Anna lapsen kokeilla

Esikoinen kuuli edellisviikolla serkultaan, että Reykjavíkin kaupunginteatteri hakee lapsinäytteliljöitä ensi vuoden keväällä ensi-iltansa saavaan musikaaliin. Mä haluan mennä, tokaisi hän. Laulamaan ja näyttelemään tuomareille. Hauskaa!


Hauskaa? Minä en olisi ikinä uskaltanut mennä. En lapsena enkä kyllä nytkään. Laulaa isossa salissa yksin tuomareille kuulostaa lähinnä painajaiselta, ei huviretkeltä. Hämmästyin lapsen ehdotuksesta ihan siksikin, että hän on ollut aina aika ujo ja hiljainen. 

Yritin jopa vänkätä, että ei mentäisi. Että sinne menee ihan valtava määrä lapsia, siellä joutuu jonottamaan tunteja ja siellä on varmasti paljon sellaisia, jotka ovat jo näytelleet monissa produktioissa. Että kannattaako sinne nyt lähteä jonottamaan ja jäätymään.

Ai kamala, mutta olen kyllä kuulostanut aika ankeuttajalta.  Ihan nolottaa näin jälkikäteenkin oma nysveröinti.

Koska lapsi niin kauan ja hartaasti pyysi, että mentäisiin nyt, niin kyllähän me sitten menimme. Seisoimme tunnin jäisessä tuulessa ja sateessa kaupunginteatterin parkkipaikalla, jossa lapsista ja heidän vanhemmistaan muodostunut jono mutkitteli. Kun lopulta pääsimme sisään, jätimme henkilökunnalle taustatietolomakkeen ja otatimme kasvovalokuvan. Sen jälkeen tuli kutsu ensimmäiseen koe-esiintymiseen. 

Tehtäviä oli kaksi. Koreografi tanssitutti lapsiryhmiä ja järjesti näille leikkejä. Sitten jokaisen piti kertoa valitsijoille korkeintaan minuutin mittainen kiva tarina tai tapahtuma omasta elämästä.  Lapsi ei halunnut kertoa kenellekään etukäteen, minkä jutun hän kertoisi. Jälkeenpäin kuulin, että esikoinen oli kertonut norsustaan. Että hänellä on norsu, jonka äiti kuoli, koska ilkeät salametsästäjät ampuivat sen ja nyt norsulapsi on hoidossa hyvässä paikassa. Ja kun hän on iso, hän voi mennä katsomaan norsuaan. Liikkistä!

Viikon päästä tuli sähköpostia, että lapsi pääsisi seuraavalle koe-esiintymiskierrokselle. Tuhannesta oli valittu reilu sata lasta seuraaviin testeihin. Siellä pitäisi laulaa yksin eräs islantilainen laulu ja lukea ulkomuistista sähköpostin liitteenä tullut tekstinpätkä.

Nyt minä koin, että pystyin auttamaan. Autoin tekstin lukemisessa ja rytmin löytymisessä, kerroin että se että yrittää puhua hitaasti voi tuntua itsestä aivan liian hitaalta, mutta kuulijat eivät sitä huomaa. Heistä on vain miellyttävmpää kuunnella, kun joka sanasta saa selvän. Kerroin että lavalla voi jännittää, vaikka nyt ei jännittäisi yhtään, ja että se on ihan normaalia. Että kannattaa vaan jännittää ihan rauhassa, eikä sen takia huolestua. Yleensä kun vähän jännittää, menee vain paremmin.

Sitten taas mentiin. Jälleen teatterilla ja odotushuoneessa. Yritin rohkaista esikoista juttelemalla jotain mukavia ennen esiintymistä ja vakuuttamalla, että kaikki menisi hyvin (vaikka mistä minä sen voisin edes tietää). Lasta ei siinä kohtaa kuitenkaan paljoakaan kiinnostanut tukeutua minun neuvoihin. Hän vain katseli ikkunasta ulos autotielle ja hengaili omissa maailmoissaan ja kehotti että istuisin tuolille ja katsoisin vaikka kännykkääni. Jep.

Nimenhuuto ja kehotus seurata sihteeriä saliin. Sain osakseni pienen kädenheilautuksen, mutta en mitään suurieleistä. Sinne ne menivät sitten, 20 samanikäistä tyttöä odotuksesta ja jännityksestä kiherrellen.


Esiintymisen jälkeen hän tuli koputtamaan minua olalle hyväntuulisena ja iloisena. 

Laulaessa sydän hakkasi kuulemma kovasti, mutta sitten testilukukierroksella ei jännittänyt enää yhtään. Se oli vain tosi hauskaa! No niinhän hän oli kyllä sanonut alun alkaenkin, että se olisi ennen kaikkea hauskaa.

Vielä emme tiedä, ketä produktioon lopulta valitaan. Eikä se olekaan lainkaan se tärkein juttu tässä. Minä tunsin suurta helpotusta ja melkoista ylpeyttä ihan koko ajan. Tunsin helpotusta siitä, että en onnistunut nitistämään omilla epäilyilläni lapsen intoa ja mielenkiintoa mennä kokeilemaan jotain ihan uutta asiaa. Ylpeä olin siitä, että tuolla mimmillä on pokkaa mennä kokeilemaan kaikenlaista ilman ennakkoluuloja ja epäilyjä, vaikka tiedän, että häntä varmasti kovasti jännittää esiintyminen.

Ihan näin ihmisenä on ollut aika sairaan upeaa kokea tällainenkin juttu; olla pikkuriikkisen mukana näytelmän teon ensivaiheissa.  En minä itse sinne lavalle haluaisi mennä, laulaa ääneen saati isolle yleisölle. Nyt kun lapsi kokeilee niitä juttuja, niin pääsen kokemaan nämä jutut ikään kuin siivellä. Salamatkustajana. Hehe.

Tunnisteet: ,