Isän hyvät kasvatusneuvot

Meidän perheen kahdesta aikuisesta isä on se rauhallisempi, analyyttisempi ja paljon pitkäpinnaisempi kuin minä. Hän jaksaa pukea, riisua, pestä, viikata, vastata kysymyksiin sähkölampun toimintamekanismista, taltuttaa uhmaikäisen raivarit, virittää mikroskooppiin uuden lampun ja olla antamatta periksi asioissa, joissa ei kuulu antaa periksi.


Kun tulee tilanne, jossa oma kasetti on menossa solmuun ja nenään alkaa nousta palaneen pinnan käry, katson häntä pyytäen, että voisitko sinä hoitaa tämän nyt tästä eteenpäin. Nyt en vaan jaksa. Menen äänikirjan kanssa toimistohuoneeseen luurit päässä, annan ajan kulua ja kerään auktoriteetistani ne rippeet, mitä siinä kohtaa niistä on jäljellä.

On paljon asioita, jotka minä teen puolisoa paremmin, tehokkaammin ja nopeammin. Arkitilanne - johon liittyy sohvalta löytynyt kasa likaisia sukkia, myöhästyminen töistä, lelupäivä päiväkodissa ja läppärin laturi hukassa ja lapsista nuorempi riisuu itseltään päällysvaatteita, vaikka kaikilla muilla on jo ulkotakki päällä - on kuitenkin hänen heiniään. 

Tiedätte varmaan sen kuuluisan viimeisen pienen tikin, joka eskaloi kiireessä kokoon rävelletyt aamurutiinit sellaisiin sfääreihin että itseäkin alkaa hävettää. Kyllä puolisollakin on avaimet hukassa, kännykkä väärän takin taskussa ja palaveri alkamassa, mutta sitä ei huomaa hänestä ulospäin. Homma ei lähde eskaloitumaan, vaan pieni nuotiopalo sammutetaan rauhallisella vesisuihkauksella ennen kuin se roihahtaa. Rauhallisuus, viileähermoisuus ja ulospäin näkyvä "kaikki on aivan kunnossa ja hallinnassa" -ilme kasvoilla eivät rapise murusiksi lattialle, kun kuopus alkaa kovaäänisesti vaatia jalkaan kanihousuja niiden Haisuli-puuvillahousujen sijaan.


Koska kylmähermoisuus ja rauhallisuus ovat puolisoni salainen voimansa arjen kiemuroissa, hän saa hoitaa tilanteet, joissa noita voimia eniten tarvitaan. Minä hoidan sitten mieluummin vaikka joka päivä elämäni loppuun asti ruokaostosten tekemisen (huom: yksin). 

Mieleeni tuli näitä ajautuksia pohtiessani parin vuoden takainen juttu puolisoni mainioista kasvatusperiaatteista. Ne sopivat tähän tunnelmaan niin hyvin, että pieni kertaus on paikallaan.

Neljä hyvää kasvatusneuvoa


1. Puhu lapsestasi hyvää muille.
On tärkeää puhua lapselle suoraan: kehua, kannustaa ja tarpeen vaatien myös torua. Kovin tärkeää on myös se, että puhuu lapsesta hyviä asioita muille. Lapsen itsetunnolle tekee hyvää se, että hän kuulee muiden puhuvan hänestä itsestään positiivisa ja rohkaisevia asioita. (Tämä muuten toimii myös aikuisten kanssa.)

2. Hankalassa tilanteessa älä riitele, vaan siirrä huomio toisaalle. (TÄMÄ! Miksi, oi miksi minun on tämä niin vaikea oppia...).
Kun lapsi ei halua istua autossa vaan alkaa kitistä matkan pitkäpiimäisyydestä, ei kannata väittää, että ei ole enää pitkä matka (koska on kuitenkin), vaan viedä huomio muualle. Mieheni alkaa näissä tilanteissa heittää vilkkaasti läppää. Jos vaikka auton ikkunasta näkyy vuori, hän alkaa kertoa jotain hatusta heittämäänsä tarinaa, kuinka on kiivennyt sinne ja meinasi liukastua ja eväät hävisivät, kettu söi ne ja kuinkas sitten kävikään. Ei mene kauaakaan, kun vänisijä haluaa tietää, minne se kettu sitten meni ja mitä leiville tapahtui.


3. Kiukuttelevalla lapsella voi olla joku asia pielessä.
Kiukku ja tiuskiminen eivät (yleensä) ilmesty lapseen tyhjästä. Koita ottaa selville, mikä syy saa lapsen kiukuttelemaan ja jos syy selviää, toimi sen syyn minimoimiseksi, jos se on järkevää ja mahdollista. "Älä nyt kiukuttele" -tokaisu kymmeneen kertaan toistettuna ei auta yhtään mitään. Jos kiukun aihetta ei voi poistaa, tee selväksi että kiukuttelu ei tällä kertaa auta yhtään mitään. Jos kiukkuhuuto yltyy, laita vastamelukuulokkeet ja odottele jokunen tovi.

4. Käytä hyväksi mielipidejohtajuuttasi - kun sinua vielä uskotaan!
Kun lapsi ei halua pistää päälleen sadetakkia, vaikka ulkona sataa, puolisoni alkaa kehua lapsen sadetakin teknisiä ominaisuuksia ja tekee takista maailman mahtavimman asian maapallon päällä. Ehkä hän vetääkin takin itse päälleen? Takki on niin hieno, että hän ei oikeastaan haluaisikaan antaa sitä lapsen päälle vaan laittaisi sen mieluummin oman päänsä suojaksi. Lopulta lapsi alkaa mankua takkia takaisin itselleen ja vetää sen nopeasti ylleen. Kerran puolisoni puhui terveyskeskuksessa tulevaa piikkiä pelänneen lapsen pyytämään itselleen rokotusta. Olisittepa nähneet rokottavan sairaanhoitajan ilmeen. Millennium-palkinnon arvoinen suoritus. 

Jos joku joskus pyytäisi nimeämään, mikä on yksi parhaita asioita, mitä äiti voi kasvattajana tehdä, niin kyllä joutuisin varastamaan viisauden, jonka taisin kuulla ensimmäistä kertaa kollegani Katja Lahden suusta: hanki mahdollisimman hyvä puoliso. Ilman sellaista puolisoa minäkään en nyt olisi tässä.

Tunnisteet: ,