Kuin kaksi marjaa

Olen tämän viikon issikkavaelluksessa Koillis-Islannissa. Täällä tuoksuu meri-ilma, kostea sammal, hiki, hevonen ja höyryävä kahvi. Puhumme muiden ratsastajien hevosista ja ratsastamisesta, varusteista ja askellajeista joka päivä monta tuntia, mutta silti illalla hiljaisuuden laskeutuessa tulee  itselle vielä sellainen olo, että kerrottavaa riittää. Mikä tarkoittaa sitä, että tänne blogiin satelee ainakin vielä tämän viikon ajan juttua kavioeläimistä ja kokemuksia matkaratsastuksesta. Koittakaatte kestää. 


Tänään haluan kertoa teille suosikkihevosestani, koska olen sellaisenkin tässä vuosien saatossa  löytänyt. Lapsena hevoystäviä oli useampia, joten aloitetaan sieltä.

Lapsena hoidin paljon shetlanninponeja. Ratsastin niillä jukuripäillä ilman satulaa pitkin sänkipeltoja ja metsäpolkuja. Ponien äkkijarrutukset, pukittelut ja railakkaat sivuttaishyppelyt päätyivät lähes joka kerta hienoon mahaplätsiin. Alle metrin korkuisen ponin selästä tiputtiin matalalta, joten koskaan ei sattunut mitään mustelmia ja mutakylpyjä vakavampaa. Kaksi poniratsua minulle on jäänyt erityisesti mieleen, ne olivat meidän omat shettisratsumme Lilli ja sen varsa Sabrina. Tammavarsan syntyessä Boys, Boys, Boys oli kesän soitetuin radiohitti,  joten siitä sai sitten paksumahainen ponikin nimen.

Reilua vuotta myöhemmin Lilli-tammalle vielä toinenkin tammavarsa. Se sai nimekseen Samantha. Kuinkas muutenkaan. Samantha jäi niin pieneksi, että sitä ei koskaan opetettu ratsuksi, mutta sen äiti ja isosisko olivat minun ja siskojeni maastoratsastuskavereina, kunnes kasvoimme niille liian pitkiksi.

Näiden mainioiden shettisponien jälkeen pidin monta monta vuotta ratsastutaukoa. Löysin harrastuksen uudestaan täällä Islannissa. Monen issikan nimi jäi mieleen ja unohtumattomia maastoreissuja tuli useampia. Sellaista uutta hevossuosikkia ei kuitenkaan syntynyt. Ajattelin jo, että semmoinen henkilökohtaisuuteen ja tiettyyn hevoseen kanavoitunut kiintymys eli hevoshulluus olisi kiistatta ohi ja jäänyt sinne 1990-luvun alkuvuosiin, shettisponeihin ja pystymetsien mutkikkaille ratsastuspoluille. 

Vaan sitten tapasin Hötturin. Ja taas vei islantilainen sydämen. Tämän postauksen kuvat ovat juurikin tästä herrasmiehestä. Höttur on suomeksi Huppu eli siis eräänlainen Hattu. Valkomusta hevonen, jolla on iso, mustan hupun peittämä pää. Muutaman yhteisen ratsastuskerran jälkeen tajusin, että tässä on nyt se lapsuusvuosien Lilli, roteva poni, jonka kanssa uskalsi mennä minne vain ja missä säässä tahansa.


Tässä hevosessa minuun vetosi yhtäläisyydet. Me ollaan molemmat aika rotevia. Ei mene XS-koon kamppeet kummallekaan, pylly on aika lihaksikas ja aina kun voi syödä jotain, syödään jotain. Meistä ei kumpikaan ole enää ihan nuori. Hyvällä tuurilla molemmilla on yhtä paljon elämää edessä kuin takana. Kynteni eivät ole kovin vahvat, hänellä ekstrahuoltoa vaativat kaviot. Olemme molemmat aika varmoja ja tasaisia tapauksia, jaksavaisia ja meillä on riittoisa polttoainetankki. Mutta emme ikinä ole ryhmän nopeimpia tai ketterimpiä. Meitä ei kumpaakaan pelota ihan pikkuasiat, paitsi häntä katuviemäreiden kannet ja minua pimeät kylpyhuoneet, sisään eksyneet ampiaiset, hämähäkit, koppakuoriaiset, raatokärpäset ja liian matalalla lentävät linnut. 

Että meillä menee hommat tosi hyvin yksiin. Höttur on mun aikuisiän hevosystävä.