Blogeissa on kesäkuun aikana kiertänyt Näin valehtelen netissä -haaste. Kukaan ei haastanut minua (y-hyy), mutta tartunpa tähän ihan oma-a...

Näin valehtelen netissä

30.6.18 Satu Kommentteja: 7

Blogeissa on kesäkuun aikana kiertänyt Näin valehtelen netissä -haaste. Kukaan ei haastanut minua (y-hyy), mutta tartunpa tähän ihan oma-alotteisesti. Bongasin kysymyspatteriston Nelliinan vaatehuoneesta.


Kävelin tänään aamulla yksin leipomoon. Lapset jäivät kotiin leikkimään. Sinä hiljaisena tekemättömyyden hetkenä mieleeni suhahteli kaikennäköisiä kirjoittamiseen, myös blogikirjoittamiseen, liittyviä asioita.

Tämä Salamatkustaja-blogini on ollut minulle rakas harrastus jo monta vuotta. Välillä se on työtäkin. Aihepiirin nyysin suoraan omasta arjesta eli siitä, mitä minulle tapahtuu, mitä puuhailen ja mitä ympärilläni tapahtuu. On raskausjuttuja, lapsenkasvatusjuttuja, havaintoja lasten kaksikielisyydestä, Islantia, kirjoista, ikuisuusremontista, matkailusta, kirjailijantyöstä, parisuhteesta ja mielipiteitä itseäni kiinnostavista asioista

Tajusin, että omassa arjessani on eräs aihe, josta kirjoitan todella vähän. Se on urheilu. Puhun siitä hämmentävän vähän verrattuna siihen, että käytän kuitenkin joka arkipäivä pari tuntia treenaamiseen ja treenivaatteiden pesemiseen. Se on alkanut näkyä vähitellen ruokapöydässäkin. Arkisin syön suurimman osa aterioistani yksin ja yleensä se on ns. terveellistä urheilijaruokaa. Viikonloppuisin vedän ihan mitä sattuu sosiaalisen tilanteen mukaan: pullaa, jäätelöä ja pitsaa, kahvipöydän herkkuja ja täytekakkuja. 

Olen keskittynyt urheilemiseen paljon enemmän, mitä siitä täällä blogissani kerron. Kyllähän täältä löytyy tuo crossfit-tunniste vetämään sporttijuttuja yhteen, mutta ei niitä kyllä kamalan montaa löydy. 

Tiedän myös, mistä vähäsanaisuus johtuu. 

Treenaaminen on minulle aika henkilökohtainen juttu. En jaksa enkä edes kehtaa instata salilla säännöllisesti. En koe, että ketään kiinnostaa, kuinka iso reisilihakseni on tai miltä näytän urheilutopissa. Melko yhdentekevää.

Toisekseen; minusta on kivaa että omassa, vain minuun itseeni liittyvässä arjessa on yksi sellainen aihealue, josta en säännöllisesti kirjoita tai kuvaa mitään. Enhän voi tietää, muuttuuko mieleni joskus, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että sporttailu on sellainen juttu, joka kiinnostaa itseäni ihan valtavasti, mutta josta ei tee mieli kirjoittaa.


Ja nyt niihin blogihaasteen kysymyksiin:


Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.
En todella. Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin joihin haluan todella mennä ja ennen kaikkea: joihin ehdin. Jos ottaisin päätöskriteereihin kuvakulmat, en ikinä edes ehtisi sinne ravintolaan asti.


Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Haha, no ikävä kyllä ei. Ymmärrätte mitä tarkoitan, jos katsotte vaikka tätä kuvaa. (Edit: lisäys. Damn, sitä kuvaa ei enää löytynyt! Ilmeisesti muovisandaalit olivat niin liikaa, että blogger päätti oma-alotteisesti kalastaa kuvan pois big datasta.)


En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Mitvit. Kysymykset vaan paranee! Sanoisin sen mieluummin näin: otan itsestäni muutaman kerran vuodessa kuvia tai IG-videoita, joissa minulla on meikkivoidetta ja ripsaria.



Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Ei kai kenelläkään oikeasti ole tällaiseen pohtimiseen aikaa? Henkilöbrändin tärkeyden kyllä tajuan, mutta ei se minusta voi perustua mihinkään muuhun kuin totuuteen. Ei minulla ainakaan mitenkään ole aikaa miettiä, mitä edustan ja toisaalta mitä todella olen. Olen huomannut, että on parempi olla sellainen kuin on, niin ei tarvitse muistaa, miten totuutta on milloinkin väritellyt.


Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Okei, myönnetään. Kerran puolisoni nappasi fotarilla yhdestä kuvasta finnin pois.


Silottelen elämääni somessa.

Elämäni ei ole kokonaan sellaista, miltä se täällä blogissa ja instagrammissa näyttää, mutta se on ihan normaalia. Kaikesta ei ole aikaa tai tilaa kertoa. Kaikki viestiminen on valintoja. Ja sitten toisekseen: on paljon toisiin ihmisiin liittyviä asioita, joista en kerro, vaikka ne olisivatkin hyviä juttuja ja liittyisivät myös itseeni - mutta koska ne ovat toisten ihmisten asioita, ne eivät kuulu tänne. Sitten on tuo yllämainittu urheiluharrastus. Siitä ei yksinkertaisesti ole tehnyt mieli "luoda sisältöjä" säännöllisesti. Ja minua se salilla valokuvaaminen nolotta ihan ajatuksenakin. En tiedä, miksi.


Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

En kadu. On ollut yhteistöitä, jotka ovat sujuneet hyvin ja sitten on ollut sellaisia, jotka osoittautuivat työläämmiksi mitä oli etukäteen sovittu. Mutta ei ole mitään yritystä, tuotetta tai palvelua, jonka puhumisesta katuisin.


Bloggaajien elämä on glamourista.

Joo, vähän samaan tapaan kuin kirjailijantyö :D



Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

Se menee pikemminkin niin päin, että jos näen jonkun kivan yksityiskohdan, värikontrastin tai hauskan jutun yksinkertaisella pohjalla, saatan napata kuvan, jos käteni ovat vapaina ja luurissa akkua. Puolisoni on valokuvaaja ja häneltä olen saanut hyviä vinkkejä siihen, miten kännykkäkamerallakin otetuista kuvista saa näyttävämpiä ihan pienillä jipoilla. 

Minä haluan nyt kovasti laittaa tämän haasteen eteenpäin! Haluaisin kamalasti kuulla, mitä mieltä muutamat mutsibloggaajakaverini ovat. Project Maman Katja, Valeäidin Hanne, Lähiömutsin Hanne, Asikaisen MaijuMamma rimpuilee -blogin Laura, Emmi Nuorgam ja Oi mutsi mutsin Elsa. Kertokaas tekin sileästä elämästänne blogosfäärissä. Jään kiinnostuneena odottamaan!

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Istuskelimme esikoisen kanssa kahdestaan kotona. Kuopus oli ollut superväsynyt päiväkotipäivän jälkeen ja mennyt nukkumaan jo ennen kahdek...

Lapsen oma iltahetki

29.6.18 Satu Kommentteja: 5

Istuskelimme esikoisen kanssa kahdestaan kotona. Kuopus oli ollut superväsynyt päiväkotipäivän jälkeen ja mennyt nukkumaan jo ennen kahdeksaa. Kello läheni puoli yhdeksää. Keittiö oli siivottu, seuraavan päivän speksit selvillä ja kaikki pitää hoitaa -jutut hoidettu. Kysäisin, mitä esikoinen haluaisi seuraavaksi tehdä. Pelattaisiinko tai mentäisiinkö lajittelemaan yhdessä pyykkejä?


Hän hymyili sitä vastutamatonta hymyään ja katseli ulos keittiön ikkunasta. Mä haluaisin lähteä käymään ulkona, mutta yksin, hän sanoi.

Mikäpä siinä. Meillä on Reykjavíkissa lapsille yhteinen kotiintuloaika näin kesäkuukausina kello 22, joten aikaa ulkoiluun olisi vielä.

Minä asetuin sohvalle puhelimen ja luurien kanssa ja laitoin äänikirjan pyörimään. Lapsi veti pyöräilykypärän päähänsä, otti potkulaudan ja laittoi puhelimen ja kotiavaimet ulkoilutakkinsa taskuun. Sitten se lähti puoleksitoista tunniksi ulkoilemaan. Avonaisesta ikkunasta kuului hento pyörien rullaus, joka lopulta katosi nurkan taakse.

Kymmenen maissa lapsi sitten palasi silmät loistaen ja ilmeisen tyytyväisenä itseensä. Näkyikö kavereita? Ei näkynyt. Kävitkö keinumassa päiväkodin pihassa? En käynyt. Kävitkö jätskillä? No en!

Hän oli kurvaillut potkulaudallaan läheiseen merenrantaan, istunut isolle kivelle ja katsellut merelle tunnin.

Siellä oli ollut lenkkeilijöitä. Meressä oli näkynyt paljon erilaisia lintuja. Laiva oli lipunut ohitse kauempana horisontissa. Kävelypolulla oli näkynyt kaksi kissaa. Rannassa oli ollut paljon hienoja kiviä ja simpukankuoria. Kaikista kaunein oli sellainen pieni vaaleanpunainen, reilun sentin mittainen.

Aika oli kuulemma kulunut nopeasti. Siellä oli ollut niin kaunista. Oli ollut ihanaa istuskella yksin, katsella vain ja miettiä kaikenlaisia juttuja. Merestä lähti jännä ääni.

Sydämeni meni ihan rusinaksi. Tämä esikoisen suhde luontoon ja mietiskelyyn on liikuttavan ihanaa. Kotonamme asuu kahdeksanvuotias nuuskamuikkunen. 

5 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Löysin täydelliset vaellushousut. Ne ovat joustavat, istuvat hyvin, näyttävät todella hyviltä päällä ja ne sopivat vuoristovaeltamisen lis...

Joustavat vaellushousut naisille

27.6.18 Satu Kommentteja: 24

Löysin täydelliset vaellushousut. Ne ovat joustavat, istuvat hyvin, näyttävät todella hyviltä päällä ja ne sopivat vuoristovaeltamisen lisäksi myös ratsastushousuiksi vaellusratsastusmatkoille.


Nämä ovat nyt juuri ne ulkoiluhousut, mitä olen jo vuosia etsinyt. 

Tarvitsin vaellushousut, jotka kestävät tuulta, mutta eivät ole silti sadehousumaisen rahisevat ja kankeat. Halusin pöksyt, joissa voi istahtaa muhkuraiselle laavakivelle vailla pelkoa siitä, että kohta housuissa on pehvan kohdalla reikä. Joustavuus on tärkeää, koska myös pyöräilen näissä housuissa. Halusin kestävyyttä, mutta en kamalan paksuja saumoja, koska housut päällä pitäisi olla mukava istua myös satulassa.

Koska kuljen aika paljon ulkoiluvaatteissa arjessa, halusin hyvännäköiset housut. Siis sellaiset, joissa kehtaa vaelluspolkujen ohella lampsia myös kauppareissuilla ja istahtaa vaikka kahvilaan. Kiitos ei polvipusseja, isoja reisipusseja enkä sellaista vyötäröleikkausta, joka työntää muffinssin tarjottimelle. 

Ajattelin, että jospa sellaiset ulkoilusporttiratsastuspyöräilyhousut, jotka näyttävät hyvältä ja tuntuvat päällä supermukavilta, löytyisivät joku päivä.



Tänä vuonna se sitten tapahtui. Tein keväällä Partioaitan kanssa blogissa yhteistyön, jossa annoin pakkaus- ja vaatevinkkejä Islantiin matkaaville. Osana yhteistyötä sain muutamia tuotteita testikäyttöön. Bongasin silloin Partioaitan verkkokaupasta nämä Fjällrävenin vaellushousut ja halusin ehdottomasti sellaiset.

Mutta en saanut. Housut olivat loppuunmyydyt ja lisää tulisi joskus. Housut olivat kuulemma olleet todella suositut ja rekki ostettiin nopeasti tyhjäksi. Harmitti, mutta pistin nimen mieleen.

Loppukeväällä olin työmatkalla Helsingissä ja yhden työillallisen jälkeen kävin kokeilemassa onneani Partioitan myymälässä Kampissa - ja ihanaa. Niitä oli tullut lisää. Jee! Menin kolmen eri koon kanssa sovituskoppiin ja se oli sillä sinetöity. Tämä on nyt se vaate, joka on pakko ostaa. 

En pitänyt hintaa (190 €) kovin kalliina, koska sain yhdellä kertaa housut niin moneen eri tarkoitukseen.

Fjällrävenin Abisko Trekking Tightseja myydään vaellustrikoiden nimellä, mutta kyllä nämä minusta ihan housut ovat. Ne pitävät hyvin tuulta Islanninkin olosuhteissa, kestävät kosteutta ja muutaman sadepisarankin. Kangas on paksua ja todella mukavaa ja joustavaa. Muutamaan pieneen taskuun mahtuu kännykkä, luottokortti, avain ja muuta pikkusälää. Vahvikkeet polvien ja takapuolen kohdalla pidentävät kankaan kestoa. Erityisesti nuo vahvikkeet tulevat tarpeeseen ratsastuksessa, jossa juuri polvien ja takapuolen kohdalta housujen kangas ohenee ensimmäisenä.



Fjällrävenin koot ovat oman kokemukseni mukaan aika pieniä. Näitä housuja on koossa XXS–XXL ja minä ostin koon L, vaikka olen aika pienikokoinen (163 cm / 68 kg). Halusin nimittäin sen verran väljät, että alle mahtuisi syksyisin ja keväisin ja Islannin kylmässä kesässä myös ohuet villakalsarit. 

Kuten kuvista voi nähdä, niin vaikka koko on sopivasti väljä, housut eivät roiku. Vyötärön sisäpuolella oleva kiristysnauha antaa säätövaraa ja tulee tarpeeseen, koska vyölenkkejä ei ole.

Nämä housut ovat heittämällä yksi parhaimpia ulkoiluvaatehankintojani. Suosittelen!

Kuvat otti esikoinen.

24 kommenttia:

Mitä tuumaat?

"Tämä on hauskinta, missä olemme saaneet olla mukana." "Kävellään ylpeinä pois pöydistä." "En ole koskaan ollut y...

Islantilaiset poistuivat MM-kisoista voittajina

26.6.18 Satu Kommentteja: 7

"Tämä on hauskinta, missä olemme saaneet olla mukana." "Kävellään ylpeinä pois pöydistä." "En ole koskaan ollut yhtä ylpeä siitä, että olen islantilainen." "Oltiinhan me kyllä tosi lähellä (voittoa) siinä lopussa."

Sitten kohti seuraavia arvokisoja, sanoi Islannin maajoukkueen Gylfi. (Kuva: Screenshot/Frettabladid)

Nuo ovat lainauksia islantilaismedioiden nettisivuilta heti eilisen jalkapallo-ottelun jälkeen, jonka Islanti hävisi Kroatialle. Sen häviön takia MM-kisat ovat Islannin osalta nyt ohitse. 

Vaikka islantilaisten positiivisuuteen ja huonojen asioiden selittämiseen hyväksi on tässä vuosien aikana tullutkin tutustuttua, tuli tappioon suhtautuminen pienoisena yllätyksenä. Kirvelevän tappion jälkeen  tuntui epätodelliselta lukea näitä häviön jälkeisiä hyvän fiiliksen juttuja. 

Valmentaja toki myönsi, että ei olisi vielä halunnut lähteä pelistä kotiin, ja pelaajia otti päähän se, kuinka "pienestä" jatko pelissä jäi kiinni. Tunnelma ei silti ollut tippaakaan masentunut tai luuseri. Ketään ei syytelty, vaan kaikkia kiiteltiin. Ei arvailtu, kenen vika häviö oli, vaan puhuttiin siitä, kenen ansiota oli, että päästiin näin pitkälle. 

Nämä jalkapallon MM-ottelut Islannin osalta ja tämä heti pelien jälkeen alkanut positiivisuusrumba näytti taas kerran toteen sen, mitä tapahtuu, jos Islanti joskus häviää jossain merkittävässä asiassa. No ei yhtään mitään. Tottakai tappio harmittaa, mutta koska suolan hierominen haavaan ei auta mitään, sitä ei siksi kannata tehdä.


"Semmoista se jalkapallo on. Jos ei koskaan ota riskejä, ei pääse koskaan eteenpäin", totesi joukkueen keskikenttäpelaaja Emil pelin jälkeen antamassaan haastattelussa. 

Semmoista se on, niin. 

Voihan vitjat, mutta todella arvostan ja ihailen tätä iloluonteista käytännönläheisyyttä.

Emil varmaan yritti sanoa sitä, että kun tekee jotain uhkanrohkeaa ja hauskaa, voi ehkä menestyä. Jos ei kokeile tuuriaan ja lähde soitellen pelikentille, ei ainakaan saavuta mitään. Jos ruoskii itseään häviämisen jälkeen, ei tee mieli yrittää uudestaan, koska eihän ketään huvita tehdä täydellä sydämellä mitään sellaista, missä kokee itsensä huonoksi. 

Islantilaisilla on geneerisesti ottaen liikuttavan hauska taito nostaa itseään ylemmäs ilman, että he painavat muita alemmas. Häpeilemättä he kertovat ulkomaalaisille omasta hyvinvoinnistaan ja siitä, kuinka Islannissa kaikki on niin valtavan erinomaista ja harvinaislaatuista ja kaunista ja ihanaa. Ovat mokomat sisäistäneet erinomaisesti sen, että omaa erinomaisuuttaan voi korostaa muutenkin kuin heiluttelemalla muille aitiosta keskaria.

Kuulin tänään islantilaistoimittajasta, joka oli käynyt kyselemässä nigerialaisilta Nigeria-Islanti-pelin jälkeen, että tiedättekö muuten, kuinka paljon meidän maassa on asukkaita. Aika pieni maahan se on. Varmaan joku kahdeksan tai yhdeksän miljoonaa, ihmiset olivat olivat arvailleet. Oli ollut kuulemma hieno hetki kertoa, että meitä on reilu 300 000. Ja silti me pelattiin aika hyvin! 

Islantilaiset siis hävisivät, mutta tavallaan kuitenkin voittivat. 


"Tämä on hauskinta, missä olemme saaneet olla mukana."

Tästä islantilaispelaajan pelinjälkeisestä kommentista repäisty otsikko liikuttaa minua kovasti. Siinä on jotain sellaista perustavanlaatuista iloisuutta, jota on vaikea pukea sanoiksi kuulostamatta pateettiselta. Että vaikka miten tyhjenisi autosta renkaat ja vaivalloisen kuoppaisen tien päässä olisi edessä umpikuja, on kuskilla kuitenkin pokkaa kehua matkan aikanan nähtyjä maisemia. 

Koska miksipä ei?

Kaikki muu matkalla pieleen mennyt ei poista nähtyjen maisemien hienoutta. Onnellinen on se, joka niitä maisemia on älynnyt katsella eikä vain vaipunut vitutuksen syövereihin. 

Islannissa on sellainen sananlasku kuin Hald þú taum í höndum þá hamingjan fer að þér. Se tarjoittaa vapaasti käännettynä kuta kuinkin sitä, että "Pidä ohjia kädessäsi, niin onni pysyy lähelläsi." 

Ajattelin ensin sen tarkoittavan sitä, että kun päätät itse mitä teet, niin tulet onnelliseksi. Että ole oman itsesi boss. Merkitys taitaa kuitenkin olla vähän syvällisempi.
Yritän selittää. 

Mitä enemmän omassa toiminnassaan näkee hyviä puolia eli mitä enemmän kehuu ja tsemppaa itseään ja uskoo itseensä eikä pelkää negatiivisia uhkakuvia, joihin ei voi vaikuttaa, sitä enemmän saa aikaan hyviä ja iloisia asioita.

Ihminen tykkää tehdä niitä juttuja, joissa se kokee olevansa hyvä. Mitä enemmän iloitsee asioista, sitä paremmalta oma olo tuntuu, sitä kevyempi on askel ja sitä enemmän on energiaa painaa eteenpäin. Tästä asenteesta minullakin olisi vielä paljon opittavaa. Aivan lian usein tartun siihen asiaan, joka ei onnistunut, kuin siihen, joka onnistui. Vittuunnun pienestä enkä oikein osaa venyttää onnistumisentunnetta pitkäkestoiseksi. 

Olette varmaan monta kertaa kuulleet sen kysymyksen, että onko mielestäsi puolillaan oleva lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä.

Näillä islantilaisilla se tuntuu valuvan koko ajan yli. 

Tästä voit lukea aikasemman juttuni siitä, kuinka Islannissa valmistauduttiin jalkapallon MM-kisoihin.

7 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Minua on viimeisen kahden vuoden aikana ilostuttanut suunnattoman paljon se palaute, jota olemme Lähiömutsin Hannen kanssa saaneet Unelmah...

Tehdäpä jotain, jolla on väliä - Unelmahommissa-kirjan arvonta

25.6.18 Satu Kommentteja: 76

Minua on viimeisen kahden vuoden aikana ilostuttanut suunnattoman paljon se palaute, jota olemme Lähiömutsin Hannen kanssa saaneet Unelmahommissa-kirjastamme. 



Pieni pala nousee kurkkuun joka kerta, kun sähköpostiin, instaan tai facebookkiin kilahtaa jotain tällaista:


"Uskalsin tehdä sen, mistä olen kauan töissä haaveillut. Kiitos, kun annoitte siihen kipinän."
"Teidän kirjan neuvojen avulla ryhdyin yrittäjäksi päivätyön ohella. Nyt näyttää siltä, että se polku vie johonkin paljon isompaan, mitä olisin koskaan uskaltanut edes ajatella."
"Kun kirja kolahti postiluukusta, ajattelin vilkaista sitä hieman, selata sivun tai pari. Neljäkymmentä sivua myöhemmin havahduin. Seisoin edelleen keskellä keittiön lattiaa, enkä voinut laskea kirjaa käsistäni. Ahmin verotustietoutta, uratarinoita, budjettilaskelmia sekä yrittäjyyden huippuhetkiä ja pohjamutia. Samaistuin, liikutuin ja innostuin." –Lyhyenä hetkenä -blogin Pia
"Kiitos, kiitos, kiitos. En ole aikaisemmin osannut päättää, mitä haluaisin työelämässä tehdä, ja teidän kirjan jälkeen minulle tuli varmuus siitä, että ei minun tarvitsekaan päättää kaikkea heti. On ihan ok aloittaa pienestä." 
"Kiitos aivan erinomaisesta kirjasta Unelmahommissa! Se oli mielenkiintoinen, sujuva, hauska, rehellinen, innostava ja tärkeä. Antaa uskoa vaikka mihin maalaamatta liian siloiteltua kuvaa yrittäjyydestä."

Yksi erityisen mahtava kommentti tuli kirjankustannusalan kautta tutuksi tulleelta Emma Alftanilta (sain luvan siteeerata häntä nimellä):

"Varoitus: tämä kirjaa saa sinut irtisanoutumaan ja toteuttamaan unelmasi."

Emma luki kirjan, irtisanoutui Otavalta lasten ja nuorten kirjaosaston johtajan duunista ja perusti tämän uniikin oman firman.   Kului muutama kuukausi, ja nyt huomasin Facebookista, että siihen firmaan haetaan jo lisää työntekijöitä. Ihan jo pelkkä ajatuskin siitä, että minulla on ollut pienenpieni osuus tässä kaikessa, saa oravat juoksemaan pitkin selkärankaa.

Partners in crime.

En olisi villeimmissä haaveissakaan uskaltanut toivoa, että meidän kirjallamme voisi olla näin isoja vaikutuksia ihmisten elämään. Tottakai alusta asti halumme oli inspiroida, näyttää miten erilaisten työjuttujen tekeminen on mahdollista, kuinka työelämästä voi saada kivemman, kuinka omilla mielenkiinnonkohteilla voi tienata ja minkälaista freelancerin ja pienyrittäjän arki voi olla. Tiesimme laittavamme ainakin pieniä kiviä pyörimään ja rohkaisevamme ihmisiä tekemään sitä, mistä he oikeasti pitävät.

Mutta silti! Silti näiden konkreettisten muutosten näkeminen on tuntunut ihan epätodelliselta. Tämä oma olotila on varmaankin nyt sitä merkityksellisyyden kokemista. Ainakaan pidemmän päälle mikään rahasumma tai valta-asema tai titteli käyntikortissa ei saa aikaan samanlaista onnistumisen tunnetta kuin se, että oma teko on tönäissyt jotain toista ihmistä kaatumaan oikeaan suuntaan. Onnea on.

Hanne laittaa omistuskirjoitusta kirjaamme.

Unelmahommissa-kirjasta kipinänsä saanut Unelmaduunarit-podcastimme on jäämässä nyt kesätauolle. Tämän kevään viimeisessä jaksossa vierailee superihana Laura Friman - toimittaja, kirjailija, tv-kasvo ja sellainen voimatyyppi, jollainen itsekin haluaisin joku päivä olla. Lauran kanssa juttelimme siitä, onko ongelma, jos työ ja koti sijaitsevat eri paikkakunnilla. Onko pakko muuttaa koti toiseen paikkaan supermukavan työn perässä? Eipä välttämättä, totesi Laura. Hän pendelöi vuosia Turun kodista Helsinkiin töihin ja hankki itselleen kakkosasunnon.



(No sitten muutama viikko podcast-jakson tekemisen jälkeen kävi järkky munkki ja Laura sai perheensä kanssa himotun vuokra-asunnon Suomenlinnasta. Ja nyt he, noh, asuvat siis Helsingissä. Mutta se onkin sitten toinen juttunsa. Olkoon tämä jakso samalla myös hauska tarina siitä, että ei elämä aina mene kuten suunnittelee - ja sekin on ihan ookoo!)

Haluaisin arpoa kolme Unelmahommissa-kirjaa tämän blogin lukijoiden kesken. Olen niin iloinen teistä ja meistä, siitä että kommentoitte, haastatte ja olette mukana. Kun te valitsette laittaa aikaa tämän blogin lukemiseen, teette jotain, jolla on tosi paljon väliä. Ainakin minulle. Tähän iso sydän. <3

Osallistut kirja-arvontaan kertomalla, mikä podcast-jaksoistamme on ollut sinun oma suosikkisi. Saat perustella, mutta ei ole pakko. Muistinvirkistykseksi tässä alla on linkit juttuihin, joissa olen kertonut lyhyesti jokaisen podcast-jakson sisällöstä, siitä miksi sillä oli minun mielestäni väliä ja mitä jakson tekeminen meille kertoi ja opetti. Suoraan podcast-jaksoihin pääsee täältä Acastin Unelmaduunarit-podcastisivulta. Suoritan arvonnan 30.6.


76 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Minä ja puolisoni teemme molemmat aika ajoin liikkuvia hommia. Omien työmatkojeni lisäksi myös puolisoni työt vievät häntä välillä kotia k...

Yksin kotona lasten kanssa

23.6.18 Satu Kommentteja: 6

Minä ja puolisoni teemme molemmat aika ajoin liikkuvia hommia. Omien työmatkojeni lisäksi myös puolisoni työt vievät häntä välillä kotia kauemmaksi. Joka vuosi olemme vuorotellen muutamia viikkoja yksin kotona lasten kanssa. Puoliso ei näistä yksin kotona lasten kanssa -viikoista pahemmin ota paineita, mutta minulle ne eivät ole koskaan olleet kovin helppoja.

Esikoisen islantilainen villapaita eli lopapeysa on peräisin Laufás-nimisen kotiseutumuseon museokaupasta. Pampulan villapaidan neuloi anoppi.

Pieni jännitysmomentti alkaa kaivertaa omassa mielessäni viimeistään muutamaa päivää ennen puolison lähtöä. Ajattelen niitä edessä olevia pitkiä päivä, kaikkien arkisten juttujen tekemisen määrää, ruokaa, pesulle, nukkumaan, ulkoilemaan, päiväkotiin, kouluun, kavereiden luokse, kaverit meidän luokse, ruokaostokset, vessapaperirullavaraston täydentäminen, vaatteiden pesu, kuivaus ja lajittelu, kaasuhellan tyhjän kanisterin vaihtaminen uuteen, auton tankkaus, astianpesukoneen tyhjennys ja jossain vaiheessa pitäisi ehtiä myös tehdä omat työt. Huhhhhhh.

Kamalan monimutkaista, kamalan aikaavievää. Tiedostan kyllä, että tämä kuulostaa hyttysen ininältä esimerkiksi yksinhuoltajien näkökulmasta – ja sitä se varmasti onkin. Yksinhuoltajien arkitöiden  tekemisestä, joka ei ikinä lopu, minä en oikeasti tiedä yhtään mitään. 

Vertaan näitä yksinoloviikkojani siihen arkeen, missä meitä on kaksi. Siis siihen tilanteeseen, jossa kaksi tekee. Että jompi kumpi pystyy joustamaan, jos toisella menee töissä pitkään. Jompi kumpi voi laittaa ruokaa, jos toinen ei ehdi. Se vaihtaa kaasuhellan kanisterin, joka nopeammin osaa. Ja ennen kaikkea: on joku toinen aikuinen, jolle puhua ja marmattaa.

Villapuserot kestävät pienen sateen, mutta kun alkoi tulla saavista, vedettiin villisten päälle sadetakit. Niin kovin kesäistä :-)

Sitten kun on yhtäkkiä yksin sen kaiken tekemisen kanssa, on ihan sikapoikki. Kun on tottunut juoksemaan sitä viiden kilsan lenkkiä, tämä kymppi tuntuu ihan järkyttävältä puhinalta. Eikä se ole edes se pelkkä tekemisen määrä, joka näissä yksinoloviikoissa kaivelee. Eniten energiaa vie se, että liikkumatilaa ei oikein ole. Mikään ei oikeastaan saisi mennä vikaan. Kun tietää, että varasuunnitelmaa ei ole, on pakko saada hommat onnistumaan suunnitelmien mukaan. On inhottavaa käydä yksin nukkumaan isoon parisänkyyn myös siksi, koska tietää, että on hyvinkin mahdollista, että yöllä jompi kumpi lapsista herää ja ehkä herättää sen toisenkin, ja sitten olet yksinäsi  siinä pyörittämässä sitä sirkusta, nukuttamassa lapsia uudestaan, omat silmät ristissä minuuttiviisarin tuodessa aamuherätystä lähemmäs.

Eikä siinä samassa tilassa ole ketään, keneltä voisi kysyä neuvoa tai jonka kanssa voisi vertailla ajatuksiaan tai ihan vain vaikka hölöttää jotain tyhjänpäiväistä. Yksinäisyys pelottaa kaikista eniten. Että minun pitää nyt hanskata tämä homma ihan itse.

Juhannusviikonlopun lauantaina puolisoni lähti melkein pariksi viikoksi Grönlannin eteläosiin. Sinne ollaan suunnittelemassa jotain uutta aktiivimatkakokonaisuutta ja hänen piti lähteä ottamaan kuvia markkinointimateriaaleja varten, tsekkaamaan reittejä ja koekäyttämään palveluita. Kuulostaa kamalan ikävältä työprojektilta, vai mitä. Hän lähti iloisena, mutta aina samalla myös vähän huolissaan siitä, kuinka minä pärjään. Kun olen tehnyt aika selväksi, että nämä eivät ole vuoden lempiviikkojani ja pikkaisen saattaapi rassata.

Heitin puolison Reykjavíkin lentokentälle, josta pienkone vei porukan Grönlantiin. Olin urhea ja sanoin moikat. Odotin kylmän metallin laskeutumista vatsaan ja eksymistä muistuttavan tunteen valumista kehooni, mutta tällä kertaa sitä ei tullutkaan. Lentokentän pihalta ulos ajaessani huomasin, että juuri nyt tässä hetkessä minua ei pelota ihan niin kamalan paljoa kuin aikaisemmilla kerroilla. Ei, vaikka anoppikin on osan aikaa käymässä muualla eli jeesiapua on tarjolla hyvin vähän. En kokenut olevani ihan täysin lost.

Reykjavíkin keskusta.

Yksinäisen aikuisen taakka kyllä painaa, mutta reppu tuntuu kevyemmältä kuin ennen. Ehkä se johtuu siitä, että tällä kertaa suunnittelin päivän tarkkuudella seuraavan 12 päivän ohjelman. Kun tiedän, mitä minäkin päivänä tehdään, vapaapäivät sujuvat nopeammin eikä pääse syntymään tiskirättiahdistusta. Eli sitä olotilaa, jossa seisoo likainen tiskirätti kädessä keittiön pöydän ääressä, leivänmurut kutittelevat varpaiden alla, aika matelee ja lapset haluaisivat ihan selkeästi tehdä jotain ohjattua. Ajatukset vain haahuilevat edessä olevissa päivissä ja sen miettimisessä, että onnistunkohan, mitäköhän tästä tulee.

Nyt ei tullut tiskirättiahdistusta. Se ei ehtinyt tulla. Olin jo viime viikolla päättänyt, että lauantaina  puolison lähdettyä mennään koko päiväksi ulos: kaupungille, kahvilaan, jädelle, leffaan.  

Ilma oli kaukana kesäisestä. Villatakit, sadevaatteet ja villamyssyt eivät olleet liioittelua. Näissä marraskuisissa kamppeissa menimme ensin patsaspuistoon katsomaan veistoksia. Lasten koulun ja päiväkodin vieressä olevassa veistospuistossa voi tutustua islantilaistaitelija  Einar Jónssonin veistoksiin, juosta pitkin puiston polkuja ja kiipeillä taide-esineiden päällä aiheuttamatta hepulia.

Varpaitakin siinä.


Vesisateen voimistuttua lähdimme leffaan. Menimme katsomaan lastenelokuvaa Reykjavíkin suosikkielokuvateatteriimme Bio Paradiseen. Siellä näytettiin iltapäivällä sopivan lälly piirrroselokuva, johon uskalsi ottaa mukaan myös ensi kertaa leffaan päässeen pampulan. Pampula elälytyi leffaan selostamalla näkemäänsä kovaan ääneen, hyppimällä käytävällä kaatamalla popcorn-pussin. Vaan eipä haitannut. Olimme nimittäin elokuvasalin ainoat asiakkaat. Katselimme leffaa autolla kilpaa ajavasta korpista, lapoimme suuhun popcornia ja puoliajan jälkeen kaivoin repusta vielä suklaalevyn ja mehut. Leffan jälkeen olin luvannut vielä visiitin jäätelöbaariin, eivätkä lapset sitä tietenkään unohtaneet...

Sunnuntaina tekemislista jatkuu. Menemme uimaan naapurikaupunkiin ja käymme saman kaupungin leipomossa lounaalla. Sitten on muutama tunti aikaa pyöriä  hereillä kotona, kunnes arkiviikko koittaa ja päiväkoti taas maanantaina aukeaa. Jokaiselle arkipäivälle olen pyöräyttänyt yhden idean, joka toteutetaan päiväkodin jälkeen. Saippuakuplia. Uimaan. Leffavuokraamoon. Anopin luokse visiitille. Aamukamman tikut katkeilevat ja seuraava viikonloppu lähestyy. Kyllä tästä selvitään!

Einar Jónssonin patsaspuisto on aivan Reykjavíkin keskustassa, korkeimmalla kohdalla heti Hallgrímurin kirkon vieressä.

Ja on silläkin kamalan paljon oman jaksamisen ja mukavuuden kannalta väliä, että lapset ovat kasvaneet. Esikoinen ja pampula leikkivät jo kahdestaan yhdessä ilman, että toimenpide on esikoiselle uhraus. Esikoinen kun pystyy naruttamaan pampulan kokeilemaan kaikkea hassua omituisilla sääntöpykälillä (juokse kymmenen kertaa patsaan ympäri  kädet ylhäällä, niin saat oksan), ja pampula tekee. Ja ihailee kaikkea, mitä isosisko vain keksii tehdä. Tänään ne pelleilivät leffan  ja jätsibaarin jälkeen yli tunnin kaksin leikkipuistossa. Sillä välin minä kirjoitin tätä juttua ja kypsensin pastaa mikrossa. Turvauduin mikroon, koska hellan kaasupullosta loppui äsken kaasu, enkä minä vielä uskaltanut vaihtaa sitä. Kun kaikki muu sujuu nyt niin hyvin, en millään haluaisi pilata tätä kaikkea räjäyttämällä koko korttelia ilmaan.

Lasten villapipot on saatu aikanaan Myssyfarmilta. Ne ovat suomenlampaan villasta ja siksi paljon pehmeämmät kuin islantilaisen lampaan villasta neulotut asusteet.

Vauva-aika on tähän mennessä ollut lasten ikäkausista minulle kaikkein kuormittavin. Kun lapset ovat kasvaneet, on saanut itselleen enemmän aikaa keskittyä siihen mitä tekee, kuten nyt vaikka sen mikropastan valmistamiseen. Omille ajatuksillekin on jäänyt enemmän aikaa (oih ja voih, siitä hyvä esimerkki on Project Maman upea käpyhavainto). Kyllä se pahin säätövaihe näköjään onneksi helpottaa. Ja enköhän jossain kohtaa elämääni opi vaihtamaan sen kaasukanisterinkin uutteen.

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Leivoin kermakakun skyr-täytteellä, koska onhan huomenna kesäiset juhlat. Meillä Islannissa ei vietetä juhannusta eli huomenna ei ole juha...

Kermakakku skyr-täytteellä

21.6.18 Satu Kommentteja: 2

Leivoin kermakakun skyr-täytteellä, koska onhan huomenna kesäiset juhlat. Meillä Islannissa ei vietetä juhannusta eli huomenna ei ole juhannusaattoa, mutta onkin jotain ihan muuta. Nigeria-Islanti-jalkapallo-ottelun tunnelmiin on virittäydytty jo monta päivää.


Paikalliseen uimahalliimme on viritelty kymmeniä metrejä Islannin-lippunauhaa. Osa firmoista  ja kaupoista sulkee ovensa huomenna aikaisemmin, että mahdollisimman moni pääsee katsomaan peliä. Harrastuksia on uudelleenaikataulutettu. Ja tänään sain kuopuksen päiväkodista sähköpostia, että huomenna vietetään jalkapalloteemapäivää kello 15 näytettävän ottelun takia. "Ei ole pakko, mutta ne ketkä haluavat, voivat tulla huomenna perjantaina päiväkotiin Islannin lipun väreissä." Eli siis sinistä, punaista ja valkoista päälle. Jeah. Täällä voi lukea lisää islantilaisten jalkapallohuumasta - ja nähdä sen ihanan Gummin feeling good -videon!

Minäkin otan osaa. Virittäydyin tähän kaheliin tsembaloon leipomalla ihan rehellisen kermakakun. Se on perisuomalainen kermatäytekakku, joka on koristeltu Islannin-lipuksi ja joka kätkee sisuksiinsa islantilaista skyriä. Hyvää on.

Viritin kermakakkuun ideoita rakastamastani kahvipöydän herkusta eli peri-islantilaisesta skyr-juustokakusta. Otin sieltä muutaman aineksen ja pyöräytin ne täytteeksi kakkuun. Lopputulos on melkolailla täydellinen. Siis sellainen ihanan kuohkea suomalainen täykkäri, jossa on tuoreita marjoja ja paljon kermavaahtoa. Islantilaisuus tulee kanelinmakuisesta skyr-täytteestä.  

Tästä riittää reilut palat kahdeksalle, jos tarjolla on muutakin.

Kermakakku skyr-täytteellä


1 lasi kananmunia
1 lasi sokeria
1 lasi vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
4 dl kuohukermaa
2 dl vaniljaskyriä
muutama LU-bastogne-keksi
mustikoita ja mansikoita

1. Vatkaa kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. 
2. Sekoita vehnäjauhoihin leivinjauhe ja siivilöi jauhoseos munasokerivaahtoon. Sekoita hitaasti lusikalla, älä vatkaile enää tässä kohtaa.
3. Kaada kakkutaikina kakkuvuokaan (käytän itse silikonivuokaa, halkaisija 18 cm, syvyys 6 cm) ja paista uunin alatasolla noin 175 asteessa noin 20 minuuttia. Riippuu paljon uunista, milloin kakku on valmis, eli tarkkaile leipomusta ja kun pinta alkaa ruskistua, kokeile tikulla kypsyys. Jos pinta uhkaa kärähtää ennen kuin kakku on kypsä, laita uunissa olevan kakun päälle suojaksi kerros leivinpaperia.
4. Anna kakun jäähtyä. Kumoa sen jälkeen lautaselle ja pistä veitsellä kakku kahteen kerrokseen. 
5. Vatkaa kerma vaahdoksi ja laita siitä puolet sivuun.
5. Tee täyte eli murskaa bastognekeksit murskaksi ja sekoita keksinumurut skyrin ja puolikkaan kermavaahtosatsin kanssa. Lusikoi täyte kakkukerrosten väliin.
6. Levitä puolet kermavaahdosta kakun päälle ja tee marjoista päivän ja vieraiden mukaan joku kiva kuvio.

Kyllähän siinä voi Islannin-lipun nähdä, jos tarkkaan katsoo.

Kivaa juhannusta, jalkapallojuhlaa, työpäivää tai ihan tavallista perjantaita. Vaikka olisi miten kylmä ja pirun sateista, on silti kuitenkin valoisaa. Eikä ole pakkasta, ainakaan kaksinumeroisia lukuja. Ei tarvita talvirenkaita. Paksun talvitakin sijasta ulkona pärjää ohuella untuvatakilla (laitan huomenna jalkapallon kisakatsomoon päälleni myös sadetakin ja sormikkaat). Otetaan tähän mahtavaan kesäriemuun iso pala kakkua!

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tässä on juhannuksen muistilista kaikille vanhemmille. Erityisesti minulle itselleni. Olen ollut - ja huonoina hetkinä olen vieläkin - vin...

Juhannuksen muistilista vanhemmille

20.6.18 Satu Kommentteja: 3

Tässä on juhannuksen muistilista kaikille vanhemmille. Erityisesti minulle itselleni. Olen ollut - ja huonoina hetkinä olen vieläkin - vinkuva vanhempi. Siis sellainen, jota ärsyttää lasten kyseleminen, lasten vaatimukset, lasten pyynnöt, lasten kinat, lasten kiukkukohtaukset, maahan kaatuneet popcornit ja what so ever.


En vieläkään koe itseäni erityisen lapsirakkaaksi ihmiseksi. En geneerisesti pidä vauvoista siksi, että ne ovat vauvoja.  Lasten sanomat jutut eivät minusta ole järin hauskaa vitsipalstamateriaalia. Naurattaa lähinnä vain silloin, kun ne tulevat omalta lapselta. Lähivanhemmuusasiat, kantoliinat, imetys, perhepedit ja lapsentahtinen kasvatus ovat juttuja joista olen kuullut, mutta jotka eivät noin lähtökohtaisesti kiinnosta yhtään sen enempää kuin sukkien lajittelu ja tiskikoneen tyhjentäminen. 

Mutta tässä hommassa on yksi juttu, joka pitää muistaa: lapset ovat ihmisiä aivan kuten aikuisetkin. Nuoren ikänsä takia lapset ovat viattomampia, haavoittuvaisempia ja enemmän suojaa tarvitsevia kuin aikuiset. Siksi lapsia pitää kohdella erityisen hyvin. Juhannus ja kesäloma lähenee. Siksi haluankin nyt jakaa muistilistan kaikille meille, joilla on lapsia ja jotka hoitavat muiden lapsia. Muista juhannusjuhlissa, kesän tapahtumissa ja muinakin kivoina lomapäivinä nämä muutamat jutut. Ne eivät vaadi meiltä ihan kamalan paljoa, mutta ovat lapsille iso juttu.  


1. Ole kärsivällinen. Jep. Tivoilissa, leikkikentällä ja teemapuistossa voi olla kuuma, on jonoa, menee rahaa ja jännityksestä ratkeilevat lapset saattavat kitistä. Mutta so what? Jos jaksat käydä lenkillä, treenata triathlon-kisoihin, lukea useampisanaisia uutisjuttuja ja keskittyä elokuvaan, jaksat kyllä yhden huvipuistokäynnin verran (max 4 tuntia) purra sisäposkea, kiroilla sisäänpäin ja esittää hyväntuulista, vaikka tässä käytätkin omaa arvokasta loma-aikaasi jonossa seisomiseen. Hyväntuulisen näyttelemisestä saattaa sitä paitsi ihan vahingossa tulla itsellekin parempi fiilis!

2. Älä urpoile. Liittyy edelliseen kohtaan. Pakota itsesi olemaan mukava. Pakota itsesi olemaan tönimättä muita aikuisia, oleman etuilematta jonossa ja olemaan muka-näsäviisas omia lapsiasi, toisten lapsia ja tapaamiasi aikuisia kohtaan. Kun yrittää itse olla hyvällä tuulella, huomaa pian olevansa ainakin vähän paremmalla tuulella ja yht'äkkiä kaikilla on kivempaa. Ei lapsen pissahätää saa pois sillä, että suureen ääneen ihmettelee, että juurihan meillä oli tilaisuus käydä vessassa etkä halunnut silloin käydä.

3. Ennakoi. Nälkä on kiukuttelun yleisin syy. Siis. Syökää ennen huvipuistoon, kirkkohäihin tai pyöräretkelle menoa. Pakkaa mukaan eväät, koska jonottaessa, kävellessä ja muussa tekemisessä tulee nälkä. Kaikissa huvipuistoissa ja tapahtumissa sapuskahuolto ei välttämättä ole kohdallaan. Ota siis mukaan ne eväät ja trippimehut. 


4. Laskelmoi. Tylsin on aina se kohta, kun pitää lähteä jostain kivasta paikasta kotiin. Tee siis lähdöstä erityisen mukava muisto. Itse olen ratkaissut tämän esimerkiksi huvipuistoissa niin, että kasvomaalaus tai joku pieni tuliaisostos (ilmapallo tai vaikka saippuakuplia) hankitaan juuri ennen lähtöä. 

5. Ole superkiva. Tee jumaleissön poikkeuksia. Jos lapsi vähän riehuu ilosta ja sillä tippuu jäätelö maahan, älä ala luennoida siitä, että mitä minä sanoin siitä riehumisesta. Lasta harmittaa kyllä ilman aikuisen viisastelua ihan tarpeeksi paljon. Haluaako kukaan, että oma lapsi muistaa kesän kivoimmasta päivästä sen, että pitkän valinnan jälkeen ostettu jäätelöpallo lässähti asfalttiin, itku tuli silmään ja äiti tai isä alkoi huutaa? Mietitäänpä vaikka tilannetta, että omana tärkeänä päivänä, vaikkapa unelmien hääpäivänä, kaataisit puhetta pitäessä vahingossa juhlamaljasi ja skumppa leviäisi pöytäliinalle. Sitten joku tulisi siihen viereesi huutamaan naama punaisena, että onko aina pakko sotkea niin kamalasti, minähän sanoin että ei kannata heilua se lasi kädessä kun pitää puhetta. Etkä varmasti saa uutta lasillista, koska sekin ihan varmasti kaatuisi pitkin mäkeä. 

Niin, aika hölmöähän se olisi.

Elikkäs. Lohduta. Hymyile. Ole kiva. Ja mene ostamaan se uusi jäätelö - ja ilman pienintäkään draamaa.

Lupaan yrittää parhaani mukaan pitää nämä jutut mielessä (since 2010, tästä aiheesta kirjoitin jo aikaisemminkin). Koittakaa tekin <3 Ihanaa keskikesän juhlaviikkoa!

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallinen yhteistyö: VR Juna. Se on minun mielestäni islanninhevosen jälkeen paras kulkuneuvo. Rannalle, mummin luo, kyläkahvilaan, ...

Kesäinen junaseikkailu ja matkavinkit Hankoon

19.6.18 Satu Kommentteja: 13

Kaupallinen yhteistyö: VR

Juna. Se on minun mielestäni islanninhevosen jälkeen paras kulkuneuvo. Rannalle, mummin luo, kyläkahvilaan, kaverin luo, työpalaveriin, maisemakierrokselle. Mikä ikinä matkan tarkoitus onkaan, melkein aina sinne pääsee Suomessa junalla.

Kesä ja vapaus. 

Täällä nykyisessä asuinmaassani Islannissa ei ole raideliikennettä. Se on kovin surullista. Jos haluaa lähteä kymmentä kilometriä kauemmas kotoa, on mentävä autolla. Minulle juna liittyy vahvasti suomalaisuuteen. Se  edustaa tapaa olla vapaa ja matkustaa. Minä valitsen minne menen ja mihin aikaan, ja sitten joku toinen vie minut sinne. Reissun päällä syön dallaspullan ja olen onnellinen, että tällä kertaa ei tarvitse käyttää pyyhkimiä, kukaan ei matkapahoinvoi eikä tarvitse taskuperuuttaa yhtään mihinkään. 

Tämä kuva on toissakesältä, kun matkustimme Karjaalta Helsinkiin. Junamatka oli onnistunut, mutta samaa ei voi kyllä mitenkään sanoa asuvalinnastani. Legginsit eivät totisesti ole housut... Mörssärin äiti taisi olla aamulla pukeutuessaan vähän väsynyt.

Junalla matkustaminen on vapautta ideoida yllätysmatkoja ja toteuttaa niitä. Kun illalla saadaan ajatus, että lähdetäänpä huomenna päiväksi naapurikaupunkiin torikahville, niin aamulla ollaan jo asemalaiturilla. Kun seuraavaksi vapaaksi viikonlopuksi lupaillaan hyvää säätä, voi heittää eväät, pyyhkeet, aurinkorasvat ja lukemista reppuun ja lähteä perheen kanssa seuraavaan lähimpään rantapaikkaan. Tai onko tiedossa syystä tai toisesta yksinäisiä päiviä kotona? Mitä jos lähtisikin junalla käymään sillä paikkakunnalla, jonka nimen on kuullut monta kertaa, mutta jossa ei ole vielä kertaakaan käynyt? Kyllä sieltä ainakin torikahvila löytyy. Tai kiva jäätelökioski. 

Tässä ollaan taas matkalla junalla jonnekin. After suklaamuffinssi -bliss.

Junalla tehdyt miniseikkailut ovat ihan parasta matkailua lasten kanssa. Lähiömutsin Hanne muuten kirjoitti juuri todella hyvän ja kattavan tietopaketin lasten kanssa junamatkailusta, perhehyteistä, lasten junalipuista jne. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa ennen reissuun lähtöä, jos matkustaa pienten lasten kanssa. 

Yhtä juttua ei kannata lasten kanssa reissatessa aliarvioida. Se on yksityiskohtien tärkeys. Lasten kanssa matkustaessa matkasta onnistuneen ja ikimuistoisen tekevät pienet yksityiskohdat. Jos perillä sataa koko juhannuksen, eivät lapset silti muista juhannusta tylsänä. Vaan päinvastoin. Heille saattaa olla elämys se pihaan muodostunut syvä sadelammikko.  Tai se megasuuri pinkki hattara, joka piti syödä kädet tahmassa huvipuistossa nopeasti, jotta vesi ei kastelisi sitä kelvottomaksi. 

Kun tänä kesänä otin lasten kanssa puheeksi heinäkuun tulevan Suomen-matkan, esikoinen kysyi ensimmäisenä, että kai me taas saadaan niitä junamuffinsseja.

Junamuffinnsseja? 

Hangossa.

Pienen keskustelun jälkeen selvisi, että hän puhui niistä muovikääreisiin pakatuista suklaamuffinsseista, joita myydään VR:n junien ravintoalvaunuissa ja liikkuvissa kahvivaunuissa. Ja varmasti tsiljoonassa muussakin paikassa, mutta hänelle ne suklaamuffinssit ovat ennen kaikkea junakokemus.

Itse en ilmatiiviiseen pussiin pakatuista leivonnaisista pahemmin piittaa. Muffinssi maistuu parhaalta suoraan leipomosta ostettuna ja vastaleivottuna. Mutta tässä pointtina ei olekaan se leivonnainen, vaan yksityiskohtien tärkeys. Ei esikoinen enää edes muistanut, minne olimme junalla menossa ja mitä tekemässä. Hänelle on jäänyt mieleen se rapisevaan muoviin pakattu muffinssi, joka tarttuu ihanasti kitalakeen ja jonka paperilautaselle varisseita murusia on kivaa painella sormella litteäksi ja työntää suuhun. 

Siskot Hangossa.

Onni löytyy yllättävän usein yllättävissä yksityiskohdissa. 

Ei viikonmittaisessa etelänmatkassa, uudessa lelussa, hartaasti odotetussa ja suunnitellussa telttamatkassa, jolle toivotaan aurinkoista säätä.  Se päivän siistein juttu lapsille voikin olla kirjastossa luettu hauska kirja, uuden leikkiupuiston jännänmallinen keinu tai hikoileva einesmuffinssi.

Mietin hetken, mitä yksityiskohtia itselleni on jäänyt junamatkoilta mieleen. No ainakin jo kertaalleen mainittu dallaspulla (ne ymmärtää, jotka ymmärtävät dallaspullan konseptin mahtavuuden). Konduktööri, joka toivotti perjantai-iltana Helsinkiin saapuvan junan matkustajille hyvää viikonloppuiltaa ja pyysi kaikkia olemaan ihmisiksi ja kivoja toisilleen. Henkien talo -niminen kirja, jonka luin loppuun eräällä puistonpenkillä Budapestissä ystävää odottaessani. Budapestistä en  yli kymmenen vuotta matkan jälkeen muista enää mitään - paitsi sen kirjan viimeiset sivut. Minun ja puolison ensimmäinen yhteinen matka Pietariin (menimme muuten sinnekin junalla). Pietarista jäi parhaiten mieleen yhden metroaseman iäkäs asiakaspalvelija, joka ei puhunut sanaakan englantia, mutta jolta onnistuin silti ostamaan kaksi metrolippua. 

Hanko. Tänne on joka kesä päästävä, edes lyhyeksi aikaa.

Kesälomamatkan ei tarvitse onnistuakseen olla pitkä, megalomaaninen, täydelliseksi suunniteltu tai viimeisen päälle oikein ideoitu. Se voi olla päivän mittainen ex tempore -retki lähelle vailla sen suurempia suunnitelmia kuin käydä torilla, leikkipuistossa tai kirppiksellä.

Muistorikkaan kesäreissun voi tehdä pienelläkin budjetilla. Junareissaajien kannattaa väijyä VR:n säästölippuja.  VR on lisännyt säästölippuja kesälle, eli niitä on nyt tavallista enemmän tarjolla. Kun nyt katselin säästölippujen hintoja Helsingistä Hankoon, aikuisten lippuja sai edullisimmillaan alle kahdeksan euron.

Jos mietit, minne lähteä kesällä, kokemuksia ja kohdevinkkejä oman asuinpaikan lähiympäristöön voi tsekata VR:n Päiväseikkailu-sivulta

Koska yksi rakkaimmista pikkukaupungeista minulle on Suomessa Hanko, jaan omat vinkkini sinne. Kokosin listan sellaisia matalan budjetin vinkkejä, jotka soveltuvat päivän mittaiselle Hangon-reissulle. Jos veri vetää viettämään Hangossa pidemmän ajan, kannattaa lukea vinkkini mökkivuokraukseen Hangossa

Matkavinkit Hankoon


1. Petanque eli petankki on sairaan hauska seurapeli, jota voi pelata missä tahansa ja myös lasten kanssa. Käy hakemassa Hangon turistitoimistosta (Raatihuoneentori 5) maksutta lainaan petanque-setti (pantin saa takaisin palauttaessaan) ja laita peli pystyyn lähimpään puistoon.

Petanque on mölkyn jälkeen kivoimpia ulkopelejä, joita voi pelata lastenkin kanssa.

2. Hangon keskustan leikkipuisto lähellä meren rantaa ja turisti-infoa. Kirkkopuiston leikkipuisto on iso leikkipuisto, jossa on liukumäkiä, keinuja ja kiipeilytelineitä eri-ikäisille lapsille. Leikkipuiston vieressä on tietysti jäätelökioski. 

3. Plagenin ja Bellevuen rannat. Plagenin ranta on noin 20 minuutin kävelymatkan päässä Hangon juna-asemalta. Tämän rannan maisemat ovat tuttuja Hangon matkailumainoksista: valkoisia puiseia pukusuojia, pitkä vaalea hiekkaranta ja vesikaruselli. Plagenista itään kohti Neljän Tuulen Tuvan kahvilaa löytyy Bellevuen yli puolentoistakilometrin mittainen edellistä rauhallisempi hiekkaranta, jonka varrella voi ihailla jumalattoman upeita villoja. Osta Hangon keskustan ruokakaupasta eväät ja vietä rannalla koko päivä.

Plagenin ranta Hangossa.

4. Jos tekee mieli sporttailla, omista päivä pyöräilylle Hangon upeissa maastoissa. Hangon itäsataman Sunfun (Brygganin ravintola, Itäsatama) vuokraa oransseja Jopoja 18 euron vuorokausimaksulla. Noin 20 kilometrin mittainen Hanko-kierros on merkitty turistikarttaan ja pitkin pyöräreittiä on ripoteltu sinisiä pyöräkylttejä, jotka ohjaavat reitillä eteenpäin. Reitin varrella voi ihailla Hangonkylän hulppeita huviloita, pitää korvapuustitauko Neljän Tuulen Tuvan kahvilalla ja käydä limulla På Krokenin terassilla. Reitin varrella tulee vastaan teollisuusaluetta, junaraiteita, ruokakauppoja, kapeita peltoteitä, upeita mäntymetsäalueita, nopeakulkuisia pyöräteitä, romanttisia punaisiksi maalattuja venevajoja ja tietysti merta ja hiekkarantoja. Pyöräilykarttoja saa turisti-infosta (Raatihuoneenkatu 5).

Vuokraa paikallinen tuote Jopo ja kierrä Hanko. Etukoriin mahtuu eväät, pyöräilykartan saa turistitoimistosta. Täydellinen päivä!

Hanko on ihana kesäkaupunki, mutta on niitä upeita paikkoja Suomessa lukuisia muitakin. VR:n Päiväseikkailu-sivulta löytyy kokemuksia ja kohdevinkkejä lähiseutumatkailuun.

5. Jos yksi kahvila pitää Hangosta valita, se on tämä: Alan's Cafe eli Alanin kahvila (Raatihuoneentori 4). Kotoisa puutalokahvila, jossa on monta pöytää myös aurinkoisella sisäpihalla. Suodatinkahvi on hyvää ja kotitekoiset piiratkat, pullat ja kakut ovat kaupungin parhaimpia ja luultavasti myös edullisimpia. Reilu pala kakkua maksaa reilun euron. 

6. Sateista? Menkää Hangon kirjastoon. Tosi symppis pikkukaupungin kirjasto sijaitsee aivan keskustassa (Bulevardi 6). Lastenosastolta löytyy myös lautapelejä, joiden parissa vierahtaa tovi jos toinenkin. 

Mikä on sinun suosikkikesäretkikaupunkisi? Löytyyköhän Hangolle hyvää haastajaa?

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Muistatteko kun vielä viime vuonna olin vakaasti sitä mieltä, että en ehkä koskaan uskaltaisi ottaa omaa lastani mukaan hevosharrastuksee...

Issikkavaellus lapsen kanssa

18.6.18 Satu Kommentteja: 15

Muistatteko kun vielä viime vuonna olin vakaasti sitä mieltä, että en ehkä koskaan uskaltaisi ottaa omaa lastani mukaan hevosharrastukseen? Ratsastus kun ei ole mikään riskitön harrastus ja kaikenlaista voi sattua ja on sattunutkin.


Noh. Jouduin kääntäämään takkini, pyörtämään mielipiteeni ja nielemään vielä sanani siihen päälle. Kyllä ratsastus on edelleen mielestäni harrastus, jossa on riskejä. Toisaalta niitä riskejä voi kyllä nähdä ihan missä tahansa, kun ympärilleen tarpeeksi pälyilee. Lapsen mielenkiinnonkohteet ovat aika fyysisiä: uinti, rullaluistelu, kiipeily, vaeltaminen, puissa kiipeily ja kuoroon pyöräily. Kaikessa tekemisessä voi sattua mitä tahansa. Riskejä voi minimoida, mutta niitä ei voi koskaan täysin poistaa. 

Esikoinen on niin hartaasti puhunut hevosista, ratsastuksesta, maaseudusta ja maatilan eläimistä, että en enää pystynyt vastustamaan voimistunutta kiinnostusta. Joten niinpä me lähdimme yhdessä tallille.


Viime viikolla vietin aivan täydellisen ihanaa työviikkoa Pohjois-Islannin maisemissa. Sain mahtavan matkailijaryhmän Suomesta ja kolusimme yhdessä viikon ajan pitkin Islantia. Ehdimme käydä Reykjavíkissa, ratsastaa kolmena päivänä maastossa, uida kuumissa lähteissä, vaeltaa vuoristossa ja laavapelloilla, käydä kuumilla lähteillä ja vesiputouksella. Osa kävi katsomassa merellä valaita. Viimeisenä päivänä ehdimme kaikki yhdessä kokea islantilaisen ilmapiirin tiivistymän, kun kannustimme Akureyrin kaupungin ulkoilmakisakatsomossa Islannin "voittoon" Argentiinasta lukemin 1-1.

Tälle matkalle annoin esikoiselle luvan tulla mukaan yhtenä ratsastajana. Islannissa on tapana ottaa välillä lapset työpaikalle mukaan, ja koska maatila oli esikoiselle entuudestaan tuttu ja lapsi on reipas ulkoilija ja myös itsekseen viihtyvää tyyppiä ja minä tiesin tilan hevoset kilteiksi, koin että ehkäpä tätä hevosasiaa voisi nyt kokeilla yhdessä tässä tutussa ja turvallisessa ympäristössä.

Viikon aikana esikoinen täytti aivan kaikki odotukset. Vuoristovaelluksilla hän loikki meidän muiden edellä ja ratsastusreissuilla naama oli naurusta näkkärillä. Iltaisin hän hengaili huoneessamme lukemassa ja katsomassa piirrettyjä iPadilta, eikä mikään asia ollut koko viikon aikana huonosti. 


Ensimmäisellä ratsastusretkellä lapsen ratsu kulki käsihevosena. Esikoisella oli ohjat käsissä, mutta opas piti toisia ohjia omissa käsissään ja vastasi hevosen pysymisestä reitillä. Toisella kerralla lapsi esitti toiveen saada mennä yksin. Hän uskoi pärjäävänsä, enkä minä halunnut sitä uskoa horjuttaa.

Tiesin hevosen rauhalliseksi ja lapsen päättäväiseksi, joten annoin hänen yrittää. Ja kyllähän se pollen pää nousi tomerasti sieltä heinikosta, kun oli aika jatkaa matkaa tauolta eteenpäin. Kun käynnistä piti kiihdyttää hitaaseen tölttiin, esikoinen antoi tömäkästi pohkeita ja kannusti hop-hop-kehotuksella hevosta eteenpäin. Hänen ratsunsa oli tallin laiskeinta sorttia, eli jo pelkkään hölkkävauhtiinkin pääsy oli pienen työn takana. Liikuttavan hyvin lapsi kuitenkin jaksoi rimpulapohkeillaan pollea kannustaa. Hymy ei hyytynyt kasvoilta ratsastuslenkin aikana kertaakaan.



Ensi vuonna olisi taas luvassa tällainen issikkavaellus aloittelijoille ja vähemmän ratsastaneille. Nyt kun reissu on itse tullut testattua lapsen kanssa, voin kyllä lämpimästi suositella sitä myös alle 10-vuotiaille, luonnosta kiinnostuneille lapsille, jotka jaksavat liikkua ulkona ja tykkäävät eläimistä. Minulla on vähän sellainen kutina, että ainakin yksi yli-innokas palaa halusta päästä jälleen mukaan.

Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta kun käytännössä kokeilin islantilaisille tyypillistä tapaa ottaa  välillä lapset mukaan töihin. Omaksikin yllätyksekseni täytyy myöntää, että kun työnsin omat ennakkoluuloni ja pelkoni siitä että lapsi häiritsee muita tai on tiellä työasioissa lukemattomine keskeytyksineen sivuun, huomasin koko palapelin toimivan oikein mallikkaasti. Hän kulki mukana yhtenä matkaajista. Yksi reissun omia ehdottomia tähtihetkiäni oli näiden ratsastus- ja vaellusosuuksien lisäksi se, kun lapsi itse ehdotti laavakentällä vaeltaessamme, että hän haluaisi laulaa kaikille meille suosikkilaulunsa, koska täällä ulkona on nyt niin kaunista. Voi nyyhkis. Maístrjarna lapsen laulamana Islannin karussa maisemassa oli kyllä liikuttavinta ikinä.




Jos nämä issikkavaellusjutut kiinnostavat, niin täältä löytyy muutama arkistojen aarre:

Issikkavaellus vapaan hevoslauman kanssa. Seitsemänkymmentä hevosta, parikymmentä ratsastajaa ja suuri Islannin erämaa. Mitä tällaisella reissulla oikein tapahtuu?

Vähän tai ei koskaan aikaisemmin ratsastaneille sopiva reissu, jonka aikana myös vaelletaan luonnossa ja pulikoidaan kuumissa uima-altaissa. Tällä matkalla voi jakautua kahteen tasoryhmään, kuten teimme viime viikollakin. Kokeneemmat menivät retket kovemmalla vauhdilla, aloittelijat tutustuivat islanninhevoseen käynnillä ja rauhallisella töltillä.

Syksyinen issikkavaellus. Kun maassa on ruska ja talvi lähenee, on ihanaa karauttaa tölttäävillä issikoilla ylös vuoristoon. Tämä reissu sopii keskitason ratsastajille. Viime vuoden syysvaelluksella pohdin itsekseni omaa ratsastushistoriaani ja sitä, kuinka olen suuresta hevostyttöydestäni huolimatta aina vähän myös pelännyt hevosia.

15 kommenttia:

Mitä tuumaat?