Minä ja puolisoni teemme molemmat aika ajoin liikkuvia hommia. Omien työmatkojeni lisäksi myös puolisoni työt vievät häntä välillä kotia k...

Yksin kotona lasten kanssa

23.6.18 Satu Kommentteja: 6

Minä ja puolisoni teemme molemmat aika ajoin liikkuvia hommia. Omien työmatkojeni lisäksi myös puolisoni työt vievät häntä välillä kotia kauemmaksi. Joka vuosi olemme vuorotellen muutamia viikkoja yksin kotona lasten kanssa. Puoliso ei näistä yksin kotona lasten kanssa -viikoista pahemmin ota paineita, mutta minulle ne eivät ole koskaan olleet kovin helppoja.

Esikoisen islantilainen villapaita eli lopapeysa on peräisin Laufás-nimisen kotiseutumuseon museokaupasta. Pampulan villapaidan neuloi anoppi.

Pieni jännitysmomentti alkaa kaivertaa omassa mielessäni viimeistään muutamaa päivää ennen puolison lähtöä. Ajattelen niitä edessä olevia pitkiä päivä, kaikkien arkisten juttujen tekemisen määrää, ruokaa, pesulle, nukkumaan, ulkoilemaan, päiväkotiin, kouluun, kavereiden luokse, kaverit meidän luokse, ruokaostokset, vessapaperirullavaraston täydentäminen, vaatteiden pesu, kuivaus ja lajittelu, kaasuhellan tyhjän kanisterin vaihtaminen uuteen, auton tankkaus, astianpesukoneen tyhjennys ja jossain vaiheessa pitäisi ehtiä myös tehdä omat työt. Huhhhhhh.

Kamalan monimutkaista, kamalan aikaavievää. Tiedostan kyllä, että tämä kuulostaa hyttysen ininältä esimerkiksi yksinhuoltajien näkökulmasta – ja sitä se varmasti onkin. Yksinhuoltajien arkitöiden  tekemisestä, joka ei ikinä lopu, minä en oikeasti tiedä yhtään mitään. 

Vertaan näitä yksinoloviikkojani siihen arkeen, missä meitä on kaksi. Siis siihen tilanteeseen, jossa kaksi tekee. Että jompi kumpi pystyy joustamaan, jos toisella menee töissä pitkään. Jompi kumpi voi laittaa ruokaa, jos toinen ei ehdi. Se vaihtaa kaasuhellan kanisterin, joka nopeammin osaa. Ja ennen kaikkea: on joku toinen aikuinen, jolle puhua ja marmattaa.

Villapuserot kestävät pienen sateen, mutta kun alkoi tulla saavista, vedettiin villisten päälle sadetakit. Niin kovin kesäistä :-)

Sitten kun on yhtäkkiä yksin sen kaiken tekemisen kanssa, on ihan sikapoikki. Kun on tottunut juoksemaan sitä viiden kilsan lenkkiä, tämä kymppi tuntuu ihan järkyttävältä puhinalta. Eikä se ole edes se pelkkä tekemisen määrä, joka näissä yksinoloviikoissa kaivelee. Eniten energiaa vie se, että liikkumatilaa ei oikein ole. Mikään ei oikeastaan saisi mennä vikaan. Kun tietää, että varasuunnitelmaa ei ole, on pakko saada hommat onnistumaan suunnitelmien mukaan. On inhottavaa käydä yksin nukkumaan isoon parisänkyyn myös siksi, koska tietää, että on hyvinkin mahdollista, että yöllä jompi kumpi lapsista herää ja ehkä herättää sen toisenkin, ja sitten olet yksinäsi  siinä pyörittämässä sitä sirkusta, nukuttamassa lapsia uudestaan, omat silmät ristissä minuuttiviisarin tuodessa aamuherätystä lähemmäs.

Eikä siinä samassa tilassa ole ketään, keneltä voisi kysyä neuvoa tai jonka kanssa voisi vertailla ajatuksiaan tai ihan vain vaikka hölöttää jotain tyhjänpäiväistä. Yksinäisyys pelottaa kaikista eniten. Että minun pitää nyt hanskata tämä homma ihan itse.

Juhannusviikonlopun lauantaina puolisoni lähti melkein pariksi viikoksi Grönlannin eteläosiin. Sinne ollaan suunnittelemassa jotain uutta aktiivimatkakokonaisuutta ja hänen piti lähteä ottamaan kuvia markkinointimateriaaleja varten, tsekkaamaan reittejä ja koekäyttämään palveluita. Kuulostaa kamalan ikävältä työprojektilta, vai mitä. Hän lähti iloisena, mutta aina samalla myös vähän huolissaan siitä, kuinka minä pärjään. Kun olen tehnyt aika selväksi, että nämä eivät ole vuoden lempiviikkojani ja pikkaisen saattaapi rassata.

Heitin puolison Reykjavíkin lentokentälle, josta pienkone vei porukan Grönlantiin. Olin urhea ja sanoin moikat. Odotin kylmän metallin laskeutumista vatsaan ja eksymistä muistuttavan tunteen valumista kehooni, mutta tällä kertaa sitä ei tullutkaan. Lentokentän pihalta ulos ajaessani huomasin, että juuri nyt tässä hetkessä minua ei pelota ihan niin kamalan paljoa kuin aikaisemmilla kerroilla. Ei, vaikka anoppikin on osan aikaa käymässä muualla eli jeesiapua on tarjolla hyvin vähän. En kokenut olevani ihan täysin lost.

Reykjavíkin keskusta.

Yksinäisen aikuisen taakka kyllä painaa, mutta reppu tuntuu kevyemmältä kuin ennen. Ehkä se johtuu siitä, että tällä kertaa suunnittelin päivän tarkkuudella seuraavan 12 päivän ohjelman. Kun tiedän, mitä minäkin päivänä tehdään, vapaapäivät sujuvat nopeammin eikä pääse syntymään tiskirättiahdistusta. Eli sitä olotilaa, jossa seisoo likainen tiskirätti kädessä keittiön pöydän ääressä, leivänmurut kutittelevat varpaiden alla, aika matelee ja lapset haluaisivat ihan selkeästi tehdä jotain ohjattua. Ajatukset vain haahuilevat edessä olevissa päivissä ja sen miettimisessä, että onnistunkohan, mitäköhän tästä tulee.

Nyt ei tullut tiskirättiahdistusta. Se ei ehtinyt tulla. Olin jo viime viikolla päättänyt, että lauantaina  puolison lähdettyä mennään koko päiväksi ulos: kaupungille, kahvilaan, jädelle, leffaan.  

Ilma oli kaukana kesäisestä. Villatakit, sadevaatteet ja villamyssyt eivät olleet liioittelua. Näissä marraskuisissa kamppeissa menimme ensin patsaspuistoon katsomaan veistoksia. Lasten koulun ja päiväkodin vieressä olevassa veistospuistossa voi tutustua islantilaistaitelija  Einar Jónssonin veistoksiin, juosta pitkin puiston polkuja ja kiipeillä taide-esineiden päällä aiheuttamatta hepulia.

Varpaitakin siinä.


Vesisateen voimistuttua lähdimme leffaan. Menimme katsomaan lastenelokuvaa Reykjavíkin suosikkielokuvateatteriimme Bio Paradiseen. Siellä näytettiin iltapäivällä sopivan lälly piirrroselokuva, johon uskalsi ottaa mukaan myös ensi kertaa leffaan päässeen pampulan. Pampula elälytyi leffaan selostamalla näkemäänsä kovaan ääneen, hyppimällä käytävällä kaatamalla popcorn-pussin. Vaan eipä haitannut. Olimme nimittäin elokuvasalin ainoat asiakkaat. Katselimme leffaa autolla kilpaa ajavasta korpista, lapoimme suuhun popcornia ja puoliajan jälkeen kaivoin repusta vielä suklaalevyn ja mehut. Leffan jälkeen olin luvannut vielä visiitin jäätelöbaariin, eivätkä lapset sitä tietenkään unohtaneet...

Sunnuntaina tekemislista jatkuu. Menemme uimaan naapurikaupunkiin ja käymme saman kaupungin leipomossa lounaalla. Sitten on muutama tunti aikaa pyöriä  hereillä kotona, kunnes arkiviikko koittaa ja päiväkoti taas maanantaina aukeaa. Jokaiselle arkipäivälle olen pyöräyttänyt yhden idean, joka toteutetaan päiväkodin jälkeen. Saippuakuplia. Uimaan. Leffavuokraamoon. Anopin luokse visiitille. Aamukamman tikut katkeilevat ja seuraava viikonloppu lähestyy. Kyllä tästä selvitään!

Einar Jónssonin patsaspuisto on aivan Reykjavíkin keskustassa, korkeimmalla kohdalla heti Hallgrímurin kirkon vieressä.

Ja on silläkin kamalan paljon oman jaksamisen ja mukavuuden kannalta väliä, että lapset ovat kasvaneet. Esikoinen ja pampula leikkivät jo kahdestaan yhdessä ilman, että toimenpide on esikoiselle uhraus. Esikoinen kun pystyy naruttamaan pampulan kokeilemaan kaikkea hassua omituisilla sääntöpykälillä (juokse kymmenen kertaa patsaan ympäri  kädet ylhäällä, niin saat oksan), ja pampula tekee. Ja ihailee kaikkea, mitä isosisko vain keksii tehdä. Tänään ne pelleilivät leffan  ja jätsibaarin jälkeen yli tunnin kaksin leikkipuistossa. Sillä välin minä kirjoitin tätä juttua ja kypsensin pastaa mikrossa. Turvauduin mikroon, koska hellan kaasupullosta loppui äsken kaasu, enkä minä vielä uskaltanut vaihtaa sitä. Kun kaikki muu sujuu nyt niin hyvin, en millään haluaisi pilata tätä kaikkea räjäyttämällä koko korttelia ilmaan.

Lasten villapipot on saatu aikanaan Myssyfarmilta. Ne ovat suomenlampaan villasta ja siksi paljon pehmeämmät kuin islantilaisen lampaan villasta neulotut asusteet.

Vauva-aika on tähän mennessä ollut lasten ikäkausista minulle kaikkein kuormittavin. Kun lapset ovat kasvaneet, on saanut itselleen enemmän aikaa keskittyä siihen mitä tekee, kuten nyt vaikka sen mikropastan valmistamiseen. Omille ajatuksillekin on jäänyt enemmän aikaa (oih ja voih, siitä hyvä esimerkki on Project Maman upea käpyhavainto). Kyllä se pahin säätövaihe näköjään onneksi helpottaa. Ja enköhän jossain kohtaa elämääni opi vaihtamaan sen kaasukanisterinkin uutteen.

6 kommenttia:

  1. Þetta reddast! Hyvin se menee ja kyllä sinä pärjäät! Varmaan joku ystävä osaa auttaa kaasupullonkin kanssa ja mahdolliset vuodot näkyy kun laittaa liitoksiin tiskiainevettä-> alkaa kuplia! Ja nyt voit tehdä kaikkea mistä puoliso ei pidä! Tilaa se siivous/ikkunanpesu, menette sillä aikaa vaikka uimaan (ja jätskille) tms!? :)

    VastaaPoista
  2. Meillä on kotona vain yksi 8-vuotias tenava ja silti samaistun tähän kertomaasi ihan täysillä. Jopa lapsi odottaa välillä iskän reissuviikkoja, kun tietää että silloin saa nukkua äidin vieressä, pääsee uimaan/leffaan/pizzalle, on peli-iltaa/kirjailtaa/legoiltaa yms. :)

    VastaaPoista
  3. Meillä on kolme lasta ja mies kanssa paljon työreissuilla, kaikkea päivän ja parin viikon väliltä on koettu. Eikä sukulaisia alle 100km, ja nykyään molempiin suuntiin pitäisi mennä meren yli sukulaisiin. Silloin hallitsee ”mistä aita on matalin”; toisinaan valmisruokia, pyykkikasoja ja lelusotkuja. Ja usein ne mahataudit ja täi-siivoamiset ovat osuneet juuri siihen saumaan. Tällä kertaa tosin onneksi minä olen se joka reissulta tätä kommenttia kirjoittaa ja mies pyörittää uimakoululaisten aikatauluja.
    Tsemppiä sinne!

    VastaaPoista
  4. Meillä mies on viime syksystä saakka tehnyt säännöllisiä työmatkoja, ja samanlaiset keinot käytössä täällä ;) Itse en tunne varsinaisesti pelkoa, vaan ennemminkin tylsyyttä: mitä tässä taas keksisi illoiksi? Vauva-aikoina ekojen työmatkojen aikana kyllä ihan tosissani mietin, että miten tästä selvitään, mutta nopeasti siihen tottui. Silloin matkoja oli onneksi vähemmän.
    Jotenkin koen, että vaikeampaa minulle olisi lähteä itse yön yli työmatkoille. Murehtisin, että miten lapsi pärjää ja potisin itse ikävää. Vaikea päästä irti, vaikka oikeasti pitäisi antaa puolisollekin mahdollisuus kokea pärjäävänsä lapsen kanssa yksin.

    VastaaPoista
  5. Onhan se aina rankaa olla tenavien kanssa keskenään kun on siihen puolison läsnäoloon tottunut. Kyllä "rutiinihommat" sujuu ihan yksinkin mutta heti jos tulee jotain ylimääräistä kuten sairastelua, auton hajoamista tai muuta kökköä niin pakka kyllä hajoaa heti käsiin. Meillä isä on reissussa maksimissaan viikon kerrallaan, enkä minä kauheasti voi reissuista nurista. On vaan selvittävä ja tähän asti onkin selvitty. Suoriutuihan hänkin 8v, 6v, 4v ja 3v kanssa kokonaiset kolme kuukautta kun minä olin työharjoittelussa Islannissa! Jaksamista sinulle! Onko muuten Islannissa yleisesti käytössä kaasuhellat? Mua kaasun kanssa pelaaminen aina hiukan jännittää...

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?