Miksi et kirjoita päätoimittajalle?

Parisuhteen osapuolten erot - mikä ihana puheenaihe! Sain siitä kunnolla ajatusmöyhennettävää edellisviikolla, kun eräs asia otti ihan kunnolla päähän. Mitä minä silloin teen? Noh tietenkin murisen jonkun aikaa vittusaatanaa ja toivon, että aika kuluisi nopeasti. Sillä vain aika on tavannut korjata vitutukseni. Puolisoni taas on toista ihan maata. No eihän se ole ihme: onhan hän syntyperäinen islantilainen.


Vitutuksen aihe liittyi työhön. Islantilainen kodinonni julkaistiin muutama viikko sitten. Ja kuten kirjailijat aina, totta kai myös minä halusin ja haluan sille paljon julkisuutta. On tosi tärkeää, että kirjasta ja sen aiheista puhutaan paljon. 

Ei siksi, että oma naama olisi mahdollisimman paljon näkyvillä vaan siksi, että kirjasta kuulisi ja sen näkisi mahdollisimman moni. Että se saisi kirjakaupoissa hyvän myyntipaikan, että se tarttuisi mukaan myös heräteostona, että siitä otettaisiin lisäpainoksia, että saisi tulojakin. Kirjailijan tulot kun ovat apurahojen lisäksi yksistään riippuvaisia siitä, kuinka paljon kirjaa ostetaan kaupoista ja lainataan kirjastoista.

Koska kirjoitan kirjoja aiheista, joista tykkään itse tosi paljon, tuntuu omista kirjoista puhuminen luontevalta ja se on aidosti kivaa. En ajattele sitä vain myyntityönä, joka on pakko tehdä, vaan myyntityönä, jota saan tehdä. 


Kustantajan kanssa yhteistyössä saatiinkiin aika kivasti mediassa juttuja aikaan. Kävin Radio Helsingissä (ohjelman voi kuunnella päivän 21.3. kohdasta) ja Yle Puheessa (puolituntisen haastattelun voi kuunnella täältä). Maaseudun Tulevaisuudessa oli kiinnostava juttu perhe-elämästä ja Ilta-Sanomissa lapsenkasvatuksesta (otsikko on makuuni vähän liian iltapäivälehtimäinen, mutta menköön kontekstissaan). KaksPlussan jutussa käsitellään perheen ja työn yhteensovittamista - ja sitä, miksi meillä on aina siistiä miehen palatessa työmatkalta. Joitakin muitakin juttuja on vielä tulossa. Puhumattakaan kaikista ihanista blogeista ja instapostauksista, joissa kirjaa on sivuttu. Olen joka jutusta ihan mielettömän kiitollinen, onnellinen ja fiiliksissä. Samoin niistä henkilökohtaisista palautteista, joita olette laittaneet. Ihan parasta!

Tieytysti toivoin, kuten jokainen kirjailija toivoo ja jos sanoo ettei toivo niin uskon että narraa, että myös Hesari kirjoittaisi kirjasta jotain. Vaikka edes jotain ihan pientä. 

No pari viikkoa sitten yhtenä aamuna herättyäni huomasin, että olin saanut tukun viestejä kavereilta ja tutuilta. Ootko nähnyt päivän lehden? Hesarissa on iso juttu islantilaisten onnellisuudesta. 

No jee, ajattelin. Siellä on siis joku tarttunut tähän. Paitsi ettei ollut. Useammassakin viestissä tuli sama lukijapalaute:

Mutta sun kirjaa ei mainita!

Voi perse. Tosi taitavan ja kokeneen ulkomaantoimittajan hyvin kirjoitettu juttu - joka käsittelee tosi monia niistä aiheista, joista kirjoitin kirjassakin. Pitkä artikkeli niin sanotusti tyhjensi pankin. Eihän samasta aiheesta kahta kertaa peräkkäin tehdä juttua.

Ei ollut ajoitus nyt puolellani, ei ollenkaan. Otti suunnattoman paljon päähän.  Se tuntui maalipaikalta, mutta en päässyt edes potkaisemaan palloa. Hitto soikoon.

Olin tosi kiukkuinen koko päivän. Illalla puolison palatessa töistä mökötin edelleen mustaakin synkemmän pilven alla, koska näytin kuulemma ihan siltä, että jotain todella vakavaa olisi tapahtunut. Vieläkö sä mietit sitä juttua, se kysyi.


– Meinaatko jäädä tärisemään tuohon sun vitutukseen moneksi päiväksi vai aiotko tehdä asialle jotain? Kirjoita päätoimittajalle ja sano, että sua harmittaa!

Niin islantilaista. "Kirjoita päätoimittajalle". Sehän on ihan sama kuin että "Soita presidentille". Ihan kuin siitä olisi jotain apua. Ihan hölmön hommaltahan sellainen tuntuisi. Paitsi täällä Islannissa presidentille kai voisikin soittaa ja kertoa että harmittaa. Päätoimittajalle voisi murista, että kirjoittakaa nyt heti juttu mun uudesta yrityksestä/leffasta/kirjasta/vaatemallistosta. Mutta ei se Suomessa toimi noin, väitin.

– No ei sulla paljoo ole muita vaihtoehtoja. Joko sä teet tuolle asialle jotain tai päätät että et tee, mutta ei tuosta yksinään kihisemisestä mitään hyötyä ole.


Mietin asiaa vähän aikaa ja toki ymmärsin, että puoliso on oikeassa. Huonossa fiiliksissä hiljaa yksin jupisten ei ole mitään hyötyä. Se vain syö omaa hyvää mieltä ja tekemisen fiilistä. Tottakai itseään harmittavan asian eteen kannattaa tehdä jotain, joka nostaisi olon pois pakkaselta. Edes vähän.

Ja niinpä kirjoitin viestin jutun kirjoittaneelle toimittajalle. Sitten hän vastasi, ja minä kirjoitin takaisin. Siitä jäi sitten loppujen lopuksi hyvä mieli kaikille. Eikä minuakaan enää vituttanut. Paljoo.

PS: Kannattaa kuunnella Valeäidin nauhoitusten uusin jakso, siellä ruoditaan pitkien parisuhteiden salaisuuksia. Ihan sairaan hauska puolituntinen!







Tunnisteet: , ,