajoissa lisäravintoa. Koska rintamaidon tärkeys.

Ei muuten ehkä kannata lukea tätä juttua pidemmälle, jos pahastut kiroilusta tai imetysaihe on vaikea. 

Myönteinen ihminen. 

Koska: voi jumalauta mitä PASKAA.

Tässä asiassa on niin monta asiaa pielessä, että on vaikea valita, mistä aloittaa.

No ihan vaikka siitä nimestä. Vauvamyönteinen sairaala. Jos imetykseen voimakkaasti kannustava sairaala on vauvamyönteinen, niin mitä sairaaloita ne muut sitten mahtavat olla. Vauvakielteisiä, joissa on ovivahtina pyöveliksi naamioitu lastenruokavalmistaja? Sellaiseen onkin varmasti tosi mukava mennä synnyttämään.

Samalla idealla voisi re-brändätä muutaman muunkin palveluntarjoajan. Potilasystävällinen hammaslääkäri (erotukseksi niistä muista, joissa hammaslääkäri nauttii potilaan kärsimyksestä). Kokemusta hiustenleikkuusta -kampaaja (erotukseksi niistä muista, joissa saksilla osataan tehdä lumitähtiä ikkunoihin). Syöpävihamielinen syöpäsairaala (erotukseksi niistä muista, joissa järjestetään etäpesäkebileitä). 

Tätä artikkelia varten haastatellut lääkärit pitävät vaarallisena ajatuksena ideologian sitomista lääketieteeseen. (Lähde: Yle:n juttu)

No niinpä. Kaiken lääketieteen ja terveydenhuollon tarkoitus on edistää terveyttä ja auttaa potilaita. Jos vauvalla on nälkä ja rintamaitoa ei tule, ei pitäisi olla yhtään mitään syytä viivyttää lisämaidon antamista siksi, että "täysimetys olisi kuitenkin se paras vaihtoehto". 

Sairaala saa siis kutsua itseään vauvamyönteiseksi, jos se sitoutuu imetyksen edistämiseen. Kansainvälisen sertifikaatin takana on WHO. Tavoitteena on pitää lapsi täysimetettynä ensimmäisestä päivästä aina puolen vuoden ikäiseksi saakka.

Tällainen otos löytyi kolmen vuoden takaisesta kotialbumista.

Imetyksen edistäminen on hyvä asia. Maailmassa on aivan liikaa maita ja paikkoja, joissa vauvoja rintaruokitaan aivan liian vähän vaikka edellytyksiä olisi. Jos imetys sujuu, maitoa tulee ja imetykselle ei ole muita esteitä, on paljon järkevämpää imettää kuin pelata pullomaidon kanssa. Jo ihan hygieniasyistäkin. On hyvä, että Suomessakin, jossa lapsia imetetään jo paljon, imetyksestä kerrotaan, annetaan tietoa ja siinä tuetaan niitä jotka tukea tarvitsevat ja haluavat.

Tämän ohjelman toteutus kuitenkin epäilyttää pahasti. 

Tuossa Ylen jutussa kerrotaan esimerkiksi lisämaidonantolomakkeesta, joka on hoitajilla käytössä vauvamyönteisyyssertifikaatin saaneissa sairaaloissa. Siihen kuuluu kirjata, jos vauva on saanut lisämaitoa, kuinka paljon, milloin, miten ja miksi. Kun tavoitteena on minimoida pulloruokintaa ja lisätä rintaruokintaa ja jokaista hörppyä seurataan, syntyy helposti kilpailutilanne. 

Motivoituneet työntekijät haluavat tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. Me ihmiset olemme sellaisia. Me haluamme pärjätä ja hoitaa hommamme hyvin. Haluamme saada kiitosta esimiehiltä ja kokea onnistumisia työssä. Kilpailuhenki synnyttää aivan jokaisella työpaikalla vertailua työntekijöiden välillä ja kannustaa entistä parempiin suorituksiin. Siksi on aivan saakelin paljon väliä sillä, miten suorituksia mitataan eli miten omia onnistumista verrataan muiden suosituksiin. Siksi tällainen lisämaidonantolomake ei ole ihan yksinkertainen juttu. Kun tavoitteena on mahdollisimman korkea rintaruokinta ja siitä palkitaan sertifikaatilla, kuka haluaa tai edes uskaltaa olla porukasta se, joka kaivaa lisämaidon kaapista ja pistää nimikirjaimet alle? Se ei varmasti ole ihan helppoa.

Saarikoski yritti imettää puolitoista päivää. Vauva oli jo kiukkuinen ja Saarikosken rintoja aristi. Kätilö pohti, onko vauva muuttumassa keltaiseksi. Keltaisuutta voi ehkäistä varmistamalla, että lapsi saa riittävästi maitoa.
– Siinä vaiheessa sanoin ukolle, että nyt tuot maitoa tai tuo kuolee. Mutta jäin kiinni. Hoitajat näkivät mun oman pullon ja ottivat sen pois, Saarikoski kertoo. (Lähde: Yle:n juttu)

Olen suhtautunut imetykseen käytännönläheisesti. Tiedän kyllä, että se on lapselle hyväksi, jos lapsi sietää rintamaitoa, maitoa tulee ja sitä tulee tarpeeksi niin, ettei lapselle jää nälkä. Meillä oli tuuria tässä: lapset joivat rintamaitoa, eivät saaneet siitä vatsanväänteitä enkä minä juurikaan kärsinyt eli saanut esimerkiksi rintatulehduksta. 

Silti molemmat lapset saivat lisämaitoa jo ihan muutaman viikon ikäisestä. Esikoinen oli syntymän jälkeen vähän keltainen ja lisämaitoruokinta aloitettiin heti. Siitä eteenpäin elämä jatkui sekaruokavaliolla. Kuopus taas on ollut alusta energiapakkaus, joka suhtautuu syömiseenkin kaikella mahdollisella rakkaudella ja innolla. Ei se rintamaito mihinkään riittänyt. Jokaisella ruokailuhetkellä alkoi kitinä, koska maitoa ei vain tullut tarpeeksi ja lapsi tuntui jatkuvasti nälkäiseltä. Aloimme antaa lisämaitoa ja vauva muu perhe mukaan lukien pysyi tyytyväisenä. 


En todellakaan ole imeytysvastainen. Mutta jos imetysmyönteisyys on tällaista fanaattisuutta, jossa vastasyntyneen lapsen isän pitää salakuljettaa lisämaito sairaalaan, pysyn mielelläni kaukana siitäkin sakista.

Tähän loppuun sopii muuten ihan täydellisesti rakastamani runoilijan Kyllikki Villan runo:

Äitiys
ettei sitä vain
sekoitettaisi pyykkiin ja tiskaamiseen
ja sitten heitettäisi
lasta pois pesuveden mukana!


40 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Islannissa on monenlaisia paikkoja. Pääkaupunkiseutu, jossa asuu kaksi kolmannesta saaren asukkaista. Sitten on pieniä kyliä, jotka elävät...

Issikkavaellus Koillis-Islannin erämaassa

25.8.18 Satu Kommentteja: 1

Islannissa on monenlaisia paikkoja. Pääkaupunkiseutu, jossa asuu kaksi kolmannesta saaren asukkaista. Sitten on pieniä kyliä, jotka elävät kesäkulttuuritapahtumista ja hipsterimatkailijoista. Hiihtoturismin takia virkänä pysyvä kylä, kylä jonka pitää hengissä rikas ja vaikutusvaltainen Islannin "mafioso".  Laaksoja, joissa on isoja ja menestyviä lammastiloja. Hevostalouden keskuksia, vilkas kalasatama, katkaraputehdas.




Sitten on semmoisia paikkoja kuin Melrakkaslétta eli Napaketun tasanko. Se on leveä niemi Koillis-Islannissa eikä siellä ole oikein mitään sen ihmeellisempää. Alue menestyi aikanaan sillinpyynnillä. Mutta kun sillitkanta katosi, katosi kaikki muukin. Kalatalouden alasajosta saadut rahat pistettiin osakkeisiin, mutta alamäki oli jo alkanut. Se yritys meni nimittäin konkurssiin. Nykyään niemen länsirannalla on muutamia maatiloja ja pikkuruinen muutaman kymmenen talon kylä nimeltään Raufarhöfn. Niemen itärannikolla Kópaskerissä on maan suurin lammasteurastamo.



Kahden pienen kylän, muutaman maatilan, lampaiden ja hevosten lisäksi täällä niemimaalla keittelee draamaa muutama miljardööri. Viime vuosina Islannin matkailubuumi on houkutellut maahan ulkomaalaisia sijoittajia ja nyt heistä osa yrittää ostaa alueen maita itselleen saadakseen omiin käsiinsä alueen hyvät lohijoet.

Täällä on päällisin puolin hiljaista kuin uimahallissa sulkemisajan jälkeen. Ei ketään missään, mitään ei näytä tapahtuvan. Mutta pinnan alla on ainekset ihan kunnon draamaan. Sellaisisa maisemissa me ratsastimme.




Melrakkaslétta on kaukana Reykjavíkista, kahdeksan tunnin ajomatkan päässä. Kymmenen, jos pitää kahvitaukoja. Näillä seuduilla ei kovin moni islantilainenkaan ole käynyt. Mutta mepä kävimme! Heinäkuussa kiersimme Melrakkasléttan niemimaan. Kuusi ratsastuspäivää, yli 70 hevosta, reilusti yli 200 kilometria satulassa, laukkaa, tölttiä, kömmähdyksiä ja kahvitaukoja. Pääsin ratsastamaan esimerkiksi hevosella jonka nimi oli Lóa. Se on linnun nimi ja kyllä se sitten lensikin. Sen päivän aikana sattui jotain varsin kummallist: olin ihan hiljaa. Keskityin vain pysymään satulassa. Se oli ihanaa.





Välillä taivas näytti ihan öljyvärimaalaukselta. Joskus satoi, enimmäkseen tuntui helteeltä. Oli ihan samperisti tilaa joka puolella, välillä näki sadankin kilometrin päähän. Meri kuohui vieressä, eikä pikkukärpäsiäkään juuri pyörinyt kasvojen edessä häiritsemässä. Hevosilla oli tilaa juosta jokien yli, teillä, pelloilla, vuoristosolassa, laaksoissa ja hiekkaisissa mäissä. Välilä meni tunteja, että saimme kumistella maastoa ihan yksinään. Vastaan ei tullut auton autoa. 

Viimeisenä päivänä vähän kiipeiltiin vuoristossa. Huh. Olen niin iloinen, että päätimme tänä vuonna kokeilla uutta vaellusreittiä ja suunnata Melrakkasléttaan. Tämäkin oli nimittäin ihan täydellinen viikko.

Nämä kuvat kertovat matkasta monta muuta tarinaa. Hevosmaisia hetkiä niiden parissa.











Raufarhö
fn
, jotka näivettyvät ja vä
hitellen kuihtuvat kokonaan pois. Esimerkiksi
Raufarhöfni
ll
ä
oli suuret odotukset
sillinpyynnin suhteen. Kun sillikanta katosi, katosivat asukkaat
kin. Kalatalouden
alasajosta saatuja rahoja sijoitettiin muun muassa geeniy
htiö deCODE Geneticsin
osakkeisiin.
Raufarhö
fn
, jotka näivettyvät ja vä
hitellen kuihtuvat kokonaan pois. Esimerkiksi
Raufarhöfni
ll
ä
oli suuret odotukset
sillinpyynnin suhteen. Kun sillikanta katosi, katosivat asukkaat
kin. Kalatalouden
alasajosta saatuja rahoja sijoitettiin muun muassa geeniy
htiö deCODE Geneticsin
osakkeisiin.

1 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Meillä tehdään siis remonttia. En ole ihan varma enää edes itse, kauanko sitä on tehty, koska en juuri katso peruutuspeiliin. Kovasti vain...

Aivan paras remonttistressineuvo

23.8.18 Satu Kommentteja: 2

Meillä tehdään siis remonttia. En ole ihan varma enää edes itse, kauanko sitä on tehty, koska en juuri katso peruutuspeiliin. Kovasti vain mietin, että kuinka hemmetin kauan tätä vielä kestää. Sähköasentajan piti tulla tekemään yksi pikkujuttu rappusten valaistukseen liittyen. No hän teki sitä hommaa kolme päivää. Siinähän se on pähkinänkuoressa koko remontoinnin kamaluus. Kaikki kestää, venyy ja muuttuu jatkuvasti. 



Valeäidin tontille rakennettiin omakotitalo. Kuinka hemmetissä siitä selviää? Hanne antaa  neuvoja heille, jotka remontoivat/rakentavat, käyvät töissä, hoitavat perheen, opiskelevat ja muuta pientä mukavaa yhtä aikaa. Yksi hyvä neuvo on tosiaankin se, että keskity aivan perusasioihin. Nuku tarpeeksi ja muista liikkua. Kaikessa muussa voi ja pitää laskea rimaa. Jos nipistää yöunista, edes siitä remontoinnista ei tule mitään. Jos ei ulkoile, alkaa kivistää vähintään päästä ja kaikki muukin tekeminen muttuu tahmaiseksi. True dat!

Sitten vielä yksi hyvä, jonka eilen illalla testasimme puolison kanssa ihan käytännössä. Lasten mentyä nukkumaan vetäisimme pienet kännit. Omat murheet ovat tällä hetkellä onneksi sen kokoisia, että kevyt huppeli silloin tällöin poistaa ne ja katkaisee vitutukselta terävimmän kärjen. Kun siinä kahdestaan rentouduttiin sohvalla ja annettiin kevyen humalan nostaa mielialaa, koko remontin aiheuttama säätö alkoi muuttua tosi tosi pieneksi. Suuret tekemättömät asiat muttuivat ihan mitättömän pikkuisiksi ja tajuttiin, että ihan järjettömän paljon hienoja juttuja on jo saatu aikaiseksi.

Aamuyöllä yhden aikaan laitettiin tyhjät pullot kaappiin ja otettiin kesken sitä hiprakan iloisinta vaihetta ne inhottavimmat keskeneräiset työt esiin. Hiippailimme mittanauhan kanssa ympäri asuntoa laskemassa paikkoja lasten kirjahyllylle, nuoremman lapsen vaatekaapille ja olohuoneen lampun paikalle. Suunnittelimme olohuoneen lampusta proton teipillä ja paperinpaloilla ja hienosääsimme kylpyhuoneen ilmanvaihdon voimakkuutta. Suunnittelimme autotallin uusille oville säilytyspaikkaa - ne kun ovat nyt lastenhuoneessa, heh. Laskimme parketoinnin kustannuksia ja keittiön kaappien ruiskumaalauksen ja yhden lattialämmityksen asennuksen. 

Kun sitten aamulla herättiin ei-niin-virkeinä seitsemän aikaan, oltiin rikottu sitä tärkeintä eli "nuku tarpeeksi" -sääntöä ja hankittu pieni krapula. Mutta olo oli silti ihmeen kevyt, vaikka olinkin astua sängystä noustessani vasaraan. Tässähän on enää sikavähän tekemistä jäljellä, ja sekin vähä mitä on, on nyt jo suunniteltu valmiiksi. 

Pienessä sievässä mittanauhan kanssa heiluminen tutkitusti vähentää remonttistressiä.  Sähköasentajan laskua odotellessa laitan pari kaljaa kylmään. On terveydenkin kannalta kyllä tosi hieno juttu, että tämä remppavaihe on kohta ohi. 

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Juu tuo otsikko on aika karmea, pahoittelut siitä. Tämä kysymyksen verhoon kääritty vittuilu  "Miksi niitä lapsia hankitaan, jos niit...

Miksi lapsia hankitaan, jos niitä ei itse halua hoitaa?

22.8.18 Satu Kommentteja: 20

Juu tuo otsikko on aika karmea, pahoittelut siitä. Tämä kysymyksen verhoon kääritty vittuilu  "Miksi niitä lapsia hankitaan, jos niitä ei itse halua hoitaa?" kuitenkin säännöllisin väliajoin ponkaisee esiin, vaikka sen sana-arkun luuli jo homehtuneen kiinni. 


Isyyspakkauksen Tommi kertoi blogissaan vähän aikaa sitten iloisena siitä, kuinka heillä käy nykyään lastenhoitaja kerran viikossa, jotta hänellä ja vaimolla on mahdollisuus käydä välillä ilman lapsia treffeillä tai tehdä töitä hieman pidempään tai käydä harrastuksissa yhtä aikaa. Järjestelyhän kuulostaa aivan mahtavalta:

Pohdittuamme nimittäin sitä, miten väsyneitä olimme jo toukokuussa kaikesta kiireestä ja paikasta toiseen säntäilystä, päätimme, että nyt on aika tehdä se, mitä harkitsimme jo aiemmin: palkata lastenhoitaja, joka noutaa lapset päiväkodista ja on heidän kanssaan koko illan kerran viikossa.

Yllätyin todella, että some-kanavissa tuli Tommille peukuttamisen lisäksi myös ihmettelyä ratkaisusta.  Ajattelin, että lastenhoitoavun hankkiminen joko ostopalveluna tai omalta verkostolta ei olisi enää kenellekään mikään issue. Mutta sitten kuului näitä sivuääniä: Eikö arjen pitäisi olla sellaista, että siitä ei tarvita lomaa? Kyllä ennenkin pärjättiin. Eikö kannattaisi tehdä vähemmän töitä, että ehtisi olla lastenkin kanssa uupumatta? Jne.

Oikeastaan se kummallisin osuus tässä liittyy tuohon pärjäämisen diskurssiin. Kyllä pitää pärjätä. Ennenkin pärjättiin. Tai kuinka pitkään joku jaksoi pärjätä ennen kuin nöyrtyi pyytämään apua. 

Whattaa!

Pärjätä ja pärjätä. Se saa arjen ja lapsiperhe-elämän kuulostamaan sotaharjoitukselta. Kolmekymmentä kilsaa hölkkää pitkin metsätietä tykki kaulassa ja haarniska päällä, vaikka miten särkee ja sattuu. Jos ei meinaan pärjää, niin tuho tulee ja lähtee saunanpesästä tuhkat ja saunasta ovi.

Arki nimenomaan ei saisi olla väsytystaistelua stressihormonit tapissa ja vanne otsalla puristaen. Mutta siitä tulee juuri sellaista, jos kaikki pitää yrittää ehtiä tehdä itse. Tai sitten arjesta tulee katkeraa takahampaiden kiristelyä ja lyhytsanaisia murahdellen ulospäästettyjä lauseita, kun pettymys oman elämän epämielekkyyteen jäytää sisintä. 

Ei tarvitse valita loppuunpalamisen ja kaikesta yksin selviytymisen ja toisaalta sen "työnnän kaikki omat toiveeni syrjään" -martyyrimehustamisen väliltä. Vaihtoehtoja on onneksi muitakin ja niistä varmasti yksi tärkeimpiä on sisäistää se, että kaikkea ei voi tehdä itse. Apua kannattaa aina pyytää. Tai ostaa.



Tekee hyvää sekä lapsille että vanhemmille, että vanhemmalla tai vanhemmilla (jos heitä on kaksi) on työn ulkopuolella sellaista aikaa, jossa lapset eivät ole läsnä. Välillä pitää voida keskittyä vain ihan itseensä tai siihen toiseen aikuiseen. Kaikki eivät voi harrastaa kesken työpäivän. Joillakin työt vaativat työskentelyä ilta- ja viikonloppuaikaan. On ihan kivaa tavata välillä puolisoaan ilman, että pitää keskittyä johonkin muuhun kuin siihen puolisoonsa. Se on sellaista arjen kovalevyn eheyttämistä, että voi joskus hoitaa oman asiansa kunnolla loppuun ilman että on kiire juosta päiväkotiin, ruokaa laittamaan, leikkimään ja pyykkiä pesemään.

Kaikilla ei ole anoppia, appiukkoa tai omia vanhempia, jotka pystyisivät tai haluaisivat auttaa. Jos lapsiperheen turvaverkko on pieni, lastenhoitajan palkkaaminen on ihan hemmetin fiksu ratkaisu.

Meillä kotona tukiverkko tarkoittaa samaa kuin anoppi. Lapset ovat usein viikonloppuisin hänen luonaan yötä, välillä hän hakee kuopuksen päiväkodista ja ottaa luokseen koko illaksi myös arkisin. Suomessa jeesaa mutsini. Lastenhoitoapua on hankittu ulkopuoleltakin. Islannissa olen muutaman kerran palkannut suomalaisia opiskelijiota iltavahdiksi lapsille. Suomessa Turussa ollessamme olen hyödyntänyt MLL:n lastenhoitajapalvelua ja kokenut sen erittäin toimivaksi. Mukavan hoitajan sai lyhyellä odotusajalla.



Monella päivisin työssäkäyvällä lemmikinomistajalla käy koiranulkoiluttaja osallistumassa arjenpyöritykseen. Osa ostaa siivouksen, joku toinen talven lumityöt. Melkein kaikki käyvät ostamassa safkat ruokakaupasta sen sijaan että kasvattaisivat ja ampuisivat kaiken haarukoitavan itse. 

Se on kumma juttu, että lastenhoitoavun hankkiminen joko ystävänpalveluksena tai euroilla, aiheuttaa silmienpyörittelyä. 

Tai ehkä tämä lastenhoitajan palkkaamisen ihmettely oli tällä kertaa vain tilastollinen poikkeus, satunnainen häiriötekijä. Ei kai semmoista kukaan enää tosissaan yritä paheksua?

20 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Onpa muuten mukava sanoa, että viime viikonloppuna osallistuimme Reykjavíkin maratonille kahden päivän valmistautumisella . Rock, rock, ro...

Reykjavikin maraton - juoksuturistin upea matkakohde

20.8.18 Satu Kommentteja: 4

Onpa muuten mukava sanoa, että viime viikonloppuna osallistuimme Reykjavíkin maratonille kahden päivän valmistautumisella. Rock, rock, rock! Reykjavíkin maraton on iso tapahtuma täällä Reykjavikissa ja nyt kun olen osallistunut myös itse, on pakko hehkuttaa juoksutapahtuman hyvää fiilistä ja kaunista juoksureittiä.


Mehän siis osallistuimme kymmenen kilometrin matkalle ja etenimme koko ajan rauhallisesti. Juoksuasuinamme oli Marimekon raitamekot, koska olimme liikkeellä meidän Finnska Budin -myymälän jengin kanssa. Meidän juoksutempauksemme tarkoituksena oli kerätä rahaa turvakodille Reykjavikissa ja sehän meni paremmin kuin uskalsimme edes toivoa. Yli tuplasimme meidän keräystavoitteen! Tähän mennessä olemme saaneet kasaan yli 100 000 Islannin kruunua eli reilu 800 euroa. Se on hienoa se.

Muutama oli ulkomailtakin tehnyt lahjoituksen luottokortilla. Jos se olit juuri sinä, niin suuri suuri sydän tähän näin. Kiitos!


Reykjavíkin maraton - parasta on kannustus!

Olen juossut kerran Naisten Kympin Helsingissä muistaakseni kuusi vuotta sitten ja yhden kerran puolikkaan maratonin Forssassa joskus 1990-luvulla. Minulla ei siis ihan hirveästi ole vertailupohjaa juoksumatkailijan näkökulmaan, mutta kaikki kokeneemmat keneltä olen kuullut, ovat kehuneet Reykjavíkin maratonia yhdeksi mukavimmista juoksutapahtumista. Täällähän on aika viileää, eli ei tule kamalan kuuma. Reitti on kaunis, se myötäilee merenrantaa, koukkaa Reykjavikin kaduilla ja puistoissa ja pitkin golf-kentän reunoja. Ei ole jyrkkiä nousuja eikä jyrkkiä laskuja. Ilma on puhdasta ja hyvää hengittää.


Hienointa juuri tässä juoksutapahtumassa on kuulemma kuitenkin se paikallinen kannustusporukka. Ja se on ihan totta! Tuolla kymmenen kilometrin matkalla näimme pienen osan reitin varrelle pystytetyistä paikallisten asukkaiden kannustuskojuista. Virallisten vesi- ja vessapisteiden ja sponssitelttojen lisäksi siellä oli vaikka ja mitä.


Osa oli kantanut sohvat kodeistaan kadunvarteen. Oli kahvitarjoilua kävelijöille, lapsia mehukannuineen ja muutaman korttelin asukkaat olivat laittaneet pystyyn skumppatarjoilun. Siis jääkylmää skumppaa oikeista laseista, cocktail-paloja, suklaakakkua, mansikoita. Whattaa! Nämä oli tietysti tarkoitettu meidänkaltaisille nautiskelijaosallistujille, joten totta kai pysähdyimme nauttimaan tarjoiluista. Tavoiteaikaa juokseva tuskin hyötyy lasillisesta skumppaa siinä kohtaa kun matkaa on vielä jäljellä 30 kilometria ja risat, mutta he saavatkin sitä urheilujuomaa ja banaaninpaloja. Mutta kaikkia oli siis ajateltu ja se tuntui erityisen kivalta.


Puutarhoihin oli kannettu kajareita ja niistä soitettiin musiikkia juoksijoiden iloksi. Näin kymmenen kilsan aikana ainakin neljä isoa bändiä laulajineen, akustisen kitaran soittajan, yksinäisiä laulajia ja yhden lapsiporukan laulamassa. 

Kadun varrella kannustettiin, huudettiin, taputettiin, annettiin läpsyjä ja naurettiin. Siis ihan kaikille: kävelijöille, juoksijoille, hölkkääjille. Aivan mahtavan hieno tunnelma, joka sai iloiseksi pitkäksi aikaa.


Jos olet juoksuihmisiä tai ihan vaan peruslenkkeilijä, jota kiinnostaa myös matkailu, niin suosittelen todella lämpimästi osallistumista ensi vuonna Reykjavíkin maratonille. Matkoja on useampia: maraton, puolimaraton, 10 km, 3 km ja 800 m. Juoksijat saavat halutessaan kerätä hyväntekeväisyyteen. Ilmoittautumismaksu vaihtelee rekisteröitymisajan mukaan; me taisimme maksaa noin 50 € per henkilö. 

Juoksijat saavat omat teepaidat ja vapaalipun Reykjavikin uimaloihin: lenkin jälkeen on ihanaa rentoutua kuumissa vesissä raikkaassa ulkoilmassa.

Reykjavikin maraton järjestetään aina elokuun loppupuolella Kulttuuriyön (Menningarnótt) kanssa samana päivänä. Tälle reissulle voi ottaa vaikka koko perheen tai kaveriporukan mukaan. Ne jotka eivät juokse, voivat hakea hyvää fiilistä liittymällä iloiseen kannustusjoukkoon. Juoksun jälkeen on koko päivä ja ilta aikaa nauttia Reykjavikin katubileistä, kulttuuritarjonnasta, ilmaisista sinfoniaorkesterin konserteista, kuumista kylvyistä ja hyvästä ruuasta.


Matkavinkkejä Reykjavikiin


Näistä seuraavista matka-aiheisista vinkkijutuistani löydät tietoa matkailusta Reykjavíkissa. Ja tosiaan, tätä juoksutapahtumaa suosittelen kyllä ihan kaikille; sehän voi olla hauska lisä tavanomaiseen Islannin-matkaan. Se on erityisen kiva tapa päästä osaksi paikallista meininkiä ja Reykjavikin suosituinta karnevaalipäivää. Lapsetkin saavat osallistua ja useimmiten nuo Reykjavíkin maratonin 3 km ja 800 m matkat ovat etenkin lapsiosallistujien suosiossa. Muksuille järjestetään samana päivänä myös muutaman sadana metrin mittainen pukujuoksu.

Reykjavíkin hotellivinkit (fiinit, keskitaso ja edullisempi majoitus)


4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Sain alkukesästä sähköpostiini yllättävän haastattelupyynnön. Yksi Suomen vanhimpia lehtiä,  Karjala -lehti halusi haastatella palstalle, ...

Lähtöpaikka: Karjala

19.8.18 Satu Kommentteja: 48

Sain alkukesästä sähköpostiini yllättävän haastattelupyynnön. Yksi Suomen vanhimpia lehtiä, Karjala-lehti halusi haastatella palstalle, jossa karjalaisten jälkeläiset kertovat elämästään. Lehdessä oli sukunimestäni päätelty, että sukujuureni taitavat olla ainakin osittain Karjalan seudulta. No aivan oikeassahan he olivat.


Tietysti annoin haasatattelun. Sen voi lukea ensi viikolla ilmestyvässä lehdessä. 

Aloin kiinnostua omien sukulaisteni matkasta siihen missä minä nyt olen 16-vuotiaana lukiossa. Syyttää voi yhtä: todella hyviä historian tunteja. Tai siis kahta. Meillä oli Forssan yhteislyseossa tavattoman hyvät hissanmaikat, jotka osasivat sitoa menneitä tapahtumia nykypäivään ja kertoa myös muusta kuin siitä, mitä oppikirjoissa yleisellä tasolla kerrottiin. Yhdellä valinnaisella kurssilla meille oppilaille annettiin tehtäväksi haastatella jotakuta omaa sukulaista, joka oli ollut elossa sodan aikaan. 

Kyselkää elämästä ja arjesta. Mitä he tekivät sodan aikana, millaisia vapaa-ajanviettotapoja heillä oli, mitä syötiin, miten selvittiin. Minkälaista arki oli sodan jälkeen, kaikkea sellaista, opettaja kehotti.

Haastattelin isäni isää eli äijääni, joksi meillä isoisää kutsuttiin (hän kuoli useampi vuosi sitten), ja isäni äitiä mummoa, joka haudattiin tänä kesänä (Lue: Tarina mummostani ja minusta). He olivat molemmat kotoisin Karjalasta. Äijä joutui sotaan 16-vuotiaana, mummoni joutui jättämään kotinsa. Myös äitini äiti eli toinen mummoni on Karjalasta ja hänkin joutui evakoksi.  


Kolme neljännestä minusta on siis kotoisin Karjalasta. En ollut karjalaisuutta sen kummemmin miettinyt, ennen kuin yhtenä kesäpäivänä teininä luin vanhoja kellastuneita aikakauslehtiä yhden hylätyn autiotalon vajassa. Lehdet olivat 1950-luvulta ja niissä oli kaikissa kirjeenvaihtopalsta, jossa aikuiset etsivät seuraa ja ystäviä. Ilmoituksissa oli tapana kertoa, kuka etsii ja ketä, minkä ikäistä seuraa, etsitäänkö kaveria vai tositarkoituksella ja mistä päin. Ja sitten se kummallisin juttu: useammassa ilmoituksessa oli viimeisessä virkkeessä maininta, että Ei karjalaisille. Tai: Karjalaiset älkööt vaivautuko. 

Se hetki tuntui todella hämmentävältä. Se, että sillä oli joidenkin suomalaisten silmissä väliä, mistä päin Suomea joku toinen oli kotoisin. Se ei siis ollutkaan ihan sama asia, oliko 1950-luvun Suomessa kotoisin Viipurin maakunnasta vai Hämeenlinnasta. 

Aloin kysellä Karjala-jutuista isovanhemmilta yhä enemmän. Oman kodin ja omaisuuden taakse jättäminen oli tietysti kamalaa. Mutta en ollut aikaisemin tullut ollenkaan ajatelleeksi sitä, kuinka kamalan vaikeaa uuteen paikkaan asettuminen oli, jos vastaanottajat perseleivät. Ja sitähän tapahtui.

Maan sisäisistä pakolaisista ei ihan joka puolella digattu. Maatilalliset, joilta mitattiin maata Karjalasta tulleille, eivät kaikki suhtautuneet velvollisuuten ihan kamalan hyvin. Tulevat tänne ja vievät meiltä pellot, oli kuulemma joissakin paikoissa ihan perusvastaanotto. 

Karjalaisilla oli aika erilainen ruokaperinne kuin nyt vaikka hämäläisillä (karjalaiset sukulaiseni asttuivat siis Hämeeseen, siksi minäkin olen virallisesti kotoisin Forssasta). Sekin aiheutti närää. Mummoni kertoi, kuinka heihin karjalaisiin suhtauduttiin ruokahommissa vähän hölmöinä tuhlareita. Hämäläiset leipoivat leipää paljon harvemmin ja säilöivät kuivia ruisleipiä katonrajassa. Karjalaiset taas kuulemma leipoivat monta kertaa viikossa, ja siihen suhtauduttiin tuhahdellen. Miten niillä muka on varaa syödä koko ajan.

Juu ja karjalaiset myös puhuivat aika paljon ja heillä oli omituisia sanojakin. Kuulin kuvaavan esimerkin kartano-sanasta. Kun karjalaiset puhuivat kartanosta ja kartanoon menosta, tarkoitettiin että mennään ulos, talon pihalle, pellolle, latoon, ulos töitä tekemään. Siitä jotkut sitten riemastuivat. Saatettiin ajatella, että nämä ovat siis kaikki niin rikkaita, että niillä on kaikilla ollut oma kartano rajan takana. Ja sellaisille pitäisi vielä omista pelloista antaa, saakelis. 

Joka ajassa se on ollut samanlaista: väärinymmärrykset kertaantuvat jokaisella juttelukerralla ja kun tarpeeksi jotain asiaa toistetaan muka-totuutena, siitä aika pian tulee totuus ja kunnon soppa on valmis.


Minun mielestäni nämä ovat ihan tavattoman kiinnostavia juttuja. Kuinka paljon kaikkia arkisia sattumuksia, väärinymmärryksiä, salaisuuksia, maailmanpolitiikkaa, kyläjuoruja, avuntantoa ja kiusanpitoa voikaan mahtua ihan jo vain omien sukulaisten elämään. Mikä tavattoman suuri tarinoiden aarrearkku.

Olen silloin tällöin mietiskellyt, että mitkäköhän omista piirteistäni ovat peräisin karjalaisesta perimästä tämän lyhyen varren ja näiden upeiden muhkeiden reisieni lisäksi.  Tämä seuraava nyt perustuu ihan vaan omaan arvailuun ja omien sukulaisten puheista valikoidusti kuunneltuihin juttuihin. Omaa historiaansa on kiinnostavaa tarinallistaa ja asetella jonoon valittuja ja valittuihin kohtauksiin liittyviä paloja.

Mutta siis.

Olen aika puhelias. Puhun melkein aina päälle ja keskeytän (tiedän, se on väärässä paikassa todella ärsyttävää). Puhun yleensä ensin ja ajattelen tarkemmin vasta sen jälkeen. Uloshengittäminen ilman puhumista tuntuu minusta vähän tuhlaukselta. Siksi juttelen myös yksin ollessani. Saatan papattaa juttuja ihan vain omaksi ilokseni. Vähintääkin kuuntelen äänikirjaa (ja saatan myös kommentoida sen sisältöä itselleni), ettei tarvitse ihan hiljaa olla.


En jäädy.  Jos edessä on ihan hemmetisti tekemistä ja iso urakka, sytyn tekemään kahta kovemmin. Silloin en jaksa välittää yksityiskohdista vaan vetelen isolla pensselillä. Muksuna rakensin poneille tallin kylmään latoon. Naulasin rakennustyömaalta löytämiäni lasivillalevyjä kiinni ulkoseinien sisäpuolelle ja niiden päälle naulasin kiinni erikokoisia lastulevyjä. Sieltä täältä saumoista pursui eristettä enkä ollut miettinyt mitään kosteus- tai lämmöneristämisjuttuja. Mutta noh, tulihan siitä eräänlainen kesätalli poneille. Mikään tekeminen ei sen isommin jännitä. Ulkomaille muutto, kirjojen kirjoittaminen, uuden kielen opiskelu, töiden teko vieraassa maassa, verkostojen rakentaminen aikuisella iällä uudelleen ja yritysten perustaminen ja kaikki muu mahdollinen uusi ei ole tuntunut järjettömän isolta urakalta. Se on ollut jono pieniä peräkkäin tehtyjä juttuja, joka toivottavasti joskus valmistuu kokonaisuudeksi.  

Muistan, kuinka mummoni joskus sanoi, että heillä ei lapsuudessa niin huonoa tilannetta ollutkaan, että isä ei olisi sanonut, että kyllä tämä tästä ratkeaa. He joutuivat sentään jättämään kodin ja kaiken oman omaisuuden taakseen kaksi kertaa ja aloittamaan kaiken alusta kaksi kertaa. Silti vain tehtiin, pikkuhiljaa. Siinä sinnikkyydessä ei ole ollut varaa kokea valkoisen paperin kammoa. On vaan pitänyt alkaa pikku hiljaa duunailla juttuja eteenpäin.

Siltä minustakin on uusien asioiden edessä tuntunut: pitää vain ottaa jostain reunasta kiinni ja alkaa tehdä. Ei ole aikaa pelätä epäonnistumista, kun pitää itsensä kiireisenä tekemällä jotain.


Olisi tosi mukava kuulla, onkohan teissä karjalaisia. Ja jos on, niin huomaatteko te sitä itse, tai onko se edes asia, jonka itse itsessään tiedostaa?

Nämä kuvat ovat otoksia isän puolen suvun vanhasta kotialbumista.

48 kommenttia:

Mitä tuumaat?