Kaksivuotias ja tosikko

Voiko ja pitääkö kaksivuotiaan ymmärtää mustaa huumoria? Minua jäi harmittamaan ja mietityttämään taannoinen päiväkodin vanhempainhaastattelu eli ne huomiot, joita kuopuksen lastentarhanopettaja meille lapsestamme kertoi. 


Lastentarhanopettaja jakoi meille havaintojaan kuopuksesta: Hän ei leiki samanikäisten kanssa. Hän on aika tosikko. Hän ei ymmärrä huumoria - ja kertoi siitä esimerkin.

"Kun ruoaksi oli lihapullia ja minä näytin lapsille lihapullakattilaa ja ehdotin, että mitä jos minä opettaja vain söisin nämä kaikki. Teidän lapsi alkoi sitten itkeä."

"Hmm. Ehkäpä kaksivuotiaat eivät vielä ymmärrä tuollaista mustaa huumoria", ehdotin. Mutta väärin arvattu.

"Kyllä kaikki muut lapset nauroivat ja ymmärsivät vitsin."

Seurasi pari muutakin vastaavaa esimerkkiä. Hän halusi kertoa nämä meille tulevaisuuden varalta. Että tietäisimme, että tällaisia havaintoja on tehty. Kun yritin kysyä, että minkä asian varalta, en saanut konkreettisia vastauksia.

Ookoo. Kaikki oman lapsen kuulumiset on kiinnostavaa kuulla, ja tätä asiaa jäin erityisesti miettimään. Pampula on aina ollut hauska tyyppi ja kova nauramaan. Se hohottelee melkein mille tahansa: vaipalle, pölykoiralle, oikealle koiralle, pyllylle, isosiskolleen, Frozenin lumiukolle ja Teletapeille. Mutta se ei naura kerrotuille vitseille. Pitäisikö sen? Onko sillä että kaksivuotias ei tajua mustaa huumoria siis niin paljon merkitystä, että asian puimiseen piti käyttää vartin mittaisesta vanhempainkeskustelusta kolmannes? 

No enhän minä sitä oikestaan tiedä, kun en mikään kasvatusasioiden ammattilainen ole. Päiväkodissa kaikki on sujunut tosi hyvin ja lapsi vaikuttaa viihtyvän siellä hyvin. Keskusteluhetkestä jäi joka tapauksessa omituinen fiilis. 

Mietin muutaman päivän ajan, että onkohan tässä joku ongelman alku, jota pitäisi alkaa käsitellä. Aloin seurata lapsen toimia entistä tarkemmalla silmällä. Painoin mieleen yksityiskohtia keskusteluista, sitä milloin hän nauraa ja milloin itkee ja milloin hän ei ole päättänyt, kumpaan hän ryhtyisi. Vedin esikoiselle kilarit, kun hän pelotteli pikkusiskoaan hirviön visiitillä, jos ei suostu hampaidenpesuun. Ei saa tommoisia kertoa, ettei se nyt vain oikeasti luule, että sängyn alla on  joku monsteri eikä suostu siksi nukahtamaan.


Kuopus toden totta ottaa monet asiat varsin kirjaimellisesti ja painaa ne mieleensä. Jos sille sanoo aamulla aikaisin, että ulkona on vähän kylmä, se haluaa tunnin päästä ulos mentäessä pukea toppahaalarin alle villatakin, koska minä jokin tovi aikaa sitten kerroin, että ulkona on tänään kylmä

Mainitsin tästä kaikesta psykologiystävälleni, joka on työssään erikoistunut syystä tai toisesta hankalaan elämäntilanteeseen joutuneiden nuorten auttamiseen. 

Ystäväni kuunteli minua ja naurahti. Hänen mielestään tilanteessa ei ole mitään kummallista. Hänen mukaansa kyse on luultavasti siitä, että kuopus on sen verran kypsä, että se ajattelee asioita itse jo sen verran pitkälle, ettei ole enää täysin  naursta vedettävissä. 

Lapsi hämmästyi, koska aikuinen uhkasi syödä kattilallisen lihapullia. Eihän ruokatauon aikana ehdi syödä noin paljoa. Eiväthän ne kaikki mahdu yhden ihmisen vatsaan. Jos yksi syö kaiken, muut eivät saa mitään. Mitä me muut syödään? Ystäväni mielestä Pampula on saattanut käydä läpi esimerkiksi tällaisia ajatuksia ja hämmentynyt niin paljon, että tilanne on purkautunut itkuna.

Eivät ne muut lapset kuulemma välttämättä juuri siksi nauraneet, että ne olisivat tajunneet tilanteen vitsiksi. Harva kaksivuotias ei ymmärrä käänteisen huumorin koodeja (eiväthän kaikki aikuisetkaan ymmärrä). He nauroivat luultavasti siksi, kun opettajakin nauroi. Pampulaa ei naurattanut ehkäpä siksi, että hän osasi jo ajatella vähän pidemmälle mutta ei kuitenkaan niin kauas, että olisi tajunnut epäloogisen höpöttelyn vitsiksi, jolle kuuluu nauraa.

Suurin osa lapsista oppii iän myötä kuuntelmaan omaa itseään; oppii mikä on oikein ja mikä ei ole totta, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, miten toiset suhtautuvat sinuun ja miten omat teot vaikuttavat muihin.

Ystäväni sanoi, että suuri osa hänen työssään kohtaamiensa nuorten ongelmista kumpuaa juuri siitä, että heillä ei ole omaa suuntavaistoa, he eivät usko itseään. He ovat riippuvaisia eri suunnista tulevista viestistä, opeista ja käskyistä, jotka saattavat olla keskenään täysin ristiriidassa. Ulapalle ajautuu väkisinkin, jos oma suuntavaisto ei toimi eikä siihen pysty luottamaan.


Ei tällaisen asian takia kannata kuulemma tältä istumalta  kehityspsykologilta aikaa varata. Kun lapsi on mietiskelevä ja ajatuksissaan, kannattaa olla suorapuheinen, kertoa asioista niin kuin ne ovat ja välttää keskenään ristiriitaisia viestejä. Pitäisi pyrkiä tukemaan lapsen omaa pohdintaa, eikä sekoittaa sitä. Valeäidin taannoinen juttu "puutikusta pimpissä" liippaa muuten tätä aihetta hyvin: suora ja rehellinen puhe lapsille ei välttämättä aina ole helppoa, mutta se kannattaa.

Enhän tietenkään tiedä, kuka tässä lihapulla-gatessa on oikeassa, mutta tuo ystäväni havainto oli minulle tosi tärkeä. Se selitti joltain osin myös sitä, miksi Pampula viihtyy päiväkodin vapaina hetkinä parhaiten yksikseen kirjan parissa tai opettajien kanssa leikkien. Hän on vain niin tottunut leikkimään useita vuosia vanhempien serkkujen, 8-vuotiaan isosiskon ja tämän kavereiden kanssa, että kaksivuotiaiden kanssa leikkiminen ei osaa ainakaan vielä kiinnostaa.

Eikä täällä kukaan loppujen lopuksi normaali ole.

Tunnisteet: , ,