Voiko ja pitääkö kaksivuotiaan ymmärtää mustaa huumoria? Minua jäi harmittamaan ja mietityttämään taannoinen päiväkodin vanhempainhaastatt...

Kaksivuotias ja tosikko

29.3.18 Satu Kommentteja: 61

Voiko ja pitääkö kaksivuotiaan ymmärtää mustaa huumoria? Minua jäi harmittamaan ja mietityttämään taannoinen päiväkodin vanhempainhaastattelu eli ne huomiot, joita kuopuksen lastentarhanopettaja meille lapsestamme kertoi. 


Lastentarhanopettaja jakoi meille havaintojaan kuopuksesta: Hän ei leiki samanikäisten kanssa. Hän on aika tosikko. Hän ei ymmärrä huumoria - ja kertoi siitä esimerkin.

"Kun ruoaksi oli lihapullia ja minä näytin lapsille lihapullakattilaa ja ehdotin, että mitä jos minä opettaja vain söisin nämä kaikki. Teidän lapsi alkoi sitten itkeä."

"Hmm. Ehkäpä kaksivuotiaat eivät vielä ymmärrä tuollaista mustaa huumoria", ehdotin. Mutta väärin arvattu.

"Kyllä kaikki muut lapset nauroivat ja ymmärsivät vitsin."

Seurasi pari muutakin vastaavaa esimerkkiä. Hän halusi kertoa nämä meille tulevaisuuden varalta. Että tietäisimme, että tällaisia havaintoja on tehty. Kun yritin kysyä, että minkä asian varalta, en saanut konkreettisia vastauksia.

Ookoo. Kaikki oman lapsen kuulumiset on kiinnostavaa kuulla, ja tätä asiaa jäin erityisesti miettimään. Pampula on aina ollut hauska tyyppi ja kova nauramaan. Se hohottelee melkein mille tahansa: vaipalle, pölykoiralle, oikealle koiralle, pyllylle, isosiskolleen, Frozenin lumiukolle ja Teletapeille. Mutta se ei naura kerrotuille vitseille. Pitäisikö sen? Onko sillä että kaksivuotias ei tajua mustaa huumoria siis niin paljon merkitystä, että asian puimiseen piti käyttää vartin mittaisesta vanhempainkeskustelusta kolmannes? 

No enhän minä sitä oikestaan tiedä, kun en mikään kasvatusasioiden ammattilainen ole. Päiväkodissa kaikki on sujunut tosi hyvin ja lapsi vaikuttaa viihtyvän siellä hyvin. Keskusteluhetkestä jäi joka tapauksessa omituinen fiilis. 

Mietin muutaman päivän ajan, että onkohan tässä joku ongelman alku, jota pitäisi alkaa käsitellä. Aloin seurata lapsen toimia entistä tarkemmalla silmällä. Painoin mieleen yksityiskohtia keskusteluista, sitä milloin hän nauraa ja milloin itkee ja milloin hän ei ole päättänyt, kumpaan hän ryhtyisi. Vedin esikoiselle kilarit, kun hän pelotteli pikkusiskoaan hirviön visiitillä, jos ei suostu hampaidenpesuun. Ei saa tommoisia kertoa, ettei se nyt vain oikeasti luule, että sängyn alla on  joku monsteri eikä suostu siksi nukahtamaan.


Kuopus toden totta ottaa monet asiat varsin kirjaimellisesti ja painaa ne mieleensä. Jos sille sanoo aamulla aikaisin, että ulkona on vähän kylmä, se haluaa tunnin päästä ulos mentäessä pukea toppahaalarin alle villatakin, koska minä jokin tovi aikaa sitten kerroin, että ulkona on tänään kylmä

Mainitsin tästä kaikesta psykologiystävälleni, joka on työssään erikoistunut syystä tai toisesta hankalaan elämäntilanteeseen joutuneiden nuorten auttamiseen. 

Ystäväni kuunteli minua ja naurahti. Hänen mielestään tilanteessa ei ole mitään kummallista. Hänen mukaansa kyse on luultavasti siitä, että kuopus on sen verran kypsä, että se ajattelee asioita itse jo sen verran pitkälle, ettei ole enää täysin  naursta vedettävissä. 

Lapsi hämmästyi, koska aikuinen uhkasi syödä kattilallisen lihapullia. Eihän ruokatauon aikana ehdi syödä noin paljoa. Eiväthän ne kaikki mahdu yhden ihmisen vatsaan. Jos yksi syö kaiken, muut eivät saa mitään. Mitä me muut syödään? Ystäväni mielestä Pampula on saattanut käydä läpi esimerkiksi tällaisia ajatuksia ja hämmentynyt niin paljon, että tilanne on purkautunut itkuna.

Eivät ne muut lapset kuulemma välttämättä juuri siksi nauraneet, että ne olisivat tajunneet tilanteen vitsiksi. Harva kaksivuotias ei ymmärrä käänteisen huumorin koodeja (eiväthän kaikki aikuisetkaan ymmärrä). He nauroivat luultavasti siksi, kun opettajakin nauroi. Pampulaa ei naurattanut ehkäpä siksi, että hän osasi jo ajatella vähän pidemmälle mutta ei kuitenkaan niin kauas, että olisi tajunnut epäloogisen höpöttelyn vitsiksi, jolle kuuluu nauraa.

Suurin osa lapsista oppii iän myötä kuuntelmaan omaa itseään; oppii mikä on oikein ja mikä ei ole totta, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, miten toiset suhtautuvat sinuun ja miten omat teot vaikuttavat muihin.

Ystäväni sanoi, että suuri osa hänen työssään kohtaamiensa nuorten ongelmista kumpuaa juuri siitä, että heillä ei ole omaa suuntavaistoa, he eivät usko itseään. He ovat riippuvaisia eri suunnista tulevista viestistä, opeista ja käskyistä, jotka saattavat olla keskenään täysin ristiriidassa. Ulapalle ajautuu väkisinkin, jos oma suuntavaisto ei toimi eikä siihen pysty luottamaan.


Ei tällaisen asian takia kannata kuulemma tältä istumalta  kehityspsykologilta aikaa varata. Kun lapsi on mietiskelevä ja ajatuksissaan, kannattaa olla suorapuheinen, kertoa asioista niin kuin ne ovat ja välttää keskenään ristiriitaisia viestejä. Pitäisi pyrkiä tukemaan lapsen omaa pohdintaa, eikä sekoittaa sitä. Valeäidin taannoinen juttu "puutikusta pimpissä" liippaa muuten tätä aihetta hyvin: suora ja rehellinen puhe lapsille ei välttämättä aina ole helppoa, mutta se kannattaa.

Enhän tietenkään tiedä, kuka tässä lihapulla-gatessa on oikeassa, mutta tuo ystäväni havainto oli minulle tosi tärkeä. Se selitti joltain osin myös sitä, miksi Pampula viihtyy päiväkodin vapaina hetkinä parhaiten yksikseen kirjan parissa tai opettajien kanssa leikkien. Hän on vain niin tottunut leikkimään useita vuosia vanhempien serkkujen, 8-vuotiaan isosiskon ja tämän kavereiden kanssa, että kaksivuotiaiden kanssa leikkiminen ei osaa ainakaan vielä kiinnostaa.

Eikä täällä kukaan loppujen lopuksi normaali ole.

61 kommenttia:

  1. Apua, eihän kaksivuotiaan vielä kuulukaan ymmärtää abstrakteja ajatuksia. Kaksivuotiaat ja vielä vanhemmatkin ottavat asiat hyvin kirjaimellisesti. Sen takiahan lapsille ei esim. saisi selittää kuolemaa pois nukkumisena, kun sitten lapsi voi alkaa pelätä nukkumista.

    En olisi tuosta kyllä yhtään huolissaan, näitä vasta harjoitellaan! Ja (tälleen lastentarhanopettajana itsekin) kuulostaa ihan kauhealta, että lasta on kuvailtu tosikoksi ja huumorintajuttomaksi. Itse koen, että ne ovat haukkumasanoja silloin, kun toisen ihmisen huumorintaju on erilainen kuin oma. Ja sinun juttusi perusteella vaikuttaa, että teidän kuopuksella on aivan loistava huumorintaju! En voi olla miettimättä, että tarhantäti on nyt ehkä itse vähän pahastunut, kun hänen hassutteluksi tarkoittamansa juttu ei olekaan mennyt kaikille lapsille läpi. Tuntuuhan se tietysti epäonnistumiselta, että lapsi alkaa itkemään, kun on vain yrittänyt olla hauska.

    Tietysti jos kovin mietityttää, niin voittehan te yrittää harjoitella tuollaista hassuttelua. Selittää, että ihmiset sanoo joskus älyttömiä asioita siksi, että ne ovat hauskoja ja kokeilla lapsen kanssa kertoa semmoisia juttuja. Ja sanoa ne jutut semmoisella äänensävyllä, että nyt sanon jotain ihan älytöntä ja hassua. Siitä äänensävystä ne pienet lapset sen ensiksi nappaa että nyt aikuinen vitsailee. Uskoisin että suurin osa kaksivuotiaista ottaa ihan tosissaan kaiken, mikä sanotaan riittävän vakavalla naamalla,

    Huh mikä vuodatus! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on varmasti osittain kyse kulttuurieroistakin; islantilaiset ovat tosi puheliaita, suorapuheisia ja tiimipelaajia. Mun puoliso ei ottanut tätä yhtään niin "raskaasti" kuin mä. Olihan nämä kommentit senkin mielestä vähän omituisia, mutta se pisti ne maanantain piikkiin. Että ei kuulemma kannata jäädä liikaa miettimään - no kyllähän mä sitten kuitenkin jäin. Mutta onneksi otain asian puheeksi ystäväni kanssa, joka osasi katsoa asiaa ihan eri näkökulmasta.

      Poista
  2. No huh huh! Kuulostaapa omituiselta. Minäkin olen saanut kuvan, että Pampula on loistotyyppi ja huumorintajuinen. Eihän kaikilla aikuisillakaan ole samanlainen huumorintaju eikä 2 vuotias voi ymmärtää kaikkia puujalkavitsejä.

    Sun kirjoituksien mukaan Pampula on kerrassaan mainio ja tarmokas tyyppi. Miksi hän haluaisi leikkiä muiden samanikäisten kanssa, jos on itse kehityksessä jo edellä muita ikäisiään. Onhan sekin aika luonnollista, että jos on tottunut olemaan jo vähän vanhempien lasten leikeissä ei välttämättä ne oman ikäiset tässä vaiheessa kiinnosta.

    Ettei nyt tarhantäti itse vaan olisi vähän tosikko. Ja haittaako se loppujen lopuksi, jos joku on tosikko? ;-) Unohda koko tarhantäti.

    Mukavaa pääsiäistä!
    Anni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anni :-)
      Joo lämmöllä häntä ajattelen, siis tätä päiväkodinopettaajakin.

      Poista
  3. Päiväkodissa hoitajat näkee satoja lapsia ja tätä myöten heille kyllä kehittyy tietynlainen silmä. Hyvä hoitaja tuskin otti asiaa puheeksi, "koska hänen vitsilleen ei naurettu".
    Minulla on kolme lasta, joista yksi on erityislapsi. Juuri nuo piirteet alkoivat puskea pintaan 2-3 vuotiaana ja itsekin aloin miettiä asiaa tosissaan vasta kun päiväkodista ilmoittivat kuinka lapsi eroaa muista ikäisistään.
    Sanotaanko näin että jos lapsi ei leiki/viihdy ikäistensä kanssa, usein on kyse jostain muusta kuin siitä että hän olisi siihen "liian älykäs".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmmm. Oma kokemukseni on kyllä päinvastainen. Erinomainen LTO oli lähettämässä poikaamme toimintaterapiaan koska useat taidot eivät hänestä olleet ikätasoisia. Kuukautta myöhemmin neuvolassa todettiin kaikki ko. taidot vähintään ikätasoisiksi ellei ”paremmiksi”. Tässä ainakin tuntui olevan kyse siitä ilmiöstä, että lapsi ns diagnosoidaan normaalista poikkeavaksi siksi, ettei hän satu juuri kyseisessä ryhmässä toimimaan tietyllä tavalla. Ryhmätaidot ovat toki tarpeellisia nekin, mutta ei normaalisti kehittyvästä lapsesta pidä alkaa maalata epänormaalia siksi että toimii pk-ryhmässä satunnaisesti eri tavalla kuin muut.

      Poista
    2. Kaikki erityislasten vanhemmat täällä Suomessa tietävät kuinka näitä asioita neuvoloissa vähätellään, jotta rahaa säästyisi ja kalliita terapioita ei tarvittaisi. Joten tuo on siihen nähden todella huono esimerkki. Neuvoloissa "otetaan käsittelyyn" vain todella hälyttävät tapaukset.
      Lapsen etu on jos hän saa tarvitsemansa tuen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Jotkut sittenvain joutuvat selviytymään ilman.

      Poista
    3. Neuvolassa lapsi käy tekemässä pari tehtävää kerran vuodessa ja LTO viettää hänen kanssaan enemmän aikaa arkisin kuin sinä. Kumpikohan lapsen ja hänen haasteensa huomaa paremmin?

      Poista
    4. Minun lapsi on autisti, ja meni ekan kerran suomessa lastenlinnaan tutkimuksiin 1v 10 kk iässä. Sinne tielle ollaan jääty vaikka on jo koulussa. Neuvolassa ei koskaan oltu huolissaan, kaikki lapset ovat erilaisia ja päiväkodissakaan ei juuri otettu tosissaan myöskään. miksi olisi otettu, kun ei ehditty? Ryhmässä 30 lasta, ei ehdi.

      Poista
    5. Esikoisen kanssa meillä oli kovin samanlainen päiväkodinaloitus. Häntä ei juuri kiinnostanut leikkä muiden kanssa ensimmäisen puolentoistavuoden aikana vaan useimmiten leikki yksikseen muiden vieressä, ihan kuin pampula nyt. Kavereiden kanssa leikkiminen alkoi vasta 3-vuotiaana ja sen jälkeen.

      Poista
  4. Eihän lapset tajua sarkasmia, sehän tulee vasta iän myötä. Meidän lapset 5/8v alkaa pikkuhiljaa ymmärtää sarkastisia heittoja, kun ne on tähän asti aina heti perään selittänyt vitseiksi.
    Nykyään ne jo tajuaa kyseenalaistaa mut ("äiti, sä taidat nyt vitsailla"), kun heitän jotain päätöntä läppää, mutta ei ne vieläkään kaikkee sarkasmia tajua.
    Ja meillä ainakin lapset on alkanu leikkiä muiden lasten kanssa vasta 3-4vuotiaana (kuten neuvolan kasvatusoppaissakin sanotaan). Siihen asti on leikitty joko aikuisten kanssa tai yksin.
    Eli mun mielestä teidän 2v. kuulostaa aivan normaalilta tapaukselta.
    En tiedä, onko ne islantilaiset kovin erilaisia, mutta sanot niille, että teidän tyttö on ihan normaali SUOMALAINEN :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kulttuurieroista tässä mun omassa huolestumsiessa varmasti oli kyse ainakin osittain - mun puoliso kun ei pitänyt näitä lastentarhanopettajan kommentteja samalla tavalla huolestuttavina tai ihmeellisinä.

      Poista
  5. Eikö tässä ollut kyse siitä miten hän eroaa MUISTA ikäisistään. Jos joku muu lapsi ei naura vitseille, niin tokihan näitäkin löytyy. Kyse olikin tietystä tilanteesta jossa kaikki muut nauroivat. Varmaan tilanne siis oli muista hauska. Eikä sarkastinen tai mustaa huumoria... Se taisi muutenkin olla vain esimerkki, joten todennäköisesti näitä tilanteita on siis muitakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo toki, ryhmässä on samanikäisiä lapsia noin 12.

      Poista
  6. Sarkasmin ja ironian ymmärrys kehittyy lapsille siinä seitsemän vuoden paikkeilla. Että 2,5-vuotiaan ei todellakaan tarvitse tällaisia lto:n typeriä "vitsejä" ymmärtää. Lisäksi vasta siinä kolmen vuoden paikkeilla rinnakkaisleikki alkaa muuttua oikeaksi ikätovereiden kanssa leikkimiseksi. Nyt on kyllä jäänyt lastentarhanopettajalta kehityspsykologiset faktat opiskelematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esikoisen kanssa kävi just näin tuon leikkimisen osalta; meille mainittiin siitä että lapsi tykkää leikkiä vain yksinään. No sitten kun ikää tuli lisää, alkoi leikkiminen ryhmässä ja kavereiden kanssa. Siksi mä en itse ole yhtään huolissaan tästä leikkimisasiasta; huumoriasiaa jäin miettimään, koska keneltäkään muulta en ole tällaista kommenttia aikaisemmin saanut.

      Poista
    2. Samaa mieltä Kirstin kanssa. Jotenkin alkoi suututtaa suunnattomasti tämän kommentti lapsiparan "huumorintajuttomuudesta". Kenties siksi, että äitini haukkui minut aikoinaan huumorintajuttomaksi, koska en viisivuotiaana älynnyt nauraa räkättää mukana vaan aloin jopa pelätä, kun kummisetäni sanoi aikovansa leikata hiukseni sillä aikaa kun nukun ja tehdä niistä vieheitä. Äijä oli siis kova kalamies ja minä aito punapää... Muistan vieläkin, kuinka ilahduin jollain oudolla synkällä tavalla kun lukiossa opin tuon, että lapsi alkaa ymmärtää sarkasmia ynnä muuta vasta kouluikäisenä. (Kummisedän läppä tuntuu kyllä edelleen aivan hemmetin huonolta, eli ehkä olen edelleen kypsymätön...)

      Poista
  7. Toinen erityislasten äiti täältä vielä jatkaa, että onhan se tosi, että lapsen kyvyssä lukea sosiaalisia tilanteita ja toimia niissä alkaa näkyä ensimmäisiä haasteita tuossa iässä. Moni juttu menee varmasti kuitenkin myös ihan lasten eri aikaisen kehittymisen piikkiin, totta kai! Eikös se ole kuitenkin ammattilaisen tehtävä sanoittaa huomioitaan päiväkodissakin, samoin kuin vaikkapa neuvolassa kerrotaan lapsen sijoittumisesta kasvukäyrille? Eihän se aina mukavalta tunnu, mutta voi auttaa lapsen kehityksen tukemisessa myöhemmin. Esim. oma asperger-lapseni tulkitsee asioita muita kirjaimellisemmin eikä ole ollut juuri kiinnostunut muiden lasten leikeistä ennen toimintaterapian saamista. Ihana lapsi hänkin on, vaikkei toimikaan tilanteissa aina samoin kuin muut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoittaa kyllä, mutta tosikoksi ja huumorintajuttomaksi sanominen ei ole sitä. Jos lto:lla on huoli lapsesta, pitää se pystyä esittämään asiallisin termein ja myös perustelemaan.

      Poista
    2. Tässä kohtaa kannattaa muistaa, että keskustelua tuskin käytiin suomeksi. Väärinymmärryksen vaaran on aika iso.

      Poista
    3. Mä olen tosi iloinen näistä keskusteluista, joita käydään; toki ne ovat vain vartin mittaisia eli niissä ei ihan hirveästi ehdi. Toki siellä tuli esille kaikkea muutakin (hän puhuu paljon, leikkii muiden lasten kanssa ulkona (mutta ei siis sisällä) ja on kaikkia muita ryhmäläisiä edellä kielenkehityksessä vaikka onkin kaksikielinen jne.)

      Keskustelu käytiin islanniksi, mutta ymmärsin kyllä kaiken, tässä ei menty niin syvälle erikoissanastoon.

      Poista
  8. Minäkin olen sitä mieltä että yleisesti ottaen on parempi että lasten kehityksen seurannassa tulee ns. vääriä hälytyksiä kuin että tukea tarvitsevat jäisivät huomaamatta. Olen vähän allerginen niille keskusteluille joissa esim. neuvolaa tai lastentarhan opettajia sitten haukutaan kun olivat "ylidiagnosoineet" ja lapsi on lähetetty lisätutkimuksiin joissa ei olekaan mitään hälyttävää löytynyt. On hyvä että ulkopuoliset tarkkailevat lasten haasteita erilaisissa arjen tilanteissa koska varhainen tuki on aina parempi kuin myöhäinen.

    Muuten olen sitä mieltä että kaikista meistä löytyy kaikkea eriskummallista ja jokaisella on ne omat omituisuutensa. Lasteni kehitystä seurattuani olen löytänyt itsestänikin kaikkea outoa jonka olen tajunnut periytyneen jossain määrin lapsilleni (tic-oireita, ääniherkkyttä ym.). Ihan hyvin ja normaalina tässä kuitenkin elellään. Se normaalin jana on vaan tosi pitkä ja ääripäätä parhaimmillaan tosi kaukana toisistaan.

    Ja antaahan lasten kasvaminen perspektiiviä. Tietyt lasteni "haasteet" ovat jälkikäteen ajateltuna olleet nähtävissä ihan vauvasta asti. Vaan mistä sitä tuoreena äitinä sellaisia olisi voinut nähdä. Se temperamentti vaan todellakin tulee läpi kaikesta.

    Sinälläänhän muuten kaksivuotiaat eivät monestikaan paljon vielä keskenään leiki vaan leikki on sitä rinnakkain leikkimistä. Voisi tietysti yrittää löytää lapselle ikäisiään kavereita päiväkodin ulkopuolelta. Ei se varmaan haittaisi ainakaan? Mutta tässäkin on taas tätä temperamenttieroa: toiset viihtyvät yksinkin, toiset tarvitsevat aina kaverin. Ei kai kumpikaan ole lähtökohtaisesti huono tai väärä tapa toimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ehdottomasti en lähde itse dissaamaan päiväkodin työntekijää, tiedän hänet tosi sydämelliseksi ja mukavaksi ammattilaiseksi eikä hän tietenkään tarkoittanut olla ilkeä tai huolimaton vaan kertoa asioista, joita on pistänyt merkille. Olin vaan tosi yllättynyt tästä huumoriasiasta kun en ole koskaan aikaisemmin itse sellaista huomannut tai tullut puheeksi muiden kanssa. Ja toisekseen sitä seurannut keskustelu ystäväni kanssa oli tosi mielenkiintoinen.

      Poista
  9. Se, että ei naura huonoille vitseille, ei tee kenestäkään tosikkoa. Ehkä olisi pitänyt kysyä ovatko lihapullat joskus loppuneet päiväkodissa kesken? Joka tapauksessahan itku kertoi siitä, että Pampula päätyi oman ajatuskulkunsa mukaiseen reaktioon ja ilmeisesti ajatuspolku ehti olla melko pitkä. Ei siis varmasti kenenkään mielestä ollut kyse siitä, etteikö hän olisi ymmärtänyt mistä lastentarhanopettaja puhui.
    Asioiden käsittely konkreettisesti kuuluu tuohon ikäkauteen.
    Oman perheemme klassikoita on tilanne, jossa silloinen neljävuotias ilmaantui viereeni sakset kädessään kysyen minulta, että leikkaanko äiti hiukseni? Mielestäni hän oli esittänyt täydellisen vitsin, johon vastasin sarkastisesti että no leikkaa nyt toki. Ja niinhän hän leikkasi. No, tuo oli kyllä pakko laittaa omaan piikkiin; itsehän olin luvan antanut.
    Samainen lapsi sai tosin sitten ekaluokalla palautetta opettajaltaan huonosta käytöksestä. Silloin syynä oli se, että hän itse vastaili opettajan kysymyksiin sarkastissävytteisesti vitsaillen, mikä tulkittiin ns. näsäviisaudeksi.
    No, kaikkien näiden -ja monien muiden- kaarteiden kautta hänkin kasvoi kuitenkin ihan normaaliksi, fiksuksi ja sosiaaliseksi aikuiseksi.
    En siis lähtisi tästä mitään peikkoja luomaan tai asioista stressaamaan, asiat etenevät omalla painollaan ja tärkeintä on, että lapsi tuntee olevansa hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on, kuten epäilemättä tapahtuukin. Jokaisella meillä on omanlaisemme huumorintaju.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista :) Ai että, tuo hiustenleikkuujuttu - ihan klassikkoainesta!

      Poista
  10. Kaksivuotias lapsi on kyllä vielä sen verran pieni, etten lähtisi yhden tapauksen perusteella heittelemään mitään erityislapsiarvauksia (tämän sanon siis itse erityislapsena). Sen verran paljon kaksivuotiaita on tullut elämän aikana nähtyä, että jokainen niistä on tosi erilainen tuossa vaiheessa. Toinen pikkusisko otti kaiken aivan kirjaimellisesti, toinen ei, mutta ei kumpikaan ymmärtänyt tuon ikäisenä sarkasmia ja nauroi vastaavanlaisille heitoille vain jos itsekin nauroi ja teki tilanteesta muilla tavoilla hauskan. Aika kummallista kyllä lähteä lto:lta heittelemään, että lapsi on huumorintajuton ja tosikko, ja puida sitä noin paljon lyhyen keskustelun aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin se oli vähän omituista. Mutta kuten tuolla aikaisemminkin jo kommentoin, mä luulen että tässä on kyse myös kulttuurieroista. Islannissa ollaan keskimäärin tosi riehakkaita ja puheliaita ja sellaisia jokapäiväisiä läpänheittäjiä, että ehkä tällaisiakin asioita katsotaan vähän eri painotuksilla.

      Kaiken kaikkiaan musta oli hyvä, että lastentarhanopettaja otti asioita puheeksi; nämä keskustelut ovat tosi tärkeitä. Olisi vaan kivempaa saada ne vähän pidemmiksi, vartissa ei ehtii niin kamalan vähän...

      Poista
  11. Nauruhan ei aina tarkoita huvittuneisuutta, se voi olla myös hämmennyksen merkki. (Tämän on varmaan tiedostanut jokainen enemmälti esimerkiksi japanilaisten kanssa tekemisissä ollut.) Muiden lasten nauru on siis saattanut olla hämmennystä, jolla ei ole mitään tekemistä huumorin kanssa.
    Entä saattaisiko lapsen kaksikielisyys vaikuttaa siihen, miten onnistuu vaikeiden tai ristiriitaisten viestien tulkinta?
    Mirja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, näinhän se on. Itse saatan nauraa tilanteessa, jossa olen hermostunut. Se on niin kovin erilaista ja tilannesidonnaista.

      Poista
  12. Hyvää keskustelua. On ihan hyvä, että päiväkodissa kerrotaan, jos lapsessa on jotain erityistä. Tässä vaiheessa voi vielä tarkkailla tilannetta.

    Omalla lapsella hajosi parivuotiaana keskittyminen pukeutuessa niin lähinnä ihmettelin, että eikös se ole vielä nuori. Nyt samalla lapsella hajoaa koulussa keskittyminen kovin herkästi ja erkkaopettajan kanssa on pohdittu, miten saadaan muuten ihan fiksun lapsen koulunkäynti sujumaan.

    Nämä havainnot voivat olla ensimmäinen merkki jostain vakavammasta. Tai sitten eivät ole. Aika näyttää, mutta nyt on turha vielä hötkyillä.

    VastaaPoista
  13. Itse opettajana kuvittelen että lastentarhanopettaja on maininnut nämä havainot koska ne voivat mahdollisesti olla viitteitä johonkin muuhun. Jokin käyttäytymisyhdistelmä on hälyttänyt tarhaa, näitä asioita ei helpolla oteta puheiksi ja vain silloin että on semmoinen tunne että voisi mahdollisesti olla jotakin menneillään. Lapsi on vielä liian nuori että voisi varmasti tietää mitä ja asioille ei vielä millään kannata antaa nimeä koska leima jää helposti kiinni (elikkä ei konkreettisia vastauksia).

    Sittenhän tulee usein ilmeille että hälytys oli väärä, mutta parempi niin päin. Jos lapsi tarvitsee erikoistukea niin mitä aikaisemmin sen saa sen parempi. Minä tiedän että se on vanhemmille vaikeaa kuulla, shokki, ja epävarmuus on tosi rasittavaa. Olen myös ollut sillä puolella, minun erityislapseni pärjää tosi hyvin nyt aikuisena ja osakiitoksen siitä saavat valppaat tarhanopettajat, erikoistuki sosiaalisissa tilanteissa alkoi lapsen ollessa kolme vuotias.

    Jos vain mahdollisesti pystyt niin yritä ajatella että tästä ei ole lihapulla ”vitsistä” kyse, tarha tekee työnsä ja kertovat huomioistaan (olisivat kyllä voineet tehdä sen paremmalla tavalla!). Korostan vielä että tämmöinen varhaishälytys voi olla ihan väärä ja siitä on erimielisyyksiä pitäisikö vanhemmille sanoa jotakin. Minun kokemukseni mukaan on parempi sanoa jotakin vaikka sitten olisikin väärä hälytys. Se toinen vaihtoehto on että ei sano mitään ennen kuin on varma, mutta silloin voi helposti herätä suru siitä että mitään ei huomioitu tai mainittu aikaisemmin.

    Siitä mitä olen lukenut lapsenne on tosi hyvin toimiva taapero. JOS jotakin on vähän normin ulkopuolella niin mitäs siitä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että näissä keskusteluissa pitää ottaa esille kaikenlaisia havaintoja eikä vain luetella, miten upea ja lahjakas lapsi teillä on :D

      Poista
  14. Ihmiset on erilaisia. Meillä asuu myös 8-vuotias joka tietyissä tilanteissa ei kestä yhtään huumoria, just tuollainen ”Nams äiti syökin kaikki nää sun karkit” -tilannehuumori ei iske yhtään. Sen sijaan esikoinen varmaan hihitti vastaavassa tilanteessa jo kaksivuotiaana, se tajusi mustaa huumoria ja tuollaista tilannekomiikkaa ihan pienenä jo. Jotkut vaan on yksioikoisempia ja kuitenkin huumorintajukin on olemassa, tietyissä tilanteissa - mutta ei silloin kun joku vitsailee ottavansa sun lihapullat!
    En huolestuisi mutta ymmärrän hyvin myös sinua. Itsekin ylianalysoin monia juttuja mitä päiväkodin hoitajat omasta lapsestani kertovat. Aika ikävää kyllä jos on ihan tosikoksi nimitetty. Koska mitä sitten jos olikin tosikko, tai esim erityisen valikoiva vitsien suhteen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mä olen itse vähän tosikko myös, joten meissä kahdessa taitaa olla sekin yhteistä :D

      Poista
  15. Mä hyvinkin ymmärrän teidän kaksivuotiasta, koska omamme varmaan itkisi myös jos heittäisin mitään läppää ruokailuun liittyen. Pienen kulinaristin ensimmäinen sana oli "lissää" ja seuraavia sanoja odoteltiinkin sitten kauan. Ja sit toisekseen, miksi nauraa huonoille vitseille? Ihan vaan vinkkinä sille joka on käynyt vitsiä vääntämään lihapullista.

    Kuulostaa nyt kyökkipsykologin näkökulmasta siltä, että teillä on voimakas persoona pienessä ihmisessä - sen ei tarvitse kulkea lauman mukana ja tehdä asioita sosiaalisen paineen alla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimakas persoona hän tosiaankin on, ei epäilystäkään. Kovin itsenäinen ja omapäinen ja kovaääninen, mutta monissa tilanteissa myös tosi herkkä. Sitä paitsi on aika jännä huomata, että nyt alkaa ilmestyä niitä uhmaiän merkkejä. Esikoisella kun sekin kausi meni ihan hirvittävän helpolla ohi; ei juuri lainkaan raivareita tai huutoa.

      Poista
  16. Pitäiskö tästä nyt heti vetää johtopäätös että lapsessa on jotain "vikaa", no ei, mutta kuten muutama muukin jo tossa ylempänä totesi niin tilanteita on varmasti ollut useampikin kuin tämä yksi.

    Itse kolmen erityislapsen vanhempana olen aika nihkeä pikadiagnosoimaan muitten lapsia vaikka moni vanhempi mun ajatuksia kysyykin. Olen kuitenkin ammattilainen vain omien lasteni suhteen ja moni autistisen lapsen käyttäytymismalleista tai tavoista hahmottaa maailmaa mahtuu sinne mun inhoamaan normaaliin lievempänä. Oma ohjeeni on se että jos asia huolestuttaa on siitä hyvä puhua ammattilaisen kanssa, enkä tässä kohdassa tarkoita ammattilaisella neuvolantätiä tai lastentarhanopettajaa.

    Oman tyttäreni kohdalla ajattelin että se on ihan sumeen fiksu kun se luki nurkassa kirjaa tai teki ikäisekseen valtavia palapelejä. Se suuttui kun muut tuli häiritsemään ja ottaa edelleen asiat kirjaimellisesti, mikä aiheuttaa haasteita ihan tavallisessa arjessa saati sitten kun puhutaan sanonnoista tai sananlaskuista. Toisaalta meillä oli haasteita myös puheessa, siirtymätilanteissa, rutiineista poikkeamisessa, nukkumisessa... you name it.

    Tarkoittako tää nyt että mun mielestä pitäis olla huolissaan? En tiedä. En ole koskaan edes tavannut tätä lasta. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia ollakseen "normaaleja".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti pitää olla yhteyessä ammattilaisiin, jos tilanne alkaa huolestuttaa ja joitain merkkejä (mitä ne sitten ikinä ovatkaan) alkaa kertyä lisää. Jäämme seuraamaan tilannetta, päivä kerrallaan :-)

      Poista
  17. Autistisen lapsen äiti tässsä, hei. Jos lapsi on erityislapsi, vanhemmilla on yleensä herännyt huoli jo tuossa vaiheessa. Voi joku tosin olla tosikieltäjä, mutta epäilystä on ja siksi kieltää niin paljon.

    Olen myös lastenhoitaja ammatiltani ja lasten parissa ollut 10v töissä, normaalien ja erityislapsien kanssa. Normaalin lapsen/aikuisen käsite on laaja, ja temperamenteissa eroa. Vaikka lapsi olisi vilkas, se ei tee automaattisesti hänestä adhd:ta. Adhd-lapsi/aikuisen yhdinoire, se tärkein on epätasainen tarkkaamattomuus. Ei vilkkaus. Normaali lapsi saa olla vilkas, ja saa olla lyhytjännitteinen. Lapsi saa olla fiksu ja osata paljon kaikkea, eikä se silti tee autistiseksi. Autistin tärkeimmät ydinoireet ovat aivan muut asiat.

    2v on pieni. Yleensä heiltä ei pitäisi olla vaatimassa mustan huumorin tai abstraktin asian käsitystä, tuossa tilanteessa muut lapset nauroivat koska opettaja nauroi.

    Vaikka ketään ei pidä leimata erityislapseksi, niin sitä toivoisin että jos kaupassa näkee huonosti käyttäytyvän lapsen, ei leimaisi häntä huonoksi kurittomaksi lapseksi jota vanhemmat eivät kasvata. Yleensä juuri tämä lapsi on oikeasti erityislapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentista, on hirvittävän mukavaa lukea kokemuksia ja ajatuksia heiltä, jotka tietävät työnsä ja kokemuksensa kautta erityislasten asioista ja lastenkasvatuksesta.

      Poista
  18. Hui, tulipa tästä kamala ketju. Sun juttujen perusteella lapsi kuulostaa minusta vain temperamenttiselta ja topakalta. Harmi, että opettaja kommentoi noin asiattomasti. Kannattaa varmaan kysyä tarkennusta siihen, että selviää, mitä ajoi takaa ja tarvitseeko jotakin tehdä, mutta en tosiaan arvosta tuollasta kommentointia opettajalta. Ymmärrän erityislasten äitien kommentit ja diagnoodirn saaminen on aina järkyttävää, mutta minusta ne kaukaa kirjoitettuna tuntuvat hiukan asiattomilta. Olettaisin, että lastenlääkäri osaisi luotettavammin arvioida tilanteen ilman, että tarvitsee ottaa paniikkia diagnooseista, joihin ei varmaankaan ole mitään syytä, jos ette kotona ole huomanneet tähän mennessä mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi tää on sun mielestä kamala? Miksi opettajan kommentti on asiaton, eikö se yhtä hyvin voi olla asiallinen?

      Poista
    2. En mäkään ymmärrä miksi tämä olisi kamala - siksikö, etteivät kaikki myötäile? Kukaan meistä ei varmaankaan ole tavannut Pampulaa, vaan tiedämme hänestä sen, mitä hänen äitinsä Satu on kertonut, ja hyvä niin. Mutta juuri tästä syystä ei kannattaisi vetää johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Minäkin uskon, että kynnys ottaa esille ikäviä asioita on varmasti opella korkea. Ja itsekin vanhempana uskon, että on tosi vaikea ottaa tämäntyyppistä palautetta vastaan ilman että siitä loukkaantuu, ainakin vähän.

      Poista
    3. Munkin mielestä tämä on ollut varsin kiva ketju; kiitos kaikille osallistuneille :-)

      Olihan se huumorintajuttomaksi väittäminen vähän omituisen kuuloista, kun havainnoista olisi voinut varmasti puhua jotenkin muutenkin. Mutta islantialisilla on tapana oikoa mutkia viestinnässä ja olla todella suorapuheisia, joten ehkä tämä oma jännittymiseni meni ainakin osittain kulttuurierojen piikkiin.

      Poista
  19. Hiukan jakamisen opettamisen filosofiaa: tämä on kattila, tämä kattila on minun käsissäni, kattilassani on lihapullia. Olen aikuinen. Voin päättää. Syön kaikki lihapullat. Koska valta.

    Tuota harmittelisin mielessäin. Aikuisten maailmastahan jo tiedetään, että minkään ikäinen ei välttämättä osaa tai kykene puolustautumaan kaksoisviestinnältä, kun välissä on institutionaalinen auktoriteetti. Päätelmä: kun nauran, saan lihapullan.

    Ylläolevankin voi ymmärtää hiuksia halkovana vitsinä tai todeta tosikkona, että kamalaa, mitkä metodit. Sellaisia me olemme.

    Kaikkea hyvää ja kaunista Pampulan perheeseen.

    VastaaPoista
  20. Tilanteesta tuskin kannattaa huolestua, jos lapsi kerran vaikuttaa tasapainoiselta. Voi sitä kuitenkin sivusilmällä seurata. Kasvatustyöläisten silmien ohi kulkevat valtavat massat, joten he huomaavat poikkeavuudet, mutta poikkeavuuden huomaaminen ei tarkoita samaa kuin ongelma. Kysymyshän voi olla ihan vain persoonallisuudesta. Toisaalta kokenut ammattilainen tuskin nostaa asiaa esille, jos piirre ei ole toistuva. Toistuessaankin se voi kuitenkin olla vain toistuvaa persoonallisuutta.

    Ja vaikka lapsella jokin ongelma olisikin, niin se tuskin on maata kaatava, koska lapsi vaikuttaa pystyvältä ja tomeralta ja älyllisesti kehittyneeltä.

    Tyylilajiltaan tuo ei minusta ollut ironiaa tai sarkasmia. Niiden ymmärtäminen on vaikeaa monille aikuisillekin. Pikemminkin se oli leikkimielistä kujeilua, jossa lapsen tuli ymmärtää, että vaikka aikuinen väläyttää jotain mahdollisuutta, niin hän ei oikeasti tarkoita sitä. Siihenhän lapsen kanssa leikkiminen ja kujeilu usein perustuu. Mörkö ei tule oikeasti, ja lapsikin tietää sen.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irrelevantti kujeilu aiheuttaa kuulijassa aina reaktion, sillä on taipumus myös nolata ja siksi sen käyttö on hieman hankala asia. Kujeilua voikin hyvin oppia leikin kautta kun sen aika on, möröt on satua, ruoka on totisempi asia.

      Poista
    2. Joo ei liika huolestuminen kannata, se luo vaan kireää ilmapiiriä kaikkialle. Mutta ihan hyvä näistä asioita on seurata arjen tasolla.

      Ja ihan totta; ei se vitsi ironiaa tai sarkasmia ollut, mutta voisiko kutsua sitten vaikka harmaaksi hummoriksi. Tarkoitan siis sitä, että sellainen suora lasten kanssa hassuttelu on sellaista että nauretaan yhdessä jollekin hassulle ja hauskalle asialle, vaikka pierulaululle. (Eikä sille, että joku syö toisen ruuat.)

      Poista
  21. Tuo lihapullaheitto oli opettajan käsitys huumorista ja hassuttelusta??? Voin kertoa, että näin aikuisenakaan en jaksaisi huvittua, jos joku vitsin varjolla uhkailisi ruoan poisottamisella, kun olen nälkäinen, ehkä jo väsynytkin. Yhdyn myös kommentoijaan, joka kirjoitti vallankäytöstä.

    VastaaPoista
  22. No, olipa kökösti esitetty asia hoitajalta!

    Et neuvoa kysynyt. Rauhallinen olokin tuttavan kanssa keskusteltuasi. Olin myös jo päättänyt, etten kommentoi näitä tämän tyyppisiä aiheita enää mihinkään blogiin, mut menköön... Saatat säästyä tällä tuntien googletukselta.

    - "Kysymyshän voi olla ihan vain persoonallisuudesta." (Poiminta kommenteista.)
    Nämä aspergerit, adhd:t (joka minulla itselläni on), ovat juuri sitä! Eli ei kummempaa kuin luonne ja persoonallisuus, mutta sille on nimi, siksi että saisi apua jos/kun tarvitsee.
    - Onko lapsesi piirteiltään ääripäätä?
    Onko hän niin tosikko ja pohdiskeleva kuin 1 lapsi 50:sta? (Asperger.) Onko hän vilkas, impulsiivinen ja tarkkaamaton kuin 1 lapsi 20:stä? (Adhd.) Voi olla, ja siksi hoitajien huomiolla on painoarvoa.
    - Sukupuoli.
    Naisten asperger on alidiagnosoitua - näkyy eri tavoin kuin pojilla. Käytös "poikamaista", pomotus, leikit staattisia rutiininomaisia tilanteita, järjestelyä, ei niinkään juonellista leikkiä. Erityisherkkyys (voi olla adhd-piirrekin). Kommenttiketjuissa mainitut "ihan fiksut ja hyvät lapsistani tuli" saattavatkin myöhemmin elämässä käydä ilmi asperger-tapauksiksi. Myös parhaissa ystävissäsi voi olla aspergeria ja adhd:ta, mistä eivät tiedä itsekään. Piirteet eivät ole "kansan parissa" tunnettuja.
    - Huolestumiseen ei syytä!
    Vaikka lapsella todettaisiin jotakin, ei se silti välttämättä ns. epänormaali ole. Saa vaan mahdollisuuden saada apua, esim. kotiin apujoukkoja taakkaa jakamaan joskus kun itse saa lapsia, tai apuja kouluun.
    - Fiksuus.
    Älykkyys voi peittää erilaisuuden alleen. Mulla adhd löytyi aikuisena. Olen siis pärjännyt monella mittapuulla erinomaisesti tuosta vaivasta huolimatta, ei esim. ollut ongelmia koulussa kuin vasta AMK-tasolla.
    - Huumorintaju.
    En adhd:n takia aina erota, milloin vitsaillaan. Ties mistä syystä olen kauhea tosikko. Kuitenkin monesti sanon asioita vitsillä (jolloin kyllä muut ei tajua). Ironiaa ja sarkasmia harrastan. MUTTA esim. aspergereilla kirjaimellisuudesta huolimatta on omalaatuinen ja suorastaan hulvaton huumorintaju! Lapsen nauravuus kotona ja open vitseille nauramattomuus eivät välttämättä ole mitenkään ristiriidassa keskenään.
    - Normaalius.
    Niinpä, kuka täällä normaali olisi! Tuttavapiiristäni jopa 20 % :lla näkyy adhd-oireita. Keillä oireet "kasautuvat", menee lääkäriin ja diagnoosinkin saa, on varmaan virallisen 5 % rajoissa.
    - Geenit.
    Adhd on hyvin pitkälti periytyvää. Jos sinun suvussasi on häseltäjiä / puolisosi ei onnistu pysymään paikallaan / innostutte kaikesta nollasta sataan useammin ja voimakkaammin kuin tuttavanne / ylikeskitytte lukemaan lehteä ettekä silloin kuule ettekä näe mitään / huomaat möläytteleväsi tai puhut vahingossa huutovoimakkuudella / olet mustelmilla kaikesta ovenpieliin törmäilystä / avaimetkin on aina hukassa / sisarus vaipuisi usein unelmiinsa ja tuijottamaan ikkunasta, voi hoitajien huomautuksissa tosiaan olla jotain perää.

    Jos olette yhtä normaaleja kuin 19 tuttavaa 20 tuttavastanne/vastaantulijastanne/kollegastanne, tuskin on mitään syytä huoleen lapsenkaan osalta. Jos taas jompi kumpi on aina porukan oudoin tai erottuvin, voi lapsellekin olla joitakin erityisgeenejä siunaantunut. (Siis adhd:n suhteen. Aspergeria taas voi aiheutua esim. synnytyksen hapenpuutteesta, käsittääkseni.)

    Loppuun vielä toistan, että syytä huoleen ei ole siinäkään tapauksessa, vaikka lapsella jotain "erityistä" olisi. (Kun kerran näin blogin perusteella ei vaikuta mitenkään erityisen poikkeavalta lapselta.) Esimerkiksi minun luovuuteni ja kekseliäisyyteni saa monet kateudesta vihreiksi. Eläväisyys ja innostavuus myös tuovat monille virtaa. Voin jäätyä hämmentävissä tilanteissa, mutta tosipaikan tullen olen se, joka ei lamaannu vaan soittaa ambulanssin, tekee ratkaisun kun muut ovat hämillään ja pelastan tilanteen. Lapsena en oikein muiden kanssa tykännyt leikkiä, ryhmätöitä inhoan vieläkin, mutta olen iloinen ja sosiaalinen, osaan ottaa muut huomioon ja oikein fiksu ja filmaattinen minusta tuli, hehe! :D

    VastaaPoista
  23. Kylläpä rupesi minuakin, ns. "normaalia" kaksikymppistä ahdistamaan tuo vitsi. Vihasin lapsuudessa eniten juuri tuollaisia "vitsejä", jossa aikuinen uhkaa viedä jotain pois (lauantaikarkit, lelut, joululahjat) ja sitten nauraa päälle. Aikuisella kuitenkin olisi valta tehdä niin, enkä minä, pieni lapsi, olisi voinut tehdä yhtään mitään asialle, jos aikuinen olisi päättänyt toteuttaa täysin epäreilun uhkauksensa/vitsinsä. Samaan tapaan, kuinka montaa huumorintajuista aikuista naurattaisi se, että poliisi ilmestyisi oven taakse ja ilmoittaisi pidättävänsä ja sitten nauraisi päälle. Lapselle tilanne on samanlainen, vaikka aikuinen ei sitä välttämättä niin ajattele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu en tykännyt itsekään - suuren ruoan ja karkkien ystävänä :-)

      Poista
  24. Erityispiirteistä ei sen kummemmin itsellä kokemusta, joten mielenkiinnolla luin keskustelua. Mutta sanotaan nyt, vaikka asia näissä kommenteissa jo on esiin tullutkin, että joidenkin aiempien juttujen perusteella teidän kuopus vaikuttaa sen verran ruokaorientoituneelta, että jos tää lihapullakeisi oli ainoa esimerkki, itku on voinut tulla ihan jo siitä, että lapsen mielestä ruuan vieminen oli liian vakava paikka...

    VastaaPoista
  25. Ai niin, se unohtui aiemmim kirjoittaa, että myös autisteilla ja kehitysvammaisilla on huumorintajua ja vitsailevat. :) ehkeivät samoista asiosta kuin normaalit, mutta vitsailevat kuitenkin. Esim. Autistini ollessa pienempi, maailman paras vitsi oli sana hyhhyhhyy. Nauroi vatsa kippurassa ihan hysteerisesti.

    VastaaPoista
  26. Minusta herkästi ajatellaan diagnoosien kautta, kokemattomat erityisesti herkästi lajittelee näin vaikka kyse olisi synnynnäisestä temperamentista (tarkoitan vaikkapa vastavalmistuneita). Korkea aktiivisuus esimerkkinä ei tarkoita adhd:ta vielä, vaan voi olla temperamenttiin kuuluva (vrt matala aktiivisuus). Ja kuitenkin synnynnäinen temperamentti säilyy, vaikka eri asioiden kanssa opitaan elämään, eli ns vauhdikas aikuinen ei vielä siltikään ole adhd (tai maanikko).

    Onneksi koulut ainakin meillä päin toimii tosi hyvin, tukea saa vaikka ei ole edes ”erityislapsi” vaan esimerkiksi loppuvuodesta syntynyt tms. (Ja sitten taas erityislasten vanhemmille on hyvä päästä totta kai heti esim toimintaterapiaan, jos tarvetta. Ja siellä voi kans käydä muutkin kuin erityislapset.)

    VastaaPoista
  27. Voi pikku Pampula! 😿🙈,,,ei minuakaan naurattaisi, jos joku sanoisi syöneenseä kaikki ruuat kun nälkä murniimasussa! Mikä se vitsi oli!? No tohon ei sen enempää kun, että on pitänyt keksiä tikusta asiaa vanhempainkeskusteluille, ja että niitä odottaa ja jännittää.. Ja joka asia mikä kerrotaan omasta lapsesta niin jää sielun syövereihin...
    Olen aiemmalta koulutukseltani päiväkodin ole ja perhe, lapset on yksikkö, jossa on omat herkät piirteensä ja kun käydään keskustelua 2-vuotiaasta niin kyllä ne siellä positiivisen puolella kuuluuu olla! Töissä on monenlaista vipeltäjää, että tämä ihminen vois oikeasti käydä kehityskeskustelun jonkun kanssa ja muuttaa vanhempankeskustelun suuntaa..
    Nykyään kun on enää nuorimman koulussa tapahtuvat vuosittaiset arviointikeskustelut, opettajan mukavuudesta huolimatta annan miehen hoitaa ne suurimmaksi osaksi,ja käymme ennen ja jälkeen kotona keskustelua...muistoissa soi vieläkin, vaikka minkälaista arviointia..
    Ja loppujen lopuksi teidän ihanan Pampulan puolesta,, niin jos joku päiväkodin täti on tehnyt 2-vuotiaasta luonnervion tosikko?! Niin ei kai luonteita ketä arvostella ja sitä kuka millekin vireille osaa nauraa,, anteeksi nyt vaan tää pääsiäis 🤔..
    Olisipa voinut tuon jättää kertomatta ja olla vaikka kiinnostunut millainen pikku tyttö teillä on ja miten viihtyy päiväkodissa ja kertonut niitä missä on taitava❤💚❤..(toki, jos on otettava joku oikeasti vaikea-asia niin sitten,, mutta kyllä nää keskustelut on samaa tasoa ku -80-luvulla, kun mun pikku siskon päiväkodin ole sanoi, meidän äidille, että ruokatavat opitaan kotona kun joku parivuotias tyttöni kuulemma söi kärsineen ruokaa, mun äiti nauroi kotona jutulle ja mietti, että toivottavasti pikku-siskoni, joka kotona söi lusikalla, haarukalla alkaa tekemään niin päiväkodissa myös,,kun ei ymmärtänyt, että pitikö hänen mennä sinne paikalle opettamaan tai jotenkin noin)
    Mukavia ruokailuhetkiä😊❤

    VastaaPoista
  28. Aika huono vitsi kyllä hoitajalta, en odottaisi lapsen sellaista ymmärtävän tai olevan huvittunut. Toisaalta kuten moni on sanonutkin, päiväkodin henkilökunta kyllä usein huomaa asioita joita kannattaa tutkailla tarkemmin, joskus sitä kautta löytyy oikeita ongelmia, mutta onneksi usein on kyse väärästä hälytyksestä. Meidänkin pojan erityisyyden totesi kaksivuotiaana lastentarhan opettaja, joka kylläkin onnistui syyttämään monisanaisesti ja varsin törkeästi meitä vanhempia rajojen puutteesta ja mm siitä, että pottaa ei kotona olisi esitelty ollenkaan. Asiallinen huomio joukossa oli, että uhma ei ole enää ikätasoista. Aivan järkyttävän huonoa kommunikaatiota, josta tuli todella paha mieli aikanaan. Itkin asiaa neuvolassa ja saatiin silloin lähete neuvolapsykologille, joka ei varsin pintapuolisessa selvittelyssä havainnut poikkeavaa. Vuotta myöhemmin lähdettiin selvittelemään tarkemmin ja saatiin diagnooseja ja tukitoimia.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?