Näin valehtelen netissä

Blogeissa on kesäkuun aikana kiertänyt Näin valehtelen netissä -haaste. Kukaan ei haastanut minua (y-hyy), mutta tartunpa tähän ihan oma-alotteisesti. Bongasin kysymyspatteriston Nelliinan vaatehuoneesta.


Kävelin tänään aamulla yksin leipomoon. Lapset jäivät kotiin leikkimään. Sinä hiljaisena tekemättömyyden hetkenä mieleeni suhahteli kaikennäköisiä kirjoittamiseen, myös blogikirjoittamiseen, liittyviä asioita.

Tämä Salamatkustaja-blogini on ollut minulle rakas harrastus jo monta vuotta. Välillä se on työtäkin. Aihepiirin nyysin suoraan omasta arjesta eli siitä, mitä minulle tapahtuu, mitä puuhailen ja mitä ympärilläni tapahtuu. On raskausjuttuja, lapsenkasvatusjuttuja, havaintoja lasten kaksikielisyydestä, Islantia, kirjoista, ikuisuusremontista, matkailusta, kirjailijantyöstä, parisuhteesta ja mielipiteitä itseäni kiinnostavista asioista

Tajusin, että omassa arjessani on eräs aihe, josta kirjoitan todella vähän. Se on urheilu. Puhun siitä hämmentävän vähän verrattuna siihen, että käytän kuitenkin joka arkipäivä pari tuntia treenaamiseen ja treenivaatteiden pesemiseen. Se on alkanut näkyä vähitellen ruokapöydässäkin. Arkisin syön suurimman osa aterioistani yksin ja yleensä se on ns. terveellistä urheilijaruokaa. Viikonloppuisin vedän ihan mitä sattuu sosiaalisen tilanteen mukaan: pullaa, jäätelöä ja pitsaa, kahvipöydän herkkuja ja täytekakkuja. 

Olen keskittynyt urheilemiseen paljon enemmän, mitä siitä täällä blogissani kerron. Kyllähän täältä löytyy tuo crossfit-tunniste vetämään sporttijuttuja yhteen, mutta ei niitä kyllä kamalan montaa löydy. 

Tiedän myös, mistä vähäsanaisuus johtuu. 

Treenaaminen on minulle aika henkilökohtainen juttu. En jaksa enkä edes kehtaa instata salilla säännöllisesti. En koe, että ketään kiinnostaa, kuinka iso reisilihakseni on tai miltä näytän urheilutopissa. Melko yhdentekevää.

Toisekseen; minusta on kivaa että omassa, vain minuun itseeni liittyvässä arjessa on yksi sellainen aihealue, josta en säännöllisesti kirjoita tai kuvaa mitään. Enhän voi tietää, muuttuuko mieleni joskus, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että sporttailu on sellainen juttu, joka kiinnostaa itseäni ihan valtavasti, mutta josta ei tee mieli kirjoittaa.


Ja nyt niihin blogihaasteen kysymyksiin:


Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.
En todella. Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin joihin haluan todella mennä ja ennen kaikkea: joihin ehdin. Jos ottaisin päätöskriteereihin kuvakulmat, en ikinä edes ehtisi sinne ravintolaan asti.


Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Haha, no ikävä kyllä ei. Ymmärrätte mitä tarkoitan, jos katsotte vaikka tätä kuvaa. (Edit: lisäys. Damn, sitä kuvaa ei enää löytynyt! Ilmeisesti muovisandaalit olivat niin liikaa, että blogger päätti oma-alotteisesti kalastaa kuvan pois big datasta.)


En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Mitvit. Kysymykset vaan paranee! Sanoisin sen mieluummin näin: otan itsestäni muutaman kerran vuodessa kuvia tai IG-videoita, joissa minulla on meikkivoidetta ja ripsaria.



Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Ei kai kenelläkään oikeasti ole tällaiseen pohtimiseen aikaa? Henkilöbrändin tärkeyden kyllä tajuan, mutta ei se minusta voi perustua mihinkään muuhun kuin totuuteen. Ei minulla ainakaan mitenkään ole aikaa miettiä, mitä edustan ja toisaalta mitä todella olen. Olen huomannut, että on parempi olla sellainen kuin on, niin ei tarvitse muistaa, miten totuutta on milloinkin väritellyt.


Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Okei, myönnetään. Kerran puolisoni nappasi fotarilla yhdestä kuvasta finnin pois.


Silottelen elämääni somessa.

Elämäni ei ole kokonaan sellaista, miltä se täällä blogissa ja instagrammissa näyttää, mutta se on ihan normaalia. Kaikesta ei ole aikaa tai tilaa kertoa. Kaikki viestiminen on valintoja. Ja sitten toisekseen: on paljon toisiin ihmisiin liittyviä asioita, joista en kerro, vaikka ne olisivatkin hyviä juttuja ja liittyisivät myös itseeni - mutta koska ne ovat toisten ihmisten asioita, ne eivät kuulu tänne. Sitten on tuo yllämainittu urheiluharrastus. Siitä ei yksinkertaisesti ole tehnyt mieli "luoda sisältöjä" säännöllisesti. Ja minua se salilla valokuvaaminen nolotta ihan ajatuksenakin. En tiedä, miksi.


Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

En kadu. On ollut yhteistöitä, jotka ovat sujuneet hyvin ja sitten on ollut sellaisia, jotka osoittautuivat työläämmiksi mitä oli etukäteen sovittu. Mutta ei ole mitään yritystä, tuotetta tai palvelua, jonka puhumisesta katuisin.


Bloggaajien elämä on glamourista.

Joo, vähän samaan tapaan kuin kirjailijantyö :D



Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

Se menee pikemminkin niin päin, että jos näen jonkun kivan yksityiskohdan, värikontrastin tai hauskan jutun yksinkertaisella pohjalla, saatan napata kuvan, jos käteni ovat vapaina ja luurissa akkua. Puolisoni on valokuvaaja ja häneltä olen saanut hyviä vinkkejä siihen, miten kännykkäkamerallakin otetuista kuvista saa näyttävämpiä ihan pienillä jipoilla. 

Minä haluan nyt kovasti laittaa tämän haasteen eteenpäin! Haluaisin kamalasti kuulla, mitä mieltä muutamat mutsibloggaajakaverini ovat. Project Maman Katja, Valeäidin Hanne, Lähiömutsin Hanne, Asikaisen MaijuMamma rimpuilee -blogin Laura, Emmi Nuorgam ja Oi mutsi mutsin Elsa. Kertokaas tekin sileästä elämästänne blogosfäärissä. Jään kiinnostuneena odottamaan!

Tunnisteet: