Käväisin tänä keväänä Länsivuonoilla, siis siellä Islannin harvimmin asutulla seudulla saaren luoteisosissa. Islannin nähtävyydet ja koko ...

Islannin nähtävyydet: kaukana turistiruuhkista

31.5.18 Satu Kommentteja: 4

Käväisin tänä keväänä Länsivuonoilla, siis siellä Islannin harvimmin asutulla seudulla saaren luoteisosissa. Islannin nähtävyydet ja koko Islannin luonto ylipäätään ovat mielestäni siellä parhaimmillaan. Tässä muutama talteen jäänyt vinkki tuolta reissulta.

Länsivuonot ovat Islannin nähtävyydet -kategorian luminen huippu.

Luonto on mahtava ihan minne tahansa Islannissa menee. Siinä mielessä Islanti on armollinen matkailumaa, että jos tuntuu ettei ole ihan varma minne mennä tai sääolosuhteet muuttavat suunnitelmia, niin sepä ei juuri haittaa. Maisemat vaihtuvat joka tapauksessa nopeasti ja jo yhteen reissupäivään mahtuu niin paljon upeita luonnonnähtävyyksiä, että illalla väsyttää pelkkä aistien kohtaama tulva. Listasin taannoin omat hyväksi kokemani vinkit stressittömään Islannissa matkailuun

Länsivuonot ovat kuitenkin yksi suosikkini muutamasta syystä. Siellä on valtavan hiljaista. Alueella asuu noin 6 000 ihmistä eli vain pari prosenttia islantilaisista. Kylät ovat pieniä, tiet ovat kapeita, vuonot syviä ja välimatkat pitkiä. Koska rakennettua ympäristöä on vähän, tänne mahtuu valtavan paljon kaikkea muuta. Jylhät vuoret, korkeat lintukalliot, kuohuva meri, vesiputoukset ja lukuisat luonnonvaraiset kuumat lähteet ovat läsnä joka paikassa. Koska asukkaita on vähän, palveluitakin on vähän eli myös muita turisteja on vähän.

Tunnetuimmat Islannin nähtävyydet  - siis ne suosituimmat - sijaitsevat tietysti kahden tai kolmen tunnin ajomatkan päässä Reykjavikista, koska suurin osa matkaajista viipyy Islannissa alle viikon. Siinä ajassa ehtii tutustua Reykjavikiin ja käydä seikkailemassa myös maaseudulla. Länsivuonoille siinä ajassa ei ehdi mitenkään. Niinpä täällä Länsivuonojen vuoristossa tulee vastaan lähinnä vain yksittäisiä vuokra-autoilijoita, muutamia pikkubusseja ja joskus liftaajia. Suuret huviristeilyalukset ovat alkaneet pysähtyä kesäisin Ísafjördurin kunnassa (ja tuplaavat sen asukasmäärän yhden päivän ajaksi), mutta muutoin suuria turistibussijonoja täällä ei näy.


Ísafjördurin kylänraitilla.

Koska monet Islantiin tulevat luontomatkailijat hakevat täältä nimenomaan rauhaa, luontokokemuksia, hiljaisuutta ja tunnetta yksinolosta suuren luonnon keskellä, on Länsivuonot yksi parhaita vaihtoehtoja juuri tällaiseen hiljaiseen ja rauhalliseen lomailuun. Kesäisin vaellusmaastot ovat uskomattoman hienot ja hiljaiset. Koska majataloja ja vuoristomökkejä on harvassa, täytyy vaivaa nähdä vähän enemmän. Eli pitkillä vaelluksilla näillä suunnilla pitää kantaa mukana kaikki ruoat, teltat ja muut yöpymisvälineet. Autolla kulkiessa kannattaa aina täyttää tankki ja ruokavarastot, kun siihen on mahdollisuus.

Toki täällä laavakökkäreellä on muitakin rauhallisia vaihtoehtoja vaikka kuinka paljon. Yksi hyvä tapa tutustua saareen on kiertää se ympäri. Kirjoitin Islannin-kierroksesta majoitusvinkkeineen jutun Tripsterin puolelle, kannnatta käydä lukamassa: Islannin ympäri ja vinkit edulliseen majoitukseen.

Kuvasanakirjassa tämä olisi kohdassa "Silmänruokaa".

Länsivuonot on kuitenkin tällä hetkellä oma nykyisen kotimaan suosikkialueeni. Meillä on mieheni kanssa ollut useammankin kerran ja viime aikoina hälyttävän usein puhetta siitä, että kokeilisimme asumista näillä seuduilla. Ajatus on työn alla ja meitä molempia se valtavasti kutkuttaa ja kiinnostaa. Kuka tietää, ehkä tässä blogissa tulee joskus enemmänkin juttua Länsivuonojen suunnalta.

Mutta ennen kuin mennään osoitteenmuutosasioihin, niin listaan omat seitsemän suosikkijuttuani. Rajaan vinkit koskemaan sellaisia paikkoja, joihin pääsee helposti autolla tai kävellen yhden päivän aikana Länsivuonojen pääkaupungista Ísafjördurista. Länsivuonojen eteläosa lintukallioineen ja punaisine hiekkaraintoinee....ah. Sekin on niiiin ihana. Kirjoitan sieltä oman jutun vähän myöhemmin.

Islannin nähtävyydet - Länsivuonojen 7 parasta


1. Ísafjördurin leipomo. Tärkein ensiksi, eli pullat! 

Tai noh, ensin ihan pari sanaa tästä Länäreiden pääkaupungista. Ísafjördurin kunnassa asuu muutama tuhat ihmistä, siis yli puolet siitä Länsivuonojen 6000 asukkaasta. Tämä on ihana kylä! Monia pikkukyliä vaivaa se tuttu ongelma: nuoret muuttavat pois, asukkaiden keski-ikä nousee, nuoria kiinnostavat palvelut lähtevät, yhä useampi nuori lähtee jne. Ísafjördurissa tämä on onnistuttu kääntämään toisinpäin. Täällä on nuorilla valtavan paljon tekemistä. Yksi maan parhaita musiikkikouluja sijaitsee täällä. On baareja, kulttuuririentoja ja joka viikonloppu jotain tekemistä, johon kunnan asukkaat voivat osallistua. Kulttuurielämä ja myös nuorten kulttuurielämä on tosi vilkasta.

Yksi Islannin tunnetuimmista musiikkitapahtumista, joka pääsiäinen järjestettävä Aldrei fór ég suður ("En koskaan mennyt etelään" ja etelällä tarkoitetaan tietysti Reykjavikia), tapahtuu täällä Ísafjördurissa.

Gamla Bakariid -leipomo Ísafjördurissa on instituutio. 

Isafjördurin tärkeimpiä juttuja on siis Gamla Bakaríi eli "Vanha leipomo". Se on Islannin vanhin leipomo ja sieltä saa yhä edelleen aivan järkyttävän hyviä leivonnaisia: viinereitä, kleina-munkkeja, suklaaleivoksia... Tämä on se paikka, jossa paikalliset käyvät ja jonne turistitkin ovat tervetulleita. Jos ei ehdi istahtaa alas, osta pullat mukaan matkaeväiksi. Se on luultavasti sen päivän paras päätös.

2. Bolungarvíkin luonnonhistoriallinen museo. Bolungarvíkin pikkukylä on vartin ajomatkan pääsä Ísafrjödurista. Ihastuin itse tähän museoon heti ensivierailulla kymmenisen vuotta sitten. Tästä museosta löytyy jokainen Islannissa luonnonvaraisena asuva eläin tai täällä joskus käynyt eläin. Täytetystä jääkarhusta pikkuruisimpaan pikkulintuun. Tavattoman mielenkiintoinen ja sopivan pieni museo, josta saa paljon tietoa Islannin linnuista ja nisäkkäistä. Luonnossa en ole kovin hyvä bongaamaan lintuja, ne liikkuvat liian nopeasti. Haha. Mutta täällä museossa nyt tosiaan näin ensimmäistä kertaa kunnolla, miltä lóa tai kría näyttää oikeasti.

Mur mur. Tämän nallen tarina löytyy Bolungarvíkin luonnonhistorillisesta museosta.

3. Holtin hiekkaranta. Tämä hieno ranta oli minulle uusi tuttavuus. Olemme ajelleet Länsivuonoilla lukemattomia kertoja (viime kesänä olimme siellä koko perheen voimin telttailemassa ja tänä talvena hiihto- ja purjehdusmatkalla Islannissa), mutta koskaan aikaisemmin en ole älynnyt "kääntyä siitä yhdestä mutkasta vasempaan". Pikkuruinen sivutie päätieltä vei muutamassa minuutissa aivan uskomattomaan ympäristöön. Vaalea hiekkaranta, tyyni meri, lumihuippuiset vuoret ja vedessä uiskentelevat linnut tekivät maisemasta mielettömän postikortin. Huom! Tänne ei saa pesimäkauden takia mennä varhain kesällä. Kannattaa totella tien varteen myöhemmin keväällä laitettavia kylttejä, jotka neuvovat pysymään poissa pesimäkauden ajan. Paikka on nimeltään Holtin ranta ja se löytyy Önundarfjörðurin vuonon rannalta aika läheltä Flateyrin kylää.

Maisemaranta. Jos kesällä on oikein lämmin, siis yli 20 astetta, saattaa joku uhkanrohkea kylmäkalle uskaltautua mereen uimaan. 

4. Napakettukeskus. Instagram-starojen myötä napaketut ovat tulleet Islannissa suuren yleisön tietoisuuteen. Ihmekös tuo: luontokuvaajat ovat ottaneet näistä #arcticfox-kavereista valtavan hienoja kuvia jotka ovat levinneet feedeissä satojatuhansia kertoja.  Täällä Länsivuonoilla Súdavíkin pikkykylässä on tietokeskus, joka on erikoistunut napakettuihin. Täältä saa paljon tietoa Islannissa asuvista napaketuista, täällä voi nähdä napakettuja ja oppia paljon niiden elämästä saarella. Napakettuhan on Islannin enimmäinen asukas. Se oli ainoa nisäkäs, joka käppäili täällä ennen ihmisen saapumista 800-luvulla. Ei ollut edes hiiriä.

Napakettukeskus ja yksi sen työntekijöistä. Mielenkiintoinen paikka!

5. Heydalurin maaseutuhotelli. Ihastuttava maalaishotelli, jossa saa olla rauhassa ja nauttia luonnosta. Täällä on hauska islanninhevostalli, mahdollisuus uida lämpimässä lähteessä luonnossa tai sisätiloissa kuumavesialtaassa, käydä kalassa ja vaellella. Majapaikassa on ravintola, jossa tarjoillaan mm. omasta joesta pyydettyä kalaa. Kapean vuonon pohjukassa, kymmenien kilometrien päässä asutuskeskuksista ja kaukana kännykkäyhteydestä. Rakastan tätä paikkaa! Kesäisin pieni majapaikka täyttyy nopeasti, mutta tämä on auki myös talvisin. 

Heydalurin maatilalla on oma "lemmikkikettu". Se elää vapaana vuoristossa mutta käy syömässä tilan ulko-ovien eteen laitetulla omalla ruokakipollaan.

Heydalurin tilalla pääsin ratsastamaankin. Antoivat minulle pyynnöstä vähän virkeämmän hevosen, tällaisen supervirkeän pitkälle yli 20-vuotiaan tamman. Terve mikä tykki! Ei paljon ikä painanut rouvista kumpaakaan.

6. Tjöruhúsidin ravintola. Islanti on kalastusvaltio ja ihan syystä minulta usein kysytään, missä on se maan paras kalaravintola. No nyt se on selvinnyt: se löytyy Ísafjördurin vanhimmasta talosta lähellä keskustaa. Tjöruhúsidin idea on nerokas: keittiössä on kokki, joka paistaa kaikenlaista kalaa, mitä sinä päivänä on tuoreena saatu hankittua. Kalat laitetaan esille noutopöytään, ja siitä jokainen saa hakea sitä mistä eniten tykkää. Söin täällä tähänastisen elämäni parhaat valkosipulissa paistetut turskanposket. Voi luoja miten hyvää. Ihan pelkästään tämä yksi kala-annos riittää minulle syyksi tulla tähän paikkaan uudestaan.

Turskanposkia valkosipulilla ja persilijalla höystettynä. 

7. Dynjandin vesiputous. Tämä vesiputous on hienoista hienoin.  Noin sadan metrin korkuiset vesiputoukset ovat useammassa tasossa. Parkkipaikalta kävelee korkeimmalle paikalle, verhomaisen vesiputouksen viereen, josta tuo kuvakin on otettu, noin viisitoista minuuttia. Putoukset tosin näkee jo parkkipaikaltakin, eli ylämäkeen kiipämisen voi jättää väliin. Länsivuonojen kierroksella Dynjandi tulee väkisinkin vastaan. Se sijaitsee tien alueen päätien eli tien numero 60 varrella. 

Selfienottohommissa.

Tämän Länsivuonojen retken tarjosi Icelandair. Icelandair lentää Helsingistä Islantiin joka päivä ja kesäsesongilla kahdesti päivässä. Jos lennät Yhdysvaltoihin tai Kanadaan, Icelandair tarjoaa mahdollisuutta lisämaksuttomaan stopoveriin Islannissa. Muutaman päivän aikanakin ehtii nähdä paljon (mutta älä yritä nähdä liikaa - Länsivuonoihin kannattaa varata noin viikko, ellet kulje maan sisäisillä lennoilla.)

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Heipparallaa. Tässä epäuskoisena katsoin äsken kelloa ja pirulainen, maanantai vetelee jo toiseksiviimeistä tuntia. Jokseenkin työläs päiv...

Unelmaduunarit-podcast: Kaisu Jouppi ja ne ilmaiseksi tehtävät työt

29.5.18 Satu Kommentteja: 1

Heipparallaa. Tässä epäuskoisena katsoin äsken kelloa ja pirulainen, maanantai vetelee jo toiseksiviimeistä tuntia. Jokseenkin työläs päivä takana. Vaikka miten yritin aikatauluttaa hommat, tavaraa vuotaa reunojen yli ja hoidettavien hommien kasa huojuu sen verran voimakkaasti, että siitä ei tohtisi päästää irti ollenkaan.


Parskaaalia ja porkkanaa. Aiettä, mutta tämä kuva naurattaa aina vaan. (Kuva: sannimaria)

Halusin kuitenkin ennen nukkumaanmenoa vielä kirjoittaa ihan lyhyesti rahasta ja työnteosta. En rahasta vain rahan takia tai töiden tekemisestä vain rahan takia, vaan sen oikean tasapainon löytämisestä. Jokainen varmasti haaveilee siitä mukavuusalueesta, jossa töitä ei ole liikaa, mutta niitä on työn mielekkyyden ja toimeentulon kannalta tarpeeksi. Sen paikan etsinnässä yksi tärkeimpiä juttuja on oman työn hinnoittelu eli se, miten paljon rahaa saa mistäkin työsuoritteesta.

Kuukausi- tai tuntipalkkaa nauttiva työntekijä neuvottelee palkan työsuhteen alussa ja sitten sitä toivottavasti muistaa yrittää hinata korkeammaksi sopivin väliajoin. Freelancerit ja yrittäjät hinnoittelevat jokaisen erikseen tilattavan työn erikseen. Ehkä muistat Unelmahommissa-kirjan, jonka kirjoitin Lähiömutsin Hannen kanssa? Kirjoitin kirjassa yhden luvun työn hinnoittelusta eli siitä, kuinka niitä kivoja töitä tekemällä saa rahaa. Olen saanut tuosta luvusta tosi paljon hyvää ja kannustavaa palautetta lukijoilta. On kiitelty konkretiasta ja realistisuudesta ja eteenpäin auttavista ideoista.

Olemme molemmat Hannen kanssa kokeneet, että tuo aihe vaatii lisäkäsittelyä, koska se on monelle kompastuskivi. Myös minulle itselleni. Vieläkin tulee hetkiä, jolloin huomaan tehneeni myymäni työjutun hinnoittelun ihan päin puuta.  Ja tulee tilanteitta, joissa on aliarvioinut tiettyyn juttuun menevän aikamäärän (esimerkiksi siitä syystä olen edelleen täällä työhuoneessani, vaikka kello on jo yli kymmenen. Aliarvioin ihan täysin yhden työprojektin tunnit. Noh, tässähän oppii.)

Oma unelmien työ saattaa löytyä helpostikin, tai pienen etsinnän jälkeen, mutta mitenpä se rahan teko sitten. Mitä kaikkea pitäää ottaa huomioon ja mitä nyt ainakaan ei saa tehdä. Miten löytää se juuri oikea määrä töitä ja saada se hinnoiteltua juuri oikealla tavalla, että työpäivät eivät veny liian pitkiksi, raha ei lopu kesken ja talous pysyy ainakin jotenkuten kasassa. Kuinka omaa osaamista myydään? Mistä saa jeesiä? Miksi tämä hinnoitteluasia on niin vaikeaa välillä, ihan näin viidentoista yrittäjävuoden jälkeenkin.

Hanne kävi jututtamassa Kaisu Jouppia.

Koska tarve tällaiselle tiedolle on suuri, olemme siis - tadaa!! - tekemässä Unelmahommissa-kirjalle itsenäistä jatko-osaa, joka keskittyy juurikin näihin aiheisiin. Apuraha on jo saatu ja kuitattu, eli kirja on tulossa. Kerromme välittömästi listää, kun ilmestymisaikataulu on lyöty lukkoon.

Tämänpäiväisessä Unelmaduunarit-podcastissa puhumme nimenomaan rahasta. Tarkemmin sanottuna keskitymme siihen,  että onko järkeä tehdä töitä ilmaiseksi. Onko mitään tilannetta, jossa kannattaa antaa ammattiosaamistaan ja aikaansa johonkin, mistä ei saa palkkaa nyt tai ei ehkä koskaan? Kannattaako ilmaisia hommia tehdä "näkyvyyden" takia, ikään kuin investointina tulevaisuuteen? Tai kannattaako niitä tehdä ihan vaan omasta fiiliksestä ja halusta osallistua johonkin tärkeäksi kokemaansa asiaan?

Vieraanamme on valokuvaaja Kaisu Jouppi, joka kertoo oman näkökulmansa asiaan. Mielenkiintoinen jakso luvassa, kehtaan väittää.

Tästä pääset kuuntelemaan (tai acastin sovelluksesta tai älypuhelimen podcast-sovelluksesta):



Tässä muiden tähän mennessä ilmestyneinen Unelmaduunareiden jaksot, klikkaa sieltä kuunteluun aihe, mikä sinua eniten kiinnostaa. Linkki vie suoraan jaksoon.


1 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Oletteko ajatelleet muuttaa joskus takaisin Suomeen, minulta välillä kysytään. Vielä kertaakaan en ole vastannut myöntävästi. Lapsi...

Näitä asioita kaipaan Suomesta

27.5.18 Satu Kommentteja: 2

Oletteko ajatelleet muuttaa joskus takaisin Suomeen, minulta välillä kysytään. Vielä kertaakaan en ole vastannut myöntävästi.


Lapsille ja puolisolle Suomeen muuttaminen ei olisi edes paluu vaan muutto uuteen; hehän ovat syntyneet ja eläneet suurimman osan elämästään täällä. Minäkin olen kotiutunut tänne Islantiin niin hyvin, että muutto Suomeen ei tunnu vaihtoehdolta, jota tekisi mieli miettiä.

Ja tämähän ei tarkoita sitä, että en kaipaisi Suomea millään tavalla. Päinvastoin. Kaipaan joka helkkarin päivä jotain. Suomessa asuvia ystäviä ja perheenjäseniä ei varmaan tarvitsisi erikseen edes mainita, heitä on tottakai ikävä. Olisi hauskaa matkustaa metrolla mummolaan vartissa. Tai junalla parissa tunnissa. Tavata niitä Suomessa asuvia ystäviä viikonloppuna ja käydä lounastreffeillä ystävä-työkavereiden kanssa.

Suomesta kaipaan myös paljon kaikkea muuta. Listaanpa nyt ensimmäisenä mieleentulevat.

Joukkoliikenne. Voi universumin pierut, jos olisi ratikka, juna, metro tai edes tihein aikatauluvälein kulkeva paikallisbussi. On täyttä luksusta istua muutama tunti junassa, tehdä töitä työskentelyhytissä ja ostaa liikkuvasta kahvikärrystä kuumaa kahvia. Ja kas, olen perillä viidensadan kilomterin päässä ilman matkapahoinvointia, liikenteessä jumitusta ja perseen puutumista.

Julkinen liikenne on täällä Islannissa yhtä vähän tunnettu käsite kuin lämpimät kesäpäivät. Niiden tulemiseen ei voi luottaa. Islannissa äänestettiin tänä viikonloppuna kunnallisvaaleissa, ja Reykjavikissa vaalitappion kärsi juuri se puolue, joka halusi panostaa eniten joukkoliikenteeseen. Argh. Osa islantilaisista on niin jermuja yksityisautoilijoita, että ajatus bussiinhyppäämisestä tuntuu yhtä pelottavalta kuin verojen maksaminen.


Halvat hinnat ja lämmin sää. Suomessa on nämä molemmat! Tai siis noin niin kuin suhteellisesti ajateltuna on. Meillä on täällä Islannissa vielä näin toukokuussakin lapsilla kypärämyssyt päässä, koska tuulee niin kovaa ja kylmästi. Jäinen vesisaade piiskaa tulppaanit lakoon eikä nurmikkokaan oikein jaksa kasvaa. Kyllä vaan vähän keljuttaa nähdä aurinkoa hehkuvia valokuvia Suomen kesästä...

Ja ne halvat hinnat. Voi jumbe, jos lounaan saisikin 12 eurolla. Tai edes viidellätoista! Kuuden euron pitsaa saa täällä vain yhdestä paikasta ja se on marketin eineshylly. 

Asiakaspalvelu. Suomessa saa julmetun hyvää asiakaspalvelua melkein joka paikassa. Islannissa saa julmetun hyvää asiakaspalvelua paikoissa, jotka voi laskea kahden käden sormilla. Islannissa kun on aina menty kaverimeiningillä; kaikki tuntevat kaikki, ja koska kaikki ovat "kavereita" keskenään, hommat hoituvat vaikka ei niin kovasti ponnistelisikaan. Kunhan nyt vähän sinnepäin, kato.

Kun maassa on vain vähän ihmisiä, pääsee ohuellakin osaamisella aika helposti asiantuntijan asemaan. Sekin näkyy asiakaspalvelussa. Aika harvoin kukaan osaa vastata yhtään mihinkään, etenkään hankaliin kysymyksiin. Niitä heitellään kuin kuumaa nakkia henkilöltä toiselle. Islannissa on helppo asua niin pitkään, kun ei joudu mihinkään ongelmiin. Jos syystä tai toisesta joutuu, edessä on ihan helvetinmoinen suo. 


Suomenkielinen kirjallisuus ja kirjakaupat. Vaikka nykyään luen ja kuuntelen suurimman osan suomalaisesta uutuuskirjallisuudesta BookBeatin ja Storytelin kautta, ei mikään kyllä voita kirjakauppaa, jossa voi tarttua paksukantisiin kirjoihin, vertailla nahkeapintaisia kansia paperisiin, availla kirjoja ja katsella ensimmäisiä ja viimeisiä lauseita, lukea takakansitestejä ja miettiä, että onko sata euroa kirjakasasta järkevää. Ja sitten se ilo, kun poistuu kirjakaupasta kahden painavan kassin kanssa. Koska kirjoihin laitettu raha ei mene hukkaan.

Samasta syystä tykkään myös suomalaisista kirjastoista. Oli se sitten Rikhardinkadun kirjasto Helsingissä, Forssan kirjasto, Lemin kunnankirjasto tai Turun kaupunginkirjasto, aina tulee sisääntuloaulassa yhtä hyvä mieli. On niin hienoa tajuta se, että nämä kaikki muutkin ihmiset tässä ympärillä ovat tulleet tänne samaan paikkaan juuri kirjojen takia.

Sitä, että tajuan jatkuvasti kaiken. Se, että pystyn lukemaan uutisia ja tajuan niistä ihan kaiken, tuntuu hienolta. On mahtavaa kun voi tulkita ihmisten käyttämistä sanavalinnoista ja painotuksista ne oikeasti tärkeät viestit. Ymmärtää vitsit ja muistaa itsekin muutaman. Koen itseni vahvaksi, kun osaan kannattaa sosiaalisia tilanteita ja viedä niitä eteenpäin. En tunne itseäni hitaaksi, toiseksi, ulkomaalaiseksi. Suomesta ikävöin usein tunnetta siitä, että olen ajan tasalla. Täällä laavakökkäreellä tulen aina pari kierrosta jäljessä. 


Teatteri. Suomenkielistä teatteria on ulkomailla ikävä. Yritän jokaisella Suomen-reissulla käydä katsomassa yhden näytelmän, jos vain suinkin saan aikataulut sopimaan. Isojen teattereiden ohella tykkään erityisesti käydä Teatteri Avoimissa Ovissa

Listan viimisenä vaan ei vähiten tärkeänä: kalja. Siis ruokakauppa, josta saa keskiolutta! Ja ihan pikkukulmakaupassakin on kiva valikoima brittiläisiä siidereitä. Suomi tuntuu kovin keskieurooppalaiselta, kun täältä kaukaa mereltä katselee.

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olin tänään (taas) salilla. Olen ollut tällä viikolla joka päivä. Treeneihin meno on joka kerta yhtä hauskaa. Jännä juttu, mutta näiden ne...

Miksi juuri crossfit saa minut liikkumaan?

25.5.18 Satu Kommentteja: 14

Olin tänään (taas) salilla. Olen ollut tällä viikolla joka päivä. Treeneihin meno on joka kerta yhtä hauskaa. Jännä juttu, mutta näiden neljän vuoden aikana, mitä olen crossfitiä harrastanut, en ole kertaakaan ollut "liian väsynyt" lähtemään treeneihin. Kertaakaan ei ole kyllästyttänyt, ottanut päähän tai laiskottanut.


Mietin tänään treenien jälkeen venytellessäni, että mistä se lajin motivaatio oikein kumpuaa. Keksin heti useampia syitä. 

Miksi motivoidun crossfitistä?


Vaihtelu pitää hereillä. Yksi tekijä on aivan varmasti se, että tässä lajissa ei kyllästy. Joka päivä treenit ovat vähän erilaiset, eikä koskaan tehdä täysin samoja juttuja kuin eilen tai viime viikolla. Kaukana ovat ne ajat, kun jalat "otetaan" tiistaisin, selkätreeni maanantaisin ja ojentajat torstaisin. Enää en jaksaisi motivoitua siihen hinkkaamiseen.


Yksin mutta seurassa. En ole lainkaan joukkueurheilija. En pelaa mitään, missä joukolla siirrellään palloa paikasta toiseen. En kaipaa jatkuvasti porukkaa, jonka saumatonta yhteistyötä vaaditaan siihen, että homma toimii. Mutta ei se janan toinenkaan pää isommin kiehdo. Yksinäinen lenkkeily, uiminen tai salitreenaus taas...noh. Se on niin kovin yksinäistä. Teen töitä yksin, joten vapaa-ajalla seura tekee hyvää. Crossfit on tarpeeksi yksilölaji, että kestän sitä ja tarpeeksi joukkuelaji, että saan ihmisistä seuraa. Jokainen vastaa omista treeneistään, mutta silti liikutaan yhdessä ja kannustetaan toisia. 

Tykkään seurata tuloksia ja nähdä konkreettista kehitystä. Se motivoi kummasti yrittämään, kun huomaa, että se yrittäminen todella tuo tuloksia. Jaksan ehkä nostaa vähän enemmän, juosta pikkuisen kovempaa, tehdä yhden leuanvedon enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan. Tekee mieli yrittää, kun se ei jää vain yrittämiseksi. Ja koska kehittyminen ei koskaan lopu, lajiin on vaikea kyllästyä.


Kehityksen huomaaminen on pirun yksinkertaista. Tämä on varmasti se suurin yksittäinen syy, miksi laji onnistuu keräämään ympärilleen fanaattisen innokkaita harjoittelijoita. Ei tarvitse hankkia kalliita mittareita tai täytellä monimutkaisia taulukoita huomatakseen oman edistyksensä. Crossfitissä on omasta mielestäni motivoivinta harjoitella kahdenlaisia liikkeitä. Ensinnäkin on kiva harjoitella niitä asioita, joissa on kamalan hyvä.

Itselläni on vahvat jalat ja liikkuva alaosa, joka ei mene ihan pienestä jumiin. Olen tosi hyvä kaikessa, mihin tarvitaan reisiä ja pakaralihaksia. Kyykyt, hypyt ja wallball-seinäpalloheitot sujuvat keskivertoa paremmin. Kun huomaa olevansa jossain aika hyvä, sitä haluaa tehdä enemmän. Myös niitä kyykkyjä. Tällä viikolla löin kolme ennätystäni. Jaksoin vetää maasta 95 kg neljä kertaa, kyykätä 76 kg kuusi kertaa ja nostaa olkapäiltä 32,5 kg kolme kertaa. Minulle nuo olivat ihan huikeita suorituksia jokainen.

Sitten ne toisenlaiset liikkeet eli ne, joissa on kaikista heikoin. En ole koskaan ollut kovin nopea juoksemaan, punnertamaan tai puhumattakaan käsilläseisonnasta. Enhän ole koskaan tehnyt edes kärrynpyörää. Pelkään korkeita paikkoja niin paljon, että jo pelkkä leuanvetotangossa roikkuminen tuntuu pienenä pelkona vatsanpohjassa. Kun niissä liikkeissä, mitkä ovat itselle kaikista vaikeimpia, edistyy edes pikkuisen, sen huomaa heti. Kun kolmen ja puolen vuoden harjoittelun jälkeen pystyy tekemään yhden käsilläseisontapunnerruksen tai leuanvetoja ilman auttavaa kuminauhaa, fiilis on ihan huikea. Että ei saakeli, se mahdoton tapahtui sittenkin!

En ainakaan vielä ole keksinyt toista urheilulajia, jossa motivoituminen olisi näin helppoa, jota pystyy harjoittelemaan missä säässä tahansa ja missä päin maailmaan tahansa ja jossa ihan kunnon hikitreenit ehtii venyttelyineen suorittaa tunnin aikana.

Sitten enää se viimeinen kysymys: miksi edistyminen tuntuu niin hyvältä? Koska enhän tosiaan tähtää mihinkään kisoihin. En halua tehdä tästä liian vakavaa. Eikä se hyvä olo tule siitäkään, että olisin parempi kuin muut, sillä ei ole mitään järkeä verrata itseään mihin treenaajiin, koska me kaikki harjoittelemme hyvin erilaisista lähtökohdista. 


Luultavasti tämä tyytyväisyys kumpuaa siitä tiedosta, että minä tein tämän ihan itse. Kukaan muu ei sitä minun puolesta olisi voinut tehdä. Tämä fiilis ei riipu kenestäkään toisesta, kenenkään toisen käytöksestä, ei säästä, ei siitä onko joku toinen hyvällä tuulella vai ei eikä siitä, että olisi käynyt hyvä tuuri. Tällaista saavuttamisen tunnetta ei voi saada rahalla tai kekseliäisyydellä tai hyvällä onnella tai sosioekonomisella asemalla. Kukaan ei voi ostaa itselleen hienoa maastavetotulosta tai nappiin mennyttä laatikkohyppysarjaa. Se pitää ihan itse hikoilla.

Ehkäpä se siis on lopulta se yksinkertaisuus ja reiluus, joka tässä kiehtoo.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson (puoliso kävi kuvaamassa promokuvia meidän salin treenaajista ensi syksyn crossfit-matkaa varten)

14 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Anteeksi klikkiotsikko! Tämänkertainen Unelmaduunarit -podcastvieraamme antoi niin mahtavan konkreettisia ohjeita asioiden aikaansaamiseen...

Unelmaduunarit-podcast: Tällä tempulla saa asioita aikaiseksi

22.5.18 Satu Kommentteja: 0

Anteeksi klikkiotsikko! Tämänkertainen Unelmaduunarit-podcastvieraamme antoi niin mahtavan konkreettisia ohjeita asioiden aikaansaamiseen, että hehkutuspakko on nyt väkisinkin päällä.


Tapasin Lähiömutsin Hannen kanssa psykoterapeutti Satu Pihlajan, joka julkaisi keväällä myyntimenestykseksi nousseen teoksen Aikaansaamisen taika. Kirja oli sen verran valaiseva lukukokemus, että päätimme kysyä, josko Satu suostuisi tulemaan vieraaksemme podcastiin. Saimme aikataulut sopimaan ja Satun ajasta puoli tuntia. Jes!

Tämä kirja ei ole mikään suorittajaopas vaan kaukana siinä. Teoksessa ei kehoteta tekemään enemmän, rutistamaan vielä vähän lisää, karsimaan yöunista ja takomaan hulluna silloin kun rauta on kuumaa. Ehei. Pihlaja ei kehota pidentämään tekemistä vaan antaa välineitä siihen, kuinka saada aikaan enemmän siinä ajassa, mitä työhön (tai vaikka harrastuksiin) pystyy kulloinkin laittamaan.

Välillä tulee niitä iltapäiviä tai aikaisia aamuja, jolloin kaikki mitä tekee, tuntuu menevän putkeen ja valmistuu. Kunpa sellaisen tunnelman saisi päälle aina tarvittaessa. Se on niin mahtava fiilis, kun keskeneräisestä tulee valmista kakkosnelosta ja tekeminen tuntuu kevyeltä. Miten ihmeessä sen flow-tilan saisi päälle silloin, kun sitä todella tarvitsee?

Tässä jaksossa Satu Pihlaja kertoo vinkkejä muun muassa tehokkaiden työpäivien järjestelyyn sekä aloittamisen vaikeuden selättämiseen ja muistuttaa, että aikaansaaminen lähtee yksinkertaisesti siitä, että miettii, mikä itselle on tärkeää juuri siinä omassa elämäntilanteessa. Kaikkea kun ei voi, eikä tarvitse saada ja tehdä samaan aikaan. Puhumme myös tekemisen riemusta eli siitä, miten hyvältä aikaansaaminen tuntuu.

Koska menin lupaamaan tämän jutun otsikossa nopeaa polkua aikaansaamiseen, niin tässä yksi Satun antamista vinkeistä.

Tee oma tekemisesi näkyväksi sinulle itsellesi. Kun oman tekemisen tekee itselleen näkyväksi, huomaa yllättäen toimittaneensa monenlaista asiaa. Tekemisen etenemisestä ilostuneena fiilis nousee ja seuraavat hommat sujuvat paljon paremmalla sykkeellä. Se on itseään ruokkiva aikaansaamisen kehä.

Tee työpäivän alussa lista kolmesta asiasta, jotka aiot saada sinä päivänä aikaiseksi. Jos unohdat väkertää listan aamulla, kirjoita se työpäivän päätteeksi vaikka kännykän notes-sovellukseen tai lähetä se itsellesi sähköpostilla. Tee siis oma tekemisesi näkyväksi sinulle itsellesi. Jos ei näe omia tuloksiaan, tekemään motivoituminen voi olla pirun hankalaa.

Tänään minä olen saanut valmiiksi:

- Tämän blogipostauksen. Jee! (lisäys-EDIT: ja kävin korjaamassa kirjoitusvirheet seuraavana päivänä, heh)
- Yhden jonkun aikaa roikkuneen sähköpostiviestin Ylelle. Tarjosin lehtijuttua Islannista. Toivotaan, että se tuloutuu.
- Puhelinsoitto IT-tuelle, koska yksi sähköposteistani on reissannut maailmalla ilman paluulippua, eli viestit eivät ole tulleet perille. Homma on nyt korjauksessa.

Ne loput aikaansaamisen vinkit kannattaa kuunnella tästä:




Aikaisemmat Unelmaduunarit-jaksot taustajuttuineen löytyvät täältä:


0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kiitos kaikille, jotka olette jakaneet edellistä juttuani. Aihe oli tavattoman raskas ja tilanne on tosiaan sysipaska, mutta teidän kaik...

Uuden kielen opiskelu aikuisena

21.5.18 Satu Kommentteja: 16

Kiitos kaikille, jotka olette jakaneet edellistä juttuani. Aihe oli tavattoman raskas ja tilanne on tosiaan sysipaska, mutta teidän kaikkien kommentit, jaot ja pienetkin tsemppaukset ovat olleet ystävälleni ja meille kaikille täällä tosi tärkeitä. Kiitos! Ja nyt hieman valoisampi aihe tähän väliin - eli uuden kielen opiskelu aikuisena.


Facebook muistutteli, että siitä on nyt tasan viisi vuotta, kun valmistuin Islannin yliopistosta kandiksi opintokokonaisuudesta Islanti toisena kielenä. Siis mitä ihmettä; jo puoli vuosikymmentä! Tämän merkkipäivän kunniaksi on paikallaan möyhiä tätä kieltenopiskeluasiaa vähän lisää.

On varmasti tsiljoonia erilaisia tapoja oppia aikuisena uusi kieli. Osa tekee sen kuten lapsetkin: oppii omaksumalla. Alkaa vain "elää espanjaksi" ja sieltä se castellano sitten pikkuhiljaa jysähtää tajuntaan ja unetkin alkavat näkyä yökanavalla almodovariaksi. 

Tiedän monia aikuisia, jotka ovat oppineet kielen juuri näin eli kuuntelemalla ympäristöä ja puhumalla. Kollegani Maarit Finnska Budinista on tästä mahtava esimerkki. Hän puhuu islantia törkeän hyvin, mutta ei ole koskaan opiskellut sitä. Muija meni nuorena mimminä Reykjavikissa kierrätysasemalle töihin, opetteli erilaisten jätelajien ja kierrätysmateriaalien sanat islanniksi työn ohessa ja alkoi joka päivä rakentaa opitun päälle uutta. Siitä se sitten lähti.

Voin kertoa, että minulla ei lähtenyt. Minulla ei ole yksikään kieli - lapsena opittua suomea lukuunottamatta - kiinnittynyt sukellustekniikalla. 

Asuin puolisoni kanssa Barcelonassa pari vuotta ennen kuin muutimme tänne laavakökkäreelle. Opiskelimme siellä molemmat espanjaa. Eli puolisoni kävi korjaamassa autoa, hoitamassa sähkösopimuksia, kaasutoimituksia, Ikea-shoppailua, naapureiden kanssa jutustelua ja sen sellaista. Ja oppi siinä samalla kielen.

Minäkin kovasti yritin. Yritin kuunnella uutisia radiosta, katsoa espanjalaisia saippuaoopperoita ja lukea espanjankielisiä lehtiä, mutta ei siitä tullut buenos diasia kummempaa. Vuoden äheltämisen jälkeen tajusin kirjautua kielikouluun. Ja kas; aloin heti oppia. Taivuttelimme opettajan johdolla verbejä, luimme sanakokeisiin ja teimme luetunymmärtämistehtäviä. Saavutin vuoden intensiivisen opiskelun jälkeen espanjan kielessä ihan mukiinmenevän keskustelutason ja pystyin katsomaan Almodovarin leffoja ilman tekstityksiä.


Oli vuosi 2008 kun tulimme tänne Islantiin. Lähdin taas kiipeämään puuhun heikompi pää edellä. Yritin oppia kielen puolison kanssa keskustellen ja aamuradiota kuunnellen. Pääsin parin vuoden aikana leipomoislantitasolle eli pystyin ostamaan pari leipää ja yksinkertaisimman nimistä pullaa ja tulin ymmärretyksi. Mistään muusta en sitten tajunnutkaan oikein mitään. Uutiset, päivälehdet, nettikirjoitukset, kaveriporukan illanistujaiset, sukujuhlat... Olin kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ihan ulalla. Otti tavattoman paljon päähän olla se hidas ja vähän hiljaisen oloinen suomalainen. 

Aavistin kuitenkin aika pian Islantiin tultuamme, että olen tullut tänne jäädäkseni. Koska motivaatio kielen oppimiseen oli todella kova ja koska tiesin viihtyväni paremmin vain, jos tulen ymmärretyksi, osaan ilmaista itseäni paremmin ja tajuan paikallisten vitseistä edes pienen osan. Kielen opiskelu oli ainoa vaihtoehto.

Olen kirjoistaoppija eli se hyväntuulinen nörtti, joka oppii uuden kielen tutustumalla sanojen sijapäätteisiin, monikon taivutusten poikkeuksiin, epäsäännöllisten verbien taivutusrimpsuihin ja fonetiikkaan. Kirja auki ja takapuoli penkkiin on aika vanhanaikainen kielenopiskelumetodi, mutta minulle se oli kaikkein toimivin. Niinpä kirjauduin opiskelemaan islannin kieltä Islannin yliopistoon.

Kun olin oppinut kieliopin eli sen systeemin, jolla kieli toimii, pystyin alkaa oppia myös sitä itse kieltä. Kun tiesin, miksi joku asia sanotaan niin kuin se sanotaan ja miksi se taipuu näin eikä noin, oli uusien asioiden mieleen painaminen paljon helpompaa. 

Enkä minä vieläkään koe osaavani tätä kieltä täydellisesti. Puhun sitä melkein yhtä hyvin kuin englantia. Minun mielestäni islannin kielioppi on helpompaa kuin englannin, mutta englanniksi osaan enemmän sanoja kuin islanniksi. Smalltalk sujuu molemmilla kielillä ja samoin tarpeeksi yksinkertaiset (ja lyhyet) esitykset yleisön edessä. 


Olen huomannut, että aikuisena uuden kielen oppimisessa tarvitaan kolmea asiaa: itsetuntemusta, aikaa ja pokkaa.

Ensin pitää selvittää, millä tavalla itse oppii kielen parhaiten. Minä olen lukutoukka, joka opettelee kielen lukemalla ja tankkaamalla kielioppitaulukoita. Kun perusta on opittu, alan syventää sanastoja eli esimerkiksi kuunnella radio-ohjelmia, käydä vieraskielisissä urheilutreeneissä ja jutella vieraidenkin ihmisten kanssa.

Tärkeää on myös aika. Tässä asiassa ei auta olla kärsimätön. Aikuinen ei opi uutta kieltä yhtä nopeasti kuin lapsi. Se vie aikaa. Se on väsyttävää. Se on palkitsevaa mutta myös ihan hiton raskasta. Uusi kieli ei tule heti, ei välttämättä vuodessa eikä kymmenessäkään. Pitää vain olla kärsivällinen ja jatkaa.

Ja sitten se tärkein: on pakko olla pokkaa ja pinnaa. Ei saa olla itselleen liian ankara ja pelätä virheitä tai sitä, ettei ikinä opi tai että joku muu oppii nopeammin. Uuden kielen oppiminen tuntuu vaikealta, mutta sen pitää silti tuntua hauskalta. Jos kieltä ei halua oppia, ei sitä silloin opikaan. Pitää olla pokkaa jatkaa, vaikka koko homma ottaisi ihan hitosti välillä päähän. Myös lähipiirin pinnan täytyy kestää. Ja tämä on erityisen tärkeää silloin, jos vaikka hyvä ystävä tai puoliso on sen maan asukas, jonka kieltä yrittää itse opiskella. Kielen opiskelijalta vaaditaan pitkiä hermoja, mutta niitä totta vie vaaditaan myös siltä, joka uuden kielen opettelijaa joutuu saa kunnian päivittäin kunnella. 

Minä sanon yhä edelleen todela paljon asioita ihan väärin. Sekoitan keskenään verbit ymmärtää ja avioerota ja sanat persläpi ja punttisali. Ja välillä käy niinkin, että väsyneenä en puhu omalle puolisolleni ennen nukkumaanmenoa mitään, koska en muista sanoja enkä jaksa edes yrittää. Silloin totean vain että Ég get ekki núna. Nyt en pysty. Ja sitten vajoan suomenkielisen äänikirjan kanssa sohvalle ja juon yhden kaljan. Onneksi puolisoni ymmärtää niissä tilanteissa lähteä tekemään omia juttujaan eikä jää jankkaamaan mielipidettäni asiaan, jonka aihepiirin sanasto on jossain valovuosien päässä. Hengähdän hetken hiljaa yksin ja jatkan juttua sitten seuraavana päivänä. Jos se oli tarpeeksi tärkeä asia, joka vaatii jatkokäsittelyä.

Kyllä se siitä.

Kaksikielisen perheen arjesta kirjoitin jutun pari vuotta sitten. Täältä toisesta jutusta löytyy hyväksi kokemani vinkit siihen, kuinka kaksikielinen parisuhde onnistuu. 

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Leivoin viime marraskuussa sata joulutorttua islantilaiselle turvakodille. Suomalainen ystäväni oli silloin kirjoitushetkell...

Vastoin tahtoaan Islannissa

18.5.18 Satu Kommentteja: 25

Leivoin viime marraskuussa sata joulutorttua islantilaiselle turvakodille. Suomalainen ystäväni oli silloin kirjoitushetkellä ollut Islannissa suomalaisislantilaisen lapsensa kanssa turvakodissa neljä kuukautta. Enpä olisi silloin mitenkään arvannut, että yli puoli vuotta myöhemmin tilanne on edelleen sama.


Nyt noin parivuotias lapsi on joutunut asumaan suurimman osan elämästään turvakodissa. Ystäväni on joutunut olemaan kohta kokonaisen vuoden poissa kodistaan ja poissa työelämästä. Asianajajakulut ovat nousseet suuriksi. Tässä tapauksessa kaikki on niin pielessä. Sekin, että en itse voi tarjota tästä toimittajana juttua minnekään, koska kyse on ystävästäni. Enkä halua antaa toiselle osapuolelle keinoja väittää, että olen puolueellinen, sillä olen todistajana huoltajuuskiistassa - sitten kun oikeusistunto joskus viimein pidetään. En ota tällä jutulla kantaa siihen, mikä ratkaisu olisi kaikkien osapuolten osalta paras ja eniten oikein. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka järjettömän hidas ja tehoton islantilainen oikeusjärjestelmä on. Tällaisissa tilanteissa tätä maata on  kerta kaikkiaan vaikea sietää.

Ystäväni kirjoitti kirjeen, jonka hän lähetti useampiin islantilaismedioihin tällä viikolla. Tänään yksi isoimmista sanomalehdistä julkaisi kirjeen verkkosivuillaan, joten minäkin voin sen nyt tässä julkaista suomen kielellä.




Kuvittele, että sinua pidetään vastoin tahtoasi kaukana perheestäsi ja kodistasi, joka odottaa tyhjänä. Unelmasi on muuttunut Mount Everestille kiipeämisestä siihen, että saisit mahdollisimman pian – tai edes joku kaunis päivä! – istahtaa ikiomalle sohvallesi, ja nipistää varmistaaksesi että se ei ole unta. Se, että olet vihdoin kotona.


Minua ja poikaani on pidetty Islannissa ”panttivankeina” jo lähes 10 kuukauden ajan. Lapseni päätettiin palauttaa Islantiin huoltoriitaa varten viime elokuussa 2017, ja siitä lähtien olemme asuneet turvakodissa Reykjavikissa. Missään muussa Euroopan maassa emme olisi enää moneen kuukauteen olleet täällä virumassa. Päätös suuntaan tai toiseen olisi jo tehty. 
Lapseni isä pitkittää huoltoriitaa tahallaan. Hän ja hänen asianajajansa ovat keksineet lukuisia tekosyitä ja viivytyksiä, ja Islannin oikeusjärjestelmä sallii kaiken. Lapsen etu olisi, että tällaiset asiat hoidetaan mahdollisimman äkkiä päiväjärjestyksestä, ja lapsi pääsisi elämään tavallista arkea samoin kuin me vanhemmat. Mutta tässä me yhä olemme. Välitilassa, limbolandissa. Jokainen annettu päivämäärä oikeudenkäynnille on siirtynyt monella viikolla myöhemmäksi milloin mistäkin syystä. 
Lisäksi Reykjavikin hovioikeus päätti muutama viikko sitten, että lapseni, joka ei ole koskaan viettänyt äidistään edes yhtä yötä erossa, tulee viettää pääoikeudenkäyntiin asti 3 yötä isällä, 3 äidillä jne. Vaatimukseni päästä kotiin odottamaan jätettiin huomioitta. Perusteluna oli, että hovioikeuteen valitti väliaikaismääräyksestä isä, ei äiti. Samalla oikeus tuli ignoroineeksi lapseni iän, edun ja tarpeet sekä sen, että joudumme asumaan turvakodissa. 
Jos puhutaan tasa-arvosta, niin silloin täytyy kysyä että onko reilua ja tasa-arvon mukaista, että lapsen isä voi asua kotonaan ja tehdä työtään, kun taas äiti joutuu virumaan kodittomana vieraassa maassa ja kaukana perheestään ja työkuvioistaan. Sanomattakin on myös selvää, että vanhempien kansalaisuudella ei pitäisi olla vaikutusta päätöksiin. Olen kuitenkin viime kuukausien aikana törmännyt lukuisiin ulkomaalaisiin naisiin, jotka ovat hävinneet oikeustaiston islantilaista isää vastaan. 
On käsittämätöntä, että yksi Pohjoismaista kohtelee ihmisiä näin. Missä ovat minun oikeuteni? Miten voi olla oikein, että minun ja lapseni olosuhteilla ei ole mitään väliä? En saa taloudellista tukea mistään. Suomi pesi kätensä, kun päätti palauttaa lapseni. Kyseinen päätös oli epäreilu, sillä muut maat eivät olisi lasta palauttaneet niiden todisteiden valossa, joita meillä oli. En saa edes käännöspalveluita – jos haluan jotain ymmärtää, maksan omasta pussista tai pyydän jotakuta tuttavaa kääntämään myös oikeusdokumentit, vaikka kyseessä on koko elämän määräävä asia. 
Olen Franz Kafkan Oikeusjuttu-romaanissa sisällä sillä erotuksella, että tämä ei ole fiktiota. Ajatus siitä, että lapsi määrättäisiin islantilaiselle isälle, on musertava. Minun on mahdoton muuttaa maahan, missä hinnat hipovat taivaita, missä asunto on lähes mahdottomuus yksinäiselle ihmiselle, missä en voisi tehdä työtäni ja missä palkka tuskin riittäisi edes vuokraan, missä en pystyisi maksamaan asianajokulujen aiheuttamia velkojani.  
Suomessa media on kääntänyt selkänsä, koska kyseessä on huoltoriita. Tämä ei ole huoltoriita enää. Tämä on ihmisoikeuskysymys.

--

Koska mikään suomalaismedia ei ainakaan toistaiseksi ole tarttunut tähän juttuun, ainoa keino jakaa tietoa tästä tapauksesta on jakaa juttua. Tätä saa siis mielellään jakaa. Tiedän jutun faktoista  yksityiskohtia ja vastaan kyllä mielelläni, jos tästä herää jollekin kysymyksiä.

25 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kysyin taannoin instani storyssä asioita, joista haluaisitte että kirjoittaisin täällä blogin puolella. Juttutoiveita tuli älyttömän paljo...

Luotatko sinä minuun?

17.5.18 Satu Kommentteja: 41

Kysyin taannoin instani storyssä asioita, joista haluaisitte että kirjoittaisin täällä blogin puolella. Juttutoiveita tuli älyttömän paljon ja yksi niistä pysäytti todella. Kirjoita siitä, että olet roolimalli.  Roolimalli? Minä? Tuntui hurjalta.


Yksi instakaverini kertoi, kuinka esimerkiksi minun juttujani seuraamalla hän on nähnyt, minkälainen elämä on myös mahdollista. Että voi itse päättää, missä asuu, miten kasvattaa lapset, montako lasta saa haluta, että voi mennä töihin kodin ulkopuolelle... Hänen taustansa oli eräästä uskonnollisesta yhteisöstä. Minun insta-höptyksiä, kuvia ja näitä blogijuttuja seuraamalla hän on nähnyt esimerkin toisenlaisesta elämästä; että myös tälläinen elämä on mahdollista.

Tuo kommentti kosketti valtavan paljon. Siis ihan niin paljon, että sitä on vaikea kuvailla ilman että alan vaikuttaa pateettiselta. 

Blogiani, instaa ja podcastia seuraa kymmenet tuhannet ihmiset joka kuukausi. Kommenteista, tykkäyksistä ja sisällön jakamisesta toki näkee, mikä aihe on suosittu ja mikä ei, mikä kirvoittaa keskustelua ja mikä juttu taas hautautuu digikompostiin eikä ketään kiinnosta. 

Tajuan siis kyllä, että täällä on joukko ihmisiä, jotka näitä eritasoisia juttujani seuraavat ja kommentoivat.  Tiedän että äiti ja siskot lukevat, ja osa ystävistä. Myönnettävä on, että näiden jo valmiiksi tuttujen lisäksi en ole oikein aikaisemmin osannut konkreettisesti ajatella somekavereitani tietynlaisina yksilöinä. 

Siis sellaisina, että on vaikkapa Marjatta, jolla on neljä aikusta lasta ja kissaharrastus ja hän on jäänyt jumittamaan blogin lukijaksi, koska tykkää Islanti-aiheisista jutuista. Tai että siellä on Leena, joka miettii juuri muuttoa ulkomaille ja hakee täältä vertaitukea elämäntilanteeseen. Kaisa, jolla on hitonmoinen kiire töissä ja hän lukee näistä juttuja työpaikan vessassa miettien samalla, että mitäköhän muuta sitä voisi työkseen tehdä tai haluaisiko edes. Tai juuri koulusta valmistunut Katariina, joka suunnittelee puolisonsa kanssa pitkää ulkomaanmatkaa ja tuli tänne lukemaan vinkkejä Fidzille. Tai sitten Miia, jolla ei ole juuri mitään yhteistä minun elämäni kanssa, mutta hän seurailee ajanvietteenä kaikenlaisia blogeja. Tätä minunkin.


Näille kaikille minä saan kirjoittaa ja se on mielettömän hienoa. Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa, elämäntilanteensa, ilonsa ja surunsa. Jos miettisin erikseen jokaista mahdollista lukijaa ja sitä, mistäköhän hän pitäisi, kirjoittaisin luultavasti ympäripyöreää tuubaa, joka ei lopulta kiinnostaisi ketään. Niinpä kirjoitan juttuja omista lähtökohdistani. Siitä elämästä mitä nyt juuri elän ja sen elämäntilanteen läpi, mikä nyt on päällä. Kirjoitan ja puhun ennen kaikkea omana itsenäni omalle itselleni. 

Välillä mietin, miksi te olette siellä. Tai miksi minä olen jonkun toisen blogissa tai instatilillä keskustelemassa, tykkäämässä ja hakemassa uusia ajatuksia. Joku juttu meitä toisissa ihmisissä aina kiinnostaa.

On sydämestä ottavan hienoa huomata, kuinka samanlaisia rosoja ja elämäntilannemutkia meissä kaikissa on. Vaikka tämän blogin ympärillä pyörivä muutaman kymmenen tuhannen ihmisen porukka pitää sisällään keskenään tosi erilaisia yksilöitä, meissä on silti kaikissa jotain yhteistä. Tämän inhimillisyyden ja juttujeni merkitsevyyden ymmärtäminen on ollut todella hieno kokemus.

Yksi juttu tässä koko paletissa on kaikista tärkeintä. Kaikki erilaisuudet yhteenliimaava juttu on luottamus. Ja juuri siitä halusin puhua. 


Kaikki haluavat olla luotettavia. Ei kai kukaan haluaisi olla ei-luottamuksen arvoinen? llman luottamusta ei ole mitään. Ilman sitä mikään ei toimi. Ei perhe-elämässä, ystävyyssuhteissa, harrastuksissa, liikenteessä, teatteriesityksessä - tai täällä sosiaalisessa mediassa.

Miten minä itse sitten pyrin siihen, että minuun voisi luottaa? En tietenkään kerro täällä julkisesti koskaan kaikkea, mitä elämässä on meneillään. Eihän se olisi edes mahdollista. Mutta kaiken sen minkä kerron, kerron sen siten kuin se oikeasti on.

Yritän valita yhteistyömainosjutut siten, että niistä olisi oikeasti joku oikea mielipide. Voisinkin muuten joskus kirjoittaa jutun, jossa käyn läpi kaikki tähänastiset yhteistyöpostaukset ja kerron, kuinka ne vaikuttavat elämääni tällä hetkellä. Vieläkö käytän sitä samaa mobiiliapplikaatiota, jota vuosi sitten hehkutin?

Koitan näyttää julkaisemissani kuvissa siltä, kuin oikeasti näytän. Toki on kivaa pistää näytille itsestään nättejä kuvia, joihin on itse tyytyväinen. Valoitus on kohdallaan eikä suu ole hassussa asennossa. Mutta sitten on kivaa laittaa välillä myös sellaisia otoksia, joissa on omituinen ilme ja tahaton "muka virhe" (joka itse asiassa tekee kuvasta aidon, eikä virheellistä). Koska en meikkaa läheskään joka päivä, en meikkaa myöskään kaikkia kuvia tai instastoreja varten. Jos kulmakarvat eivät erotu, se ei haittaa minua. Joten en rupea niitä yhtä kuvaa varten korostamaan. 

Kun joku laittaa minulle viestin, haluan ehtiä vastaamaan. Melkein aina vastaankin. Ja jos en ole vastannut, on siihenkin ainakin useimmiten joku järkevä syy. Jäätävä kiire, pygivä netti tai se, että yksinkertaisesti unohdin. Minulle ei ole olemassa ihmisiä "joille kannattaa jutella" ja ihmisiä "joille ei kannata jutella". Koska eihän sitä koskaan tiedä etukäteen, kuka on kiva ja kuka ei, kenen kanssa juttuu lentää ja kenen ei. 


Olin viime viikolla mainioilla Ping Helsinki -festareilla (lue esim. Sannan hyvä juttu sieltä) ja yhtenä isompana aihekokonaisuutena oli juurikin luottamus. Kuinka luottamusta rakennetaan, mikä merkitys luottamuksella on vaikuttajamarkkinoinnissa ja ylipäätään yleisön suhteen? (Puhun itse mieluummin somekavereista kuin yleisöstä, mutta samaa asiaa tarkoitamme kuitenkin.)

Tärkeää, että tämä nostettiin festareille esiin pääaiheena. Ja kuvaavaa oli se, kuinka noiden festareiden yhdessä tilaisuudessa sain myös konkreettisen esimerkin siitä, kuinka luottamuksen voi menettää nopeasti.

Olin kuuntelemassa päivän aikana kahta esitystä, joissa ruotsalainen vaikuttaja Ebba puhui luottamuksesta ja brändinrakentamisesta.  Hänellä on takana pitkä ura toimittajana, kirjailijana ja bloggaajana ja instagrammissakin huimat 100 000 seuraajaa. Ensimmäisen esityksen päätteeksi kysyin häneltä, kuinka hän hoitaa yksityisviesteihin vastaamisen. Hänellä on niin paljon somefaneja, että viestejä tulee varmasti paljon. Hän kertoi yrittävänsä vastata kaikkiin, edes lyhyesti.

Kului pari tuntia ja sama henkilö esiintyi tilaisuuden viimeisenä pääpuhujana isolla lavalla ja esityksen aiheena oli luottamus. Puheenvuoron loppupuolella hän kertoi, kuinka häneltä kysyttiin aiemmin tänään toisessa esityksessä, että vastaako hän hänelle tuleviin viesteihin. "Kysymys oli minusta aika tyhmä. Tottakai minä vastaan, se on minun työtäni."


Kukaan muu ei luultavasti edes kiinnittänyt noihin kahteen lauseeseen sen suurempaa huomiota, mutta minusta se hajoitti jotain. Sen luottamuksen! Ensinnäkään minä en kysynyt asiaa noin. Toisekseen tyhmäksi kutsuminen ei tunnu kivalta, vaikka adjetiivi olisikin livahtanut suusta vahingossa.

Totta kai me kaikki joskus mokaamme, myös minä itse. Käytän harkitsematonta sanaa, sanon jotain hölmöä tai kerron jossain jutun, joka ei todellakaan olisi sopinut sellaiseen tilanteeseen. Enkä aina edes tajua pyytää anteeksi ja pahoitella mokaani. Megapahamoka.

Ehkä siksi joskus tarkoituksellakin julkaisen epätarkkoja kuvia, kiroilen postauksissa ja kerron mokista ja niistäkin jutuista, joissa olen loukkaantunut ihan tavattoman pienestä asiasta turhaan.  En glorifioi äitiyttä vaan kirjoitan siitä välillä sellaisellakin tyylillä, että kavereiltakin olen saanut myöhemmin kuulla, kuinka "olet kyllä tosielämässä paljon parempi äiti mitä annat blogissa olettaa". 

Haluan kai näyttää, että olen ihan tavallinen tyyppi vaan, joka joskus myös mokaa.  Kai ajattelen, että kun on valmiiksi vähän sotkuinen koti, se yksi sukka lattialla ei hyppää silmille vaan sulautuu osaksi arjen harmonista kauneutta. Kun on semmoinen kuin on, ei tarvitse uurastaa sen eteen, että saa rakennettua itsestään juuri oikeanlaisen kuvan. Ja jos antaa itsestään vähän vaatimattomamman kuvan jossain asiassa, ei tarvitse ponnistella niin paljoa onnistuakseen? En tiedä onko se loogista ollenkaan. Eipä kai. Onkohan se narraamista, epätoden puhumista? Hmm. Vaikea sanoa vaikeista asioista.


Tämä on kamalan vaarallinen kysymys, koska vastaukseksi voi saada mitä vaan. Mutta kysyn sen silti:

Luotatko sinä minuun?


Ylin ja alin kuva: Björgvin Hilmarsson.


41 kommenttia:

Mitä tuumaat?