Uuden kielen opiskelu aikuisena

Kiitos kaikille, jotka olette jakaneet edellistä juttuani. Aihe oli tavattoman raskas ja tilanne on tosiaan sysipaska, mutta teidän kaikkien kommentit, jaot ja pienetkin tsemppaukset ovat olleet ystävälleni ja meille kaikille täällä tosi tärkeitä. Kiitos! Ja nyt hieman valoisampi aihe tähän väliin - eli uuden kielen opiskelu aikuisena.


Facebook muistutteli, että siitä on nyt tasan viisi vuotta, kun valmistuin Islannin yliopistosta kandiksi opintokokonaisuudesta Islanti toisena kielenä. Siis mitä ihmettä; jo puoli vuosikymmentä! Tämän merkkipäivän kunniaksi on paikallaan möyhiä tätä kieltenopiskeluasiaa vähän lisää.

On varmasti tsiljoonia erilaisia tapoja oppia aikuisena uusi kieli. Osa tekee sen kuten lapsetkin: oppii omaksumalla. Alkaa vain "elää espanjaksi" ja sieltä se castellano sitten pikkuhiljaa jysähtää tajuntaan ja unetkin alkavat näkyä yökanavalla almodovariaksi. 

Tiedän monia aikuisia, jotka ovat oppineet kielen juuri näin eli kuuntelemalla ympäristöä ja puhumalla. Kollegani Maarit Finnska Budinista on tästä mahtava esimerkki. Hän puhuu islantia törkeän hyvin, mutta ei ole koskaan opiskellut sitä. Muija meni nuorena mimminä Reykjavikissa kierrätysasemalle töihin, opetteli erilaisten jätelajien ja kierrätysmateriaalien sanat islanniksi työn ohessa ja alkoi joka päivä rakentaa opitun päälle uutta. Siitä se sitten lähti.

Voin kertoa, että minulla ei lähtenyt. Minulla ei ole yksikään kieli - lapsena opittua suomea lukuunottamatta - kiinnittynyt sukellustekniikalla. 

Asuin puolisoni kanssa Barcelonassa pari vuotta ennen kuin muutimme tänne laavakökkäreelle. Opiskelimme siellä molemmat espanjaa. Eli puolisoni kävi korjaamassa autoa, hoitamassa sähkösopimuksia, kaasutoimituksia, Ikea-shoppailua, naapureiden kanssa jutustelua ja sen sellaista. Ja oppi siinä samalla kielen.

Minäkin kovasti yritin. Yritin kuunnella uutisia radiosta, katsoa espanjalaisia saippuaoopperoita ja lukea espanjankielisiä lehtiä, mutta ei siitä tullut buenos diasia kummempaa. Vuoden äheltämisen jälkeen tajusin kirjautua kielikouluun. Ja kas; aloin heti oppia. Taivuttelimme opettajan johdolla verbejä, luimme sanakokeisiin ja teimme luetunymmärtämistehtäviä. Saavutin vuoden intensiivisen opiskelun jälkeen espanjan kielessä ihan mukiinmenevän keskustelutason ja pystyin katsomaan Almodovarin leffoja ilman tekstityksiä.


Oli vuosi 2008 kun tulimme tänne Islantiin. Lähdin taas kiipeämään puuhun heikompi pää edellä. Yritin oppia kielen puolison kanssa keskustellen ja aamuradiota kuunnellen. Pääsin parin vuoden aikana leipomoislantitasolle eli pystyin ostamaan pari leipää ja yksinkertaisimman nimistä pullaa ja tulin ymmärretyksi. Mistään muusta en sitten tajunnutkaan oikein mitään. Uutiset, päivälehdet, nettikirjoitukset, kaveriporukan illanistujaiset, sukujuhlat... Olin kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ihan ulalla. Otti tavattoman paljon päähän olla se hidas ja vähän hiljaisen oloinen suomalainen. 

Aavistin kuitenkin aika pian Islantiin tultuamme, että olen tullut tänne jäädäkseni. Koska motivaatio kielen oppimiseen oli todella kova ja koska tiesin viihtyväni paremmin vain, jos tulen ymmärretyksi, osaan ilmaista itseäni paremmin ja tajuan paikallisten vitseistä edes pienen osan. Kielen opiskelu oli ainoa vaihtoehto.

Olen kirjoistaoppija eli se hyväntuulinen nörtti, joka oppii uuden kielen tutustumalla sanojen sijapäätteisiin, monikon taivutusten poikkeuksiin, epäsäännöllisten verbien taivutusrimpsuihin ja fonetiikkaan. Kirja auki ja takapuoli penkkiin on aika vanhanaikainen kielenopiskelumetodi, mutta minulle se oli kaikkein toimivin. Niinpä kirjauduin opiskelemaan islannin kieltä Islannin yliopistoon.

Kun olin oppinut kieliopin eli sen systeemin, jolla kieli toimii, pystyin alkaa oppia myös sitä itse kieltä. Kun tiesin, miksi joku asia sanotaan niin kuin se sanotaan ja miksi se taipuu näin eikä noin, oli uusien asioiden mieleen painaminen paljon helpompaa. 

Enkä minä vieläkään koe osaavani tätä kieltä täydellisesti. Puhun sitä melkein yhtä hyvin kuin englantia. Minun mielestäni islannin kielioppi on helpompaa kuin englannin, mutta englanniksi osaan enemmän sanoja kuin islanniksi. Smalltalk sujuu molemmilla kielillä ja samoin tarpeeksi yksinkertaiset (ja lyhyet) esitykset yleisön edessä. 


Olen huomannut, että aikuisena uuden kielen oppimisessa tarvitaan kolmea asiaa: itsetuntemusta, aikaa ja pokkaa.

Ensin pitää selvittää, millä tavalla itse oppii kielen parhaiten. Minä olen lukutoukka, joka opettelee kielen lukemalla ja tankkaamalla kielioppitaulukoita. Kun perusta on opittu, alan syventää sanastoja eli esimerkiksi kuunnella radio-ohjelmia, käydä vieraskielisissä urheilutreeneissä ja jutella vieraidenkin ihmisten kanssa.

Tärkeää on myös aika. Tässä asiassa ei auta olla kärsimätön. Aikuinen ei opi uutta kieltä yhtä nopeasti kuin lapsi. Se vie aikaa. Se on väsyttävää. Se on palkitsevaa mutta myös ihan hiton raskasta. Uusi kieli ei tule heti, ei välttämättä vuodessa eikä kymmenessäkään. Pitää vain olla kärsivällinen ja jatkaa.

Ja sitten se tärkein: on pakko olla pokkaa ja pinnaa. Ei saa olla itselleen liian ankara ja pelätä virheitä tai sitä, ettei ikinä opi tai että joku muu oppii nopeammin. Uuden kielen oppiminen tuntuu vaikealta, mutta sen pitää silti tuntua hauskalta. Jos kieltä ei halua oppia, ei sitä silloin opikaan. Pitää olla pokkaa jatkaa, vaikka koko homma ottaisi ihan hitosti välillä päähän. Myös lähipiirin pinnan täytyy kestää. Ja tämä on erityisen tärkeää silloin, jos vaikka hyvä ystävä tai puoliso on sen maan asukas, jonka kieltä yrittää itse opiskella. Kielen opiskelijalta vaaditaan pitkiä hermoja, mutta niitä totta vie vaaditaan myös siltä, joka uuden kielen opettelijaa joutuu saa kunnian päivittäin kunnella. 

Minä sanon yhä edelleen todela paljon asioita ihan väärin. Sekoitan keskenään verbit ymmärtää ja avioerota ja sanat persläpi ja punttisali. Ja välillä käy niinkin, että väsyneenä en puhu omalle puolisolleni ennen nukkumaanmenoa mitään, koska en muista sanoja enkä jaksa edes yrittää. Silloin totean vain että Ég get ekki núna. Nyt en pysty. Ja sitten vajoan suomenkielisen äänikirjan kanssa sohvalle ja juon yhden kaljan. Onneksi puolisoni ymmärtää niissä tilanteissa lähteä tekemään omia juttujaan eikä jää jankkaamaan mielipidettäni asiaan, jonka aihepiirin sanasto on jossain valovuosien päässä. Hengähdän hetken hiljaa yksin ja jatkan juttua sitten seuraavana päivänä. Jos se oli tarpeeksi tärkeä asia, joka vaatii jatkokäsittelyä.

Kyllä se siitä.

Kaksikielisen perheen arjesta kirjoitin jutun pari vuotta sitten. Täältä toisesta jutusta löytyy hyväksi kokemani vinkit siihen, kuinka kaksikielinen parisuhde onnistuu. 

Tunnisteet: ,