Sain mielestäni erinomaisen ajatuksen: tein itselleni oman tilan lastenhuoneeseen. Pöllin tämän idean ruokakirjailija Satu Koivistolta, ja...

Tein itselleni omaa tilaa lastenhuoneeseen

31.3.18 Satu Kommentteja: 6

Sain mielestäni erinomaisen ajatuksen: tein itselleni oman tilan lastenhuoneeseen. Pöllin tämän idean ruokakirjailija Satu Koivistolta, ja jalostin sitä vähän.



Satu kertoi uudessa  Gastronaatti 2 -keittokirjassaan (jota kehuin täällä), että heillä on kotona keittiössä sohva löhöilyä varten. Näin keittiössä tekee mieli viettää aikaa muutoin kuin ruokaa laittaessa ja siivotessa. Joku voi tulla sohvalle köllöttelemään ruoanlaittovuorossa olevan seuraksi. Tai siinä voi kokki itse ottaa vaikka vähän pidemmätkin torkut sillä välin, kun pataruoka on uunissa.

Sohva keittiössä on hauska pieni yksityiskohta, joka tuo paljon iloa arkeen. 

Meillä ei mahtuisi sohva keittiöön. Sitäpaitsi meillä on keittiössä iso saarekepöytä, jonka ääressä vietämme paljon aikaa. Keksin laajentaa Satun esittelemää ideaa lastenhuoneeseen. Mitä jos lastenhuoneessa olisi aikuisten oma tila, jossa voi tehdä omia juttujaan sillä välin kun lapset leikkivät? Se tarkoittaisi lisää läsnäoloa, vaikka ei leikkeihin osallistuisikaan. 



Sillä välin kun lapset leikkivät leluillaan, keinuvat renkaissa ja piirtelevät, minä voin istahtaa omaan sohvanurkkaukseeni lukemaan kirjaa. Omat kirjat, oma viltti. Ah! Ruuvasin seinään kiinni ihan oman lukulampunkin, ja suosikkikuvittajani Satu Kontiselta tilaamani kanipiirroksen. 

Tämä oma lukunurkkani on osa uutta lastenhuonetta, jonka kunnostimme alakertaan remontin yhteydessä. Alakerrassa on kolme makuuhuonetta, joista yksi toimii myös leikkihuoneena, eteinen ja "aivan pian" valmistuva kylpyhuone. Koska olohuone, keittiö ja työhuone ovat yläkerrassa, vietän suurimman osan valveillaoloaikaani siellä. 

Kun tuo yläkerran remontti joskus valmistuu ja saamme olohuoneen valmiiksi, käytämme koko tilan suureen pöytään ja luksusmukaviin tuoleihin. En aio pyhittää tilaa lukemiselle, vaan keskitän sen tänne alakertaan. Voin lukea, mutta olla kuitenkin lapsia lähellä. En odota tuntikausien lukurauhaa, sillä tottakai taukoja ja keskeytyksiä tulee useita kertoja yhden sivun aikana, mutta tulisihan niitä vaikka lukisin yläkerrassa. 

Sitäpaitsi on tutkittua tietoa, että lapset lukevat todennäköisesti enemmän ja pärjäävät koulussa lukuaineissa, jos he näkevät säännöllisesti vanhempiensa lukevan. Itseensä keskittyminen sataa siis myös lasten laariin.



Tämän nurkkauksen myötä olen mutsina enemmän läsnä, mutta ilman velvoitetta osallistua leikkeihin ja muovailuvahan pyörittämiseen. Tykkään!

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Voiko ja pitääkö kaksivuotiaan ymmärtää mustaa huumoria? Minua jäi harmittamaan ja mietityttämään taannoinen päiväkodin vanhempainhaastatt...

Kaksivuotias ja tosikko

29.3.18 Satu Kommentteja: 61

Voiko ja pitääkö kaksivuotiaan ymmärtää mustaa huumoria? Minua jäi harmittamaan ja mietityttämään taannoinen päiväkodin vanhempainhaastattelu eli ne huomiot, joita kuopuksen lastentarhanopettaja meille lapsestamme kertoi. 


Lastentarhanopettaja jakoi meille havaintojaan kuopuksesta: Hän ei leiki samanikäisten kanssa. Hän on aika tosikko. Hän ei ymmärrä huumoria - ja kertoi siitä esimerkin.

"Kun ruoaksi oli lihapullia ja minä näytin lapsille lihapullakattilaa ja ehdotin, että mitä jos minä opettaja vain söisin nämä kaikki. Teidän lapsi alkoi sitten itkeä."

"Hmm. Ehkäpä kaksivuotiaat eivät vielä ymmärrä tuollaista mustaa huumoria", ehdotin. Mutta väärin arvattu.

"Kyllä kaikki muut lapset nauroivat ja ymmärsivät vitsin."

Seurasi pari muutakin vastaavaa esimerkkiä. Hän halusi kertoa nämä meille tulevaisuuden varalta. Että tietäisimme, että tällaisia havaintoja on tehty. Kun yritin kysyä, että minkä asian varalta, en saanut konkreettisia vastauksia.

Ookoo. Kaikki oman lapsen kuulumiset on kiinnostavaa kuulla, ja tätä asiaa jäin erityisesti miettimään. Pampula on aina ollut hauska tyyppi ja kova nauramaan. Se hohottelee melkein mille tahansa: vaipalle, pölykoiralle, oikealle koiralle, pyllylle, isosiskolleen, Frozenin lumiukolle ja Teletapeille. Mutta se ei naura kerrotuille vitseille. Pitäisikö sen? Onko sillä että kaksivuotias ei tajua mustaa huumoria siis niin paljon merkitystä, että asian puimiseen piti käyttää vartin mittaisesta vanhempainkeskustelusta kolmannes? 

No enhän minä sitä oikestaan tiedä, kun en mikään kasvatusasioiden ammattilainen ole. Päiväkodissa kaikki on sujunut tosi hyvin ja lapsi vaikuttaa viihtyvän siellä hyvin. Keskusteluhetkestä jäi joka tapauksessa omituinen fiilis. 

Mietin muutaman päivän ajan, että onkohan tässä joku ongelman alku, jota pitäisi alkaa käsitellä. Aloin seurata lapsen toimia entistä tarkemmalla silmällä. Painoin mieleen yksityiskohtia keskusteluista, sitä milloin hän nauraa ja milloin itkee ja milloin hän ei ole päättänyt, kumpaan hän ryhtyisi. Vedin esikoiselle kilarit, kun hän pelotteli pikkusiskoaan hirviön visiitillä, jos ei suostu hampaidenpesuun. Ei saa tommoisia kertoa, ettei se nyt vain oikeasti luule, että sängyn alla on  joku monsteri eikä suostu siksi nukahtamaan.


Kuopus toden totta ottaa monet asiat varsin kirjaimellisesti ja painaa ne mieleensä. Jos sille sanoo aamulla aikaisin, että ulkona on vähän kylmä, se haluaa tunnin päästä ulos mentäessä pukea toppahaalarin alle villatakin, koska minä jokin tovi aikaa sitten kerroin, että ulkona on tänään kylmä

Mainitsin tästä kaikesta psykologiystävälleni, joka on työssään erikoistunut syystä tai toisesta hankalaan elämäntilanteeseen joutuneiden nuorten auttamiseen. 

Ystäväni kuunteli minua ja naurahti. Hänen mielestään tilanteessa ei ole mitään kummallista. Hänen mukaansa kyse on luultavasti siitä, että kuopus on sen verran kypsä, että se ajattelee asioita itse jo sen verran pitkälle, ettei ole enää täysin  naursta vedettävissä. 

Lapsi hämmästyi, koska aikuinen uhkasi syödä kattilallisen lihapullia. Eihän ruokatauon aikana ehdi syödä noin paljoa. Eiväthän ne kaikki mahdu yhden ihmisen vatsaan. Jos yksi syö kaiken, muut eivät saa mitään. Mitä me muut syödään? Ystäväni mielestä Pampula on saattanut käydä läpi esimerkiksi tällaisia ajatuksia ja hämmentynyt niin paljon, että tilanne on purkautunut itkuna.

Eivät ne muut lapset kuulemma välttämättä juuri siksi nauraneet, että ne olisivat tajunneet tilanteen vitsiksi. Harva kaksivuotias ei ymmärrä käänteisen huumorin koodeja (eiväthän kaikki aikuisetkaan ymmärrä). He nauroivat luultavasti siksi, kun opettajakin nauroi. Pampulaa ei naurattanut ehkäpä siksi, että hän osasi jo ajatella vähän pidemmälle mutta ei kuitenkaan niin kauas, että olisi tajunnut epäloogisen höpöttelyn vitsiksi, jolle kuuluu nauraa.

Suurin osa lapsista oppii iän myötä kuuntelmaan omaa itseään; oppii mikä on oikein ja mikä ei ole totta, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, miten toiset suhtautuvat sinuun ja miten omat teot vaikuttavat muihin.

Ystäväni sanoi, että suuri osa hänen työssään kohtaamiensa nuorten ongelmista kumpuaa juuri siitä, että heillä ei ole omaa suuntavaistoa, he eivät usko itseään. He ovat riippuvaisia eri suunnista tulevista viestistä, opeista ja käskyistä, jotka saattavat olla keskenään täysin ristiriidassa. Ulapalle ajautuu väkisinkin, jos oma suuntavaisto ei toimi eikä siihen pysty luottamaan.


Ei tällaisen asian takia kannata kuulemma tältä istumalta  kehityspsykologilta aikaa varata. Kun lapsi on mietiskelevä ja ajatuksissaan, kannattaa olla suorapuheinen, kertoa asioista niin kuin ne ovat ja välttää keskenään ristiriitaisia viestejä. Pitäisi pyrkiä tukemaan lapsen omaa pohdintaa, eikä sekoittaa sitä. Valeäidin taannoinen juttu "puutikusta pimpissä" liippaa muuten tätä aihetta hyvin: suora ja rehellinen puhe lapsille ei välttämättä aina ole helppoa, mutta se kannattaa.

Enhän tietenkään tiedä, kuka tässä lihapulla-gatessa on oikeassa, mutta tuo ystäväni havainto oli minulle tosi tärkeä. Se selitti joltain osin myös sitä, miksi Pampula viihtyy päiväkodin vapaina hetkinä parhaiten yksikseen kirjan parissa tai opettajien kanssa leikkien. Hän on vain niin tottunut leikkimään useita vuosia vanhempien serkkujen, 8-vuotiaan isosiskon ja tämän kavereiden kanssa, että kaksivuotiaiden kanssa leikkiminen ei osaa ainakaan vielä kiinnostaa.

Eikä täällä kukaan loppujen lopuksi normaali ole.

61 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Pari viikkoa sitten tapasin kummilapseni ensimmäistä kertaa. Se päivä jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Päivän tapahtumat tulevat ajatuksii...

Kummilapseni Ugandassa

27.3.18 Satu Kommentteja: 8


Pari viikkoa sitten tapasin kummilapseni ensimmäistä kertaa. Se päivä jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Päivän tapahtumat tulevat ajatuksiini tavallisina arkipäivinä hyvin pienistä ärsykkeistä. Esimerkki: Kun otan käteeni vaaleansinisen kahvikupin, muistan heti kummilapseni. Hänellä on yksi vaate ja se on tuo kuvissakin näkyvä vaaleansininen mekko. 

Kaupallisessa yhteistyössä Plan International Suomi ja Suomen Blogimedia 


Olen ollut pitkään mukana kummitoiminnassa, koska olen kokenut sen järkeväksi. Olen tiennyt, että sillä on väliä - eikä vain sille yhdelle lapselle vaan hänen koko yhteisölleen. Ugandalaiselle tytölle olen ollut kummi vasta vähän alle vuoden. Sitä ennen olin mukana vastaavassa toiminnassa toisen järjestön kautta melkein kymmenen vuotta. Tyttöjen koulutus on kaikkein tärkein yksittäinen tekijä, jolla voidaan poistaa köyhyyttä pysyvästi. Koska Plan ajaa nimenomaan tyttöjen oikeuksia ja tyttöjen koulutusta, koin järjestön omakseni. Kun edellinen kummilapseni kasvoi aikuiseksi ja sitä kautta jäi kummiohjelmasta pois, otin kummilapsen Planin kautta. Ja tapasin hänet kasvotusten pari viikkoa sitten.



Olen koko kummiuteni ajan ollut sellainen passiivinen kummi. Kuukausimaksu menee suoraveloituksena pankkitililtäni. Kummipostin aina luen, mutta en ole itse juuri kirjoittanut kirjeitä tai lähettänyt valokuvia. En ole ehtinyt, enkä ole ottanut siitä huonoa omaatuntoa. Olen pitänyt tärkeimpänä sitä, että pysyn lahjoittajana pitkään, sillä pitkäjänteisestä sitoutumisesta on eniten hyötyä. Koulujen rakentamista, terveydenhuollon edistämistä ja infran kehittämistä on vaikea tehdä vain satunnaisten kertalahjoitusten pohjalta. 

Olen hoitanut kummimaksun ajallaan ja saanut siitä hyvän mielen. Mutta nyt tähän hommaan tuli ihan toisenlainen tuntuma, ja siihen on kaksi syytä. Antakaas kun kerron.

Oman kummilapsen tapaaminen teki siitä kaikesta järkevästä, tärkeästä ja hyvin suunnitellusta kehitystyöstä niin paljon henkilökohtaisempaa. Näin oikeasti, kuinka iso vaikutus Planin tekemällä työllä tuolla alueella on. Vierailimme kahdessa koulussa. Niistä toista Plan on ehtinyt tukea jo useamman vuoden ajan. Siellä oli hyvät saniteettitilat, koululuokissa seinät ja pulpetit, opetusvälineitä, erilaisia harrastuskerhoja kuten esimerkiksi se menkkaklubi, josta kerroin aikaisemmin. 

Siinä toisessa koulussa (jonne teimme teidän armaitten blogiemme lukijoiden kautta tulleiden lahjoitusten turvin kirjalahjoituksen) Plan on ollut läsnä vasta vuoden: koulutilat olivat yksinkertaisemmat, ei ollut seiniä luokissa eikä kovin edistyneitä vessatiloja. Suurin ero oli kuitenkin lapsissa. Ensiksi mainitussa koulussa lapset näyttivät itsevarmoilta, he tiesivät minne olivat menossa ja näyttivät siltä, että tiesivät mitä aikoivat tehdä seuraavaksi. Vaatimattomammassa koulussa etenkin tytöt olivat arempia; he katsoivat puhuessaan enemmän lattiaan ja puhuivat hiljaa. Eivät uskaltaneet vielä kaikki katsoa kohti ja ottaa itselleen omaa tilaa. 


Koulu, jonka kanssa Plan on tehnyt yhteistyötä jo useamman vuoden.

Koulu, jonka kanssa Planin yhteistyö on vasta alkanut (ja jota kummilapseni käy).

Asennekasvatuksella, tiedon tarjoamisella ja koulutuksen kehittämisellä on tavaton vaikutus ihan kaikkeen. Koin sen Ugandan kenttämatkalla niin konkreettisen kouriintuntuvasti, että se tunne puristi rinnassa pitkään. Siellä koulujen pihoilla oma kummius konkretisoitui ja koin tyytyväisyyttä ja ylpeyttä siitä, että minä olen hitto vie mukana tässä työssä täällä, näiden opettajien, lasten, heidän vanhempiensa, terveysalan ammattilaisten ja Planin työntekijöiden kanssa. Tähän liittyen! Lue ihmeessä Lauran juttu Ugandan reissumme ”päähenkilöistä”: siinä jutussa esiintyy tukku ihmisiä, jotka tekevät todeksi käytännön työn kautta sen, minkä me lahjoittajat mahdollistamme. 


Kaikki ne tilastot, asiantuntijahaastattelut, makrotaloustieteen mallit ja ennusteet tyttöjen koulutuksen vaikutuksesta köyhyyden vähentymiseen, joihin olen tutustunut ja joilla olen lahjoitustoimintaani perustellut, näyttävät käytännössä juuri tältä. Pienten lasten itkulta ja uhmalta (tässä ympäristössä se on ääni, jota toivoo kuulevansa, koska lapset jotka eivät itke, ovat jo antaneet periksi) ja isompien lasten ja etenkin tyttöjen äänekkäästä käytöksestä ja uteliaista katseista. Innosta tehdä lisää ja luottamuksesta siihen, että minäkin voin ja pystyn kyllä. 


Minun oma kummilapseni on yhdeksänvuotias tyttö, ja hän käy sitä köyhempää koulua. Jos Planin toiminta jatkuu yhtä aktiivisena mitä se on jatkunut tähän asti, hänenkin koulustaan tulee edistyneemmän koulun kaltainen vielä kummilapseni omina kouluvuosina. Minä haluan kuulla siitä lisää ja olla mukana siinä kehityksessä lahjoittajan roolin ohella myös osallistujana. Pohjimmiltaan se on itsekästä: on mukavaa tuntea itsensä ja omat tekonsa merkityksellisiksi. Omien tekojen tajuaminen tärkeiksi on hieno tunne. Siksi haluan tästä eteenpäin kirjoittaa kummilapselleni kirjeitä ja kysellä koulunkäynnistä. 

Sitten on se toinen syy, miksi haluan olla aktiivisempi kummi. Se syy on kummilapseni. 

Hän on 9-vuotias tyttö, joka asuu isovanhempiensa kanssa Kamulin seudulla muutaman tunnin mittaisen ja hyvin kuoppaisen ajomatkan päässä Ugandan pääkaupungista Kampalasta. Kylässä ei ole sähköä, eikä talossa lattiaa. Pihalla on lehmä ja vuohi ja talon takapihalla kasvaa mm. mangoja, appelsiineja, jamssia ja perunaa. Alueella on Planin tuella rakennettu kaivo, josta saa juomavettä. Koululle on noin tunnin kävelymatka. Seudun asukkailla ei ole autoja tai mopoja, päivän aikana näin tuhansia ihmisiä ja alle viisi polkupyörää. Joka puolelle kuljetaan kävellen ja matkat ovat pitkiä. Jos siellä ei olisi koulua, siellä ei olisi mitään toivoa paremmasta - ainakaan tytöillä.


Tytöt ja naiset ovat perinteisesti olleet ja ovat vieläkin miehiä huonommassa asemassa. Se näkyi kummilapsivierailullakin. Kummityttöni isoisä istui talon edustalla jakkaralla, isoäiti istui maan tasalla, siis pihalle levitetyllä matolla. Tytöt ja naiset menevät polvilleen osoittaessaan kunnioitustaan, miehet eivät. Isoäiti puhui vain miehensä luvalla ja silloinkin nimitti tätä ”pomokseen” eikä esimerkiksi aviopuolisokseen. 

Kulttuuri on sellainen, meille kerrottiin. 

Mutta kulttuuriaa voi muuttaa, totta kai. Lyhyen vierailummekin aikana huomasimme muutoksia sukupolvien välillä; ne muut kummiperheet joissa vierailimme, käyttäydyttiin tasavertaisemmin. Alle kolmekymppiset vanhemmat joko seisoivat tai istuivat molemmat, eikä nainen kyykkinyt miestä alempana. Naiset puhuivat äänekkäämmin ja katsoivat kohti. Kummityttöni isoäiti ei puhunut ja katseli enimmäkseen maahan tai eteenpäin, mutta ei kohti. Luulen, että hänellä on ollut aika rankka elämä.

Kummilapseni isoäiti.

Kummilapseni isoisä.


Kummitytölläni tuskin on kovin montaa sellaista ihmistä arjessaan, jotka ehtisivät keskittyä juuri häneen. Koulussa hän saa opetusta ja hänellä on ystäviä, mutta koulussa on kaksituhatta oppilasta ja vain kourallinen opettajia. Kertooko kukaan hänelle kotona, että sinusta voi tulla ihan mitä vain, jos vain saadaan pidettyä sinut koulussa? Että kyllä sinusta voi tulla sairaanhoitaja (se on hänen haaveammattinsa), vaikka se nyt tuntuukin aika kaukaiselta ajatukselta. Että olet tosi kaunis ja mukava ja hyvä lukemaan. Osaat englantiakin hyvin, vaikka et sitä ehkä uskallakaan vielä puhua hassunnäköisten vieraiden kanssa. Että käy tyttö koulussa ja usko siihen, että se kannattaa. Olet ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin. 


Minä en tiedä, sanooko noita asioita hänelle kukaan muu, mutta minä aion sen tehdä. Säännöllistä hellävaraista vaikuttamista ja itsetunnon tukemista kummikirjeiden kautta. En aio saarnata tai kauhistella tai sääliä, koska eihän niistä ole mitään apua kenellekään. Aion kehua koulunkäyntiä, rohkaista opiskelemaan oikein paljon ja pitää yllä liekkiä sairaanhoitajan haaveammatista.

Mietin tätä ihan omaltakin kohdaltani. Kyllä minun elämäni käännekohdissa esiintyy myös muita tekijöitä kuin minä itse ja minun päätökseni. On aikuisia, jotka uskoivat että pystyn saamaan opiskelupaikan, jotka sanoivat että osaan kirjoittaa ja sitä taitoa kannattaisi kehittää, että oletpas muuten tosi hyvä tuossa ja tuossa asiassa. Ei sellaisia asioita välttämättä itse huomaa tai edes tajua nuoressa itsessään tarkastella. Rohkaisun sanat ja itsetunnon valaminen ovat tärkeitä ihan kaikille ja etenkin heille, joilla lähtökohdat ovat aika paljon heikommat.


Ryhtyisitkö siis kummiksi? Sillä on todella paljon väliä. Kummiksi voi ilmoittautua tästä. Kummius maksaa kolmekymmentä euroa kuukaudessa. Kysyin Planin Suomen toimistolta, kuinka monta ugandalaista lasta on Planin Suomen kautta vielä vailla kummia. (Planilla on kummilapsitoimintaa ympäri maailmaa.) Heitä on kuulemma 54 ja suurin osa (44 lasta) on juuri Kamulin alueelta, eli minun, Hannen ja Lauran kummilasten naapurustosta. Kun Planin kautta hakee kummilasta, kummilapsen voi valita kohdemaatasolla. Jos päätätte ottaa kummilapsen Ugandasta, se melko todennäköisesti on juuri Kamulista. 



PS. Pieni mutta käytännön yhteydenpitoa helpottava yksityiskohta: Jos ryhdyt kummiksi ja haluat pitää yhteyttä kummilapseesi, se on helppoa. Kummikirjeenvaihto tehdään nykyään Planilla sähköisesti oman kummiverkkosivun kautta. Kirjeet ja kuvat printataan paikallistoimistossa ja toimitetaan kummilasten koteihin (tapasin planilaisia, jotka hoitavat tätä hommaa), ja lapsen perheen lähettämät viestit skannataan ja lähetetään kummille sähköisesti. 

Kuvat: Mikko Toivonen / Plan Suomi

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Lämpenetkö yllätysvierailuille? Olen asunut Islannissa eli opetellut spontaaneja visiittejä nyt kymmenkunta vuotta ja alan vähitellen oppi...

Voiko mennä kysymättä kylään?

26.3.18 Satu Kommentteja: 10

Lämpenetkö yllätysvierailuille? Olen asunut Islannissa eli opetellut spontaaneja visiittejä nyt kymmenkunta vuotta ja alan vähitellen oppia, että aina ei tarvitse soittaa tai tekstata etukäteen. Voi vain ilmaantua koputtelemaan ovelle.

Joskus repusta löytyy oikealla hetkellä juuri sopiva retkipullo. 


Eihän se nyt ihan kivuttomasti ole sujunut. Ensimmäisinä asuinvuosina joka kerta kun oveemme koputettiin odottamatta, mielessä kävi muutama skenaario. Joku pyytää rahaa (keräys). Joku pyytää tyhjiä pulloja (eli rahaa - yleensä partiolaiset tai koululaisryhmät). Joku on tulossa Airbnb-vieraaksi (monta kertaa olen joutunut käännyttämään turisteja kotioveltamme kun he ovat lukeneet vahingossa osoitetiedot väärin). En saatans avaa, olen juuri tullut suihkusta! Meillä on sotkuista. En halua nähdä ketään nyt. Teen töitä. Menkää pois.

Ajan kuluessa on tullut opittua. Enää en saa isoa sätkyä yllätysvieraista. Olen oppinut oikeastaan jopa tykkäämään tästä spontaanista kyläilystä. Kun tavataan milloin sattuu eikä tarkan etukäteissuunnitelman mukaan, tulee tavattua tuttuja ja ystäviä paljon useammin. Kalenterihan on aina "täynnä", jos siltä kysytään. Siksi on parempi, että ei joka kerta kysy, vaan menee vain.

Ystäväperheemme nuorin poika tekee mahtavia piirroksia tilauksesta. Haluan itselleni tällaisen!

Suomessa asumisesta on jo sen verran aikaa, että en kyllä enää  osaa sanoa, onko meininki vielä siellä yhtä erilaista kuin täällä Islannissa. Täällä päin ei ole sosiaalinen pakko ilmoittaa tulostaan etukäteen. Suomalaiset kaverit eivät tule yllätyskylään, mutta islantilaiset tulevat ja ilman "anteeksi kun me nyt näin ilmoittamatta..." -tervehdysvirkkeitä. 

Jos joku on käynyt kaupungilla hoitamassa asioita, hän poikkeaa samalla meille kahville, koska asumme keskustassa. Tai sitten vaan joku frendeistä saa idean, että olisipa kivaa nähdä, mennään käymään kylässä. 

Vuorokaudenajasta riippuen vieraille sitten kaapista kaivetaan joko bisset tai kahvinkeittovälineet. Aina tarjotaan jotain, mutta sen ei tarvitse olla mitään isoa. Kukaan ei oleta uunituoretta suklaakakkua, pakkasesta kaivettuja itseleivottuja korvapuusteja tai edes voileipätarjoilua. Bissen tai kahvin kanssa sellaiseen nopeaan pöytään laitetaan pähkinöitä, sipsejä tai vaikka viinirypäleitä. 

Tässähän ihan jännittää! Villi miniseikkailu ottaa bussi Reykjavíkin toiselle laidalle.

Viime viikonloppuna lähdimme puolison kanssa yllätyskylille. Lapset olivat halunneet mennä anopille yökylään ja me olimme ajatelleet mennä ihan vaan yksille entisen bussiaseman Hlemmurin tiloihin rakennettuun hauskaan pikkuravintoloiden keskittymään. Koska Hlemmurin läheisiltä pysäkeiltä menee paljon paikallisbusseja, saimme idean lähteä bussilla käymään omakotilähiössä asuvan ystäväperheemme luona. Bonuksena minulla oli repussa pullollinen kuohuviiniä, jonka olin aikaisemmin päivällä käynyt ostamassa paikallisesta Alkosta. Sepä sattui somati. 

Kuinka ollakaan: heillä oli samantyylinen suunnitelma. Juuri kun me olimme astumassa bussiin, ystävämme laittoivat viestiä ja kysyivät lähtisimmekö yhdessä kaupungilla käymään. He olivat kuulemma kohta lähdössä meitä moikkaamaan ja siitä kaupungille. 

Yksi Reykjavíkin omakotitalolähiöistä.

Voffista oli kivaa, että tuli lisärapsuttajia kylään. 

Siinä sitten aikamme naureskeltuamme sovittiin, että tavataan heillä. Meidän bussi kun oli juuri lähdössä. Posotimme puoli tuntia päättärille ja ystäviemme kotiin.

Ei ollut mitään suunniteltuja kemuja, ei illalliskutsuja tai järjestelyjä. Kunhan juolahti kaikilla yhtä aikaa mieleen, että oispa kiva nähdä.

Lykkäsimme repustani löytyneen skumpan pakkaseen ja teimme jääkaapin perältä löytyneistä raaka-aineista salaatin.

Ja no joo, löytyihän sieltä olohuoneen pöydältä aivan törkeän hyvä sitruunakakku. Syötiin sekin pois.

Puolenyön jälkeen lähiöstä lähti viimeinen bussi kohti Reykjavikin keskustaa. Hringbrautia kotiin posottaessa tuntui, että takana oli täydellinen ilta. Vähän ennakkovalmisteluja vaativia yllätysvierailuita täytyy tehdä useamminkin.  Ihan kaikkia "rennoin rantein" -islantilaismeininkejä en pysty kestämään, mutta näissä vierailuissa käännyn vahvasti plussalle. 

Meille voi tulla kysymättä kylään. 

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ehkä muistatte; aloitin viime syksynä kasvojen ihon rullauksen erittäin hyvillä tuloksilla. Juttuni kasvojen mikroneulaus kotona kirj...

Kasvojen mikroneulaus kotona - Swiss Clinicin alekoodi

25.3.18 Satu Kommentteja: 2


Ehkä muistatte; aloitin viime syksynä kasvojen ihon rullauksen erittäin hyvillä tuloksilla. Juttuni kasvojen mikroneulaus kotona kirjoitin joulukuussa ja suureksi yllätykseksi siitä tuli lopulta yksi loppuvuoden luetuimpia juttuja. Saan siitä melkein joka viikko kysymyksiä, kavereiltakin. Pieni päivitys lienee siis paikallaan (ja sain myös uuden alekoodin, se on tuolla jutun lopussa).

Kaupallinen yhteistyö: Swiss Clinic ja Suomen Blogimedia

Enhän siis yritä näyttää mahdollisimman vittuuntuneelta, vaan pitää naaman rentona, niin näette tilanteen viikon rullauksen jälkeen. 

Käytän Swiss Clinicin mikroneulausrullaa kuurinomaisesti. Viime syksynä rullasin kasvoja viikon ja pidin sen jälkeen viikon taukoa. Toistin tämän kolme kertaa ja otin sen jälkeen pidemmän paussin. Vaikutukset ihoon ovat olleet todella hyvät (ennen ja jälkeen -kuvia löytyy tuosta edellisestä, jutun alussa linkkaamastani postauksesta). Helmikuussa aloin huomata, että rullauksen vaikutukset ovat vähenneet. Aloitin rullauksen uudestaan, mutta tällä kertaa vain viikon ajan. Rullasin viikon ja lopetin. Kuulaus ja sileys palasivat. Ihon pinta tuntuu ja näyttää jälleen tasaisemmalta. Seuraavan viikon mittaisen rullauskuurin teen aikaisintaan  kesällä.

Virvon, varvon.

Swiss Clinicin Skin Revival Treatmentissa idea on se sama tuttu kuin viimeksikin: kasvorullan hyvin pienet ja hyvin terävät, 0,5 mm pituiset neulat tekevät ihoon mikrokanavia eli pikkuruisia reikiä. Rullaaminen stimuloi kollageenituotantoa ja toisaalta tehostaa hoitoaineiden imeytymistä. Rullaamisen jälkeen “kynnetylle pellolle” levitetään saman valmistajan seerumia Face Serumia, joka kosteuttaa ihoa ja sitä kautta vähentää juonteita. Tämän kasvoseerumin vaikuttavat ainesosat ovat mm. erilaisia hyaluronihappoja, jotka estävät kosteuden haihtumista ihosta ja toisaalta myös tuovat lisää kosteutta iholle. 


Joulukuussa rullatessani käytin rullaukseen 0,5 mm pitkien neulojen rullaa ja rullauksen jälkeisenä ihonhoitotuotteena Swiss Clinicin Rejuvenating Serumia, joka kiihdyttää ihon uudistumista. Tämä uusi seerumi jota nyt kokeilin, Face Serum, on rakenteeltaan juoksevampaa ja se imeytyy nopeammin. Lopputuloksessa en kuitenkaan huomaa mitään eroa, molemmat seerumit toimivat jälkihoidossa yhtä hyvin. Swiss Clinicin sivuilla kerrotaan, että tämä Skin Revivalin Face Serum (joka minulla on nyt käytössä) on kevyempi hoitomuoto kuin Skin Review -paketin Rejuvenating Serum (joka oli käytössä loppuvuodesta). En oikein ymmärrä että miksi, koska molemmissa minulla on ollut käytössä tuo sama neulanpituus 0,5 mm ja molemmat seerumi tuovat iholle sitä tärkeintä ryppyjen ehkäisijää eli kosteutta.

Seerumeita kuvaillaan Swiss Clinicin sivuilla näin:

Rejuvenating serum: "Rejuvenating serum rauhoittaa ja kosteuttaa ihoa, palauttaa ihon luonnollisen kosteustasapainon sekä edistää ihon nuorentumista. Se kiihdyttää ihon luonnollista kollageenin tuotantoa. Kollageeni on proteiini sidekudoksissa, ja se muun muassa auttaa silottamaan ryppyjä."

Face Serum: "Viisi eri hyaluronihappoa vaikuttaa kohdennetusti ja progressiivisesti kosteuttamalla ihoa, lisäämällä kiinteyttä, ehkäisemällä karheutta sekä pehmentämällä ja tasoittamalla ihoa."

Kysyin tästä erosta Swiss Cliniciltä, mutta en saanut tämän selkeämpää vastausta. Koin tuotteet teholtaan täysin samanlaisiksi ja olen niihin tyytyväinen, mutta ympäripyöreä markkinointi kieltämättä vähän häiritsee. Koska näistä mikrorullauspaketeista (Skin Roller + seerumi) toinen on toista kympin edullisempi, antaisin hinnan päättää.


Skin Roller kannattaa puhtaussyistä aina säilyttää muovilaatikossaan.

Kasvojen rullauksessa muistettavaa:


1. Puhtaus! Jos iho tai Skin Roller on vähääkään likainen, seuraukset voivat olla ilkeitä. Pidä siis huoli puhtaudesta äläkä lainaa rullaa kenellekään tai lainaa kenenkään rullaa. Se on henkilökohtainen. Puhdistan kasvot iltaisin puhdistusmaidolla ja painelen ihon kuivaksi. Sen jälkeen suihkutan Skin Rollerin rullan eri suunnista Swiss Clinicin puhdistussuihkeella (muutkin desinfiointiaineet ajavat saman asian) ja odotan suihkeen haihtumista.

2. Rullaan puhtaita kasvoja pari minuuttia eri suunista. Rullaaminen ei satu. Rullaan samalla voimalla millä voitelen uuniin menevät korvapuustit. Jämäkästi mutta ei pullaa liiskaten. Käytän itse 0,5 mm mittaisia neuloja, mutta Skin Rollerin saa myös 0,2 mm:n mittaisilla neuloilla. Swiss Clinicin sivuilla kerrotaan enemmän mikroneulauksesta ja välineiden valinnasta.

3. Rullauksen jälkeen suihkutan Skin Rollerin puhdistussuihkeella ja suljen sen muovilaatikkoonsa ja laitan boksin paikkaan, jossa pakkaus ei voi vahingossa aueta.

4. Levitän seerumin. Sitten odotan kymmenisen minuuttia ja jatkan normaaleilla ihonhoitorutiineilla (koska seerumi on jo laitettu, jatkan voiteen ja öljyn levittämisellä).


Kasvorullassa on monia satoja pieniä neuloja, mutta ne ovat niin pieniä että käsittely ei satu lainkaan. Älä silti erehdy ylirullaamaan. Pari minuuttia riittää.

5. Toistan rullauksen viikon ajan joka ilta, jonka jälkeen pidän taukoa vähintään viikon. Sain hyviä tuloksia kolmella kahden viikon setillä. Nyt teen uusintarullausta viikon erissä silloin tällöin.

6. Vaihda rulla vähintään kolmen kuukauden välein - siis ei kolmen kuukauden yhtäjaksoisen rullaamisen jälkeen vaan kolme kuukautta pakkauksen avaamisesta. Neulat saattavat tylsyä käytössä ja ajan myötä  riski rullaan tarttuviin epäpuhtauksiin kasvaa.

7. Älä rullaa ihoa jatkuvasti, vaikka tulosten näkyessä tekisikin mieli rullata iholta vuosikymmen ja kaikki mahdolliset arvet. Kyse on kuitenkin pikkuruisten reikien tekemisestä ihoon ja ideana on, että iholla on aikaa toipua ja vahvistua. Urheillessakin pitää muistaa vapaapäivät, muten ei kehitystä tapahdu ollenkaan. Tämä on kuuriluonteinen hoito, ei jokapäiväiseksi tarkoitettu.

8. Kierrätä rulla. Tämä on se vaikein kohta, jonka kanssa olen itse vielä jumissa. Olen hillonnut käytettyjä Skin Rollereita suljetussa meikkipussissa kylpyhuoneessa, mutta jotenkin ne pitäisi kierrätää. Käsiosa on muovia, samoin säilytyskotelo. Ne menevät muovijätteeseen. Rullan irroittaminen käsiosasta vaatii työkaluja, kuten pihtejä, koska neuloista ei voi ottaa kiinni paljain sormin. Rulla sisältää sekä muovia, terästä että hopeaa. En oikein tiedä, missä jätteessä tällainen pitäisi kierrättää. Luonto ei anna periksi laittaa satoja neuloja, vaikkakin tosi pieniä, sisältävää rullaa sekajätteeseen. Kun kierrätyskysymys ratkeaa, käyn päivittämässä tiedon tänne jutun loppuun.

Swiss Clinicin verkkokaupasta saa 20%:n aluennuksen mikroneulaushoidoista (Skin Renewal ja Skin Revival) koodilla: SATU20

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Oho ja hupsista, sehän ilmestyi sitten. Ajoissa. Itse asiassa painosta kirja tyrskähti jopa kolme viikkoa etuajassa. Painokoneella oli vis...

Tunnelmia Kodinonnen kirjajulkkareista + kutsu huhtikuulle

23.3.18 Satu Kommentteja: 9

Oho ja hupsista, sehän ilmestyi sitten. Ajoissa. Itse asiassa painosta kirja tyrskähti jopa kolme viikkoa etuajassa. Painokoneella oli vissiin kevättä laakereissa. Järjestimme aikaisemmin tällä viikolla kustantajan kanssa islantilaiset iltapäiväkaffet Kodinonni-kirjan ilmestymisen iloksi. Kokoonnuimme juhlimaan WSOY:n omaan kirjakauppaan.

Kotona minua odotti pahvilaatikollinen tekijäkappaleita.

Se oli mukava ja lämminhenkinen tilaisuus, jossa herkuteltiin islantilaistyylisellä skyr-täytekakulla (voi mahdoton, miten hienot koristeet!!), Islannista tuomallani lakusuklaalla ja skumpalla. Vieraita piipahteli tasaiseen tahtiin. Oli nastaa vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa kasvokkain, nähdä työkavereita ja syödä suu siniseksi täytekakusta. Pitsajatkot Puttesissa tökkäsi päivälle ansaitsemansa mahtilopun.


Islanti-kieli ja Unelmahommissa-kollegani eli Lähiömutsin Hanne Valtari.


 Jee! Sain samaan kuvaan liudan hyviksiä: Eino, Inari eli se ihana Youtube-mutsi ja Dorit.

Siinä purskahti yksi kirja taas maailmaan ja voi että se tuntui hyvältä.

Oli nimittäin aika rankka kirjoitusprosessi. Aihe oli mitä mukavin, hauskoin ja mukaansatempaavin, mutta kirjoitusaikataulu osoittautui tiukaksi. Itsehän sen olin paaluttanut, eli palautetta en voi antaa kuin kurkkaamalla peiliin. 

Koska kirjoittaminen ja juttujen kertominen on minusta mukavinta mitä ihminen voi työkseen tehdä, tuntuu vallan ilkeältä, jos työlle ei jää niin paljoa aikaa, että siitä ehtisi nauttia koko tekemisen ajan. Eihän sitä tee mieli hotkia irtokarkkejakaan niin nopeasti, että kaikki eivät ehdi suuhun asti. 


Tämän mahdottoman upean kakun myötä toivon kirjalle suotuisia tuulia.

Olen valtavan iloinen kirjan valmistumisesta ja hyvän tekstin syntymisestä, mutta samalla kyllä pikkuisen harmittaa, että siitä prosessista ei ehtinyt nauttia niin paljoa, kuin mitä nautittavaa olisi ollut.

Siksi aionkin sen seuraavan kirjan tehdä hieman rauhallisemmassa ympäristössä, eli karsin vieläkin rohkeammin muita töitä sivuraiteille kirjoituskuukausien ajaksi. Toki se laskee tulotasoa väliaikaisesti, mutta on se sen arvoista. Tekemisen riemusta syntyvää hyvänolontunnetta kun ei kannata edes yrittää mitata rahassa.

Mutta se että kirja on nyt valmis ja paketissa ja saanut valtavan hyvää palautetta, tekee kyllä todella iloiseksi ja kiitolliseksi. Jaan tuolla Facebook-ryhmässä ja Instassa haastatteluja ja arvioita sitä mukaa, kun niitä ilmestyy. Kirjaa saa kirjakaupoista ympäri Suomea ja kirjastoista tietysti myös. Adlibriksessä taitaa olla tällä hetkellä paras hinta: Islantilainen kodinonni maksaa siellä 21,90 € ja tuo hinta sisältää postikulut.*


Pidimme kirjajulkkaritilaisuuden pienimuotoisena kaffehetkenä. Tarkoituksena oli nimittäin kutsua vähän useampi aiheesta kiinnostunut huhtikuiseen kirjatilaisuuteen. Tämä kutsu on siis teille kaikille! Meidän Perhe -lehti järjestää yhdessä WSOY:n kanssa lukijaillan, jossa pääsen puhumaan vanhemmuudesta yhdessä Jani Toivolan kanssa. Keskustelua vetää Vauva-lehden ja Meidän Perheen päätoimittaja Maija Koski.

Voi vitjat, miten kiva juttu se onkaan! (Kirjoitin Janin uudesta kirjasta hiljattain ja Jani pääsi ääneen myös Valeäidin podcastissa: todella hyvä jakso, suosittelen kuuntelemaan!) 

Tuo tilaisuus on avoin kaikille ilmoittautuneille, eikä se maksa mitään. Mukaan mahtuu sata kuulijaa ja jokunen paikka on vielä täyttämättä. Jos olet Helsingissä 12. huhtikuuta kello 18, niin harkitaapas paikalle tuloa. On varmasti mielenkiintoinen keskusteluilta tulossa. Tilaisuuteen pitää ilmoittautua etukäteen: Meidän Perheen ja WSOY:n lukijailta.

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Te kysyitte, nyt minä vastaan! Pahoittelen näin etukäteen, että teksti on puhekielistä ja saattaa sisältää kirjoitusvirheitä. Kopioin kys...

Vastauksia kysymyksiinne

20.3.18 Satu Kommentteja: 8

Te kysyitte, nyt minä vastaan! Pahoittelen näin etukäteen, että teksti on puhekielistä ja saattaa sisältää kirjoitusvirheitä. Kopioin kysymykset suoraan postauksen kommenttikentästä ja vastasin rennolla otteella sen enempää viilailematta. Ja sitten aloitetaan!



Ottaen huomioon sukunimesi, sekä kotipaikkakuntasi, kysyisin, onko sinulla evakkotaustaa (voisin jopa esittää arvauksen mahdollisesta pitäjästä Karjalassa) ja jos on, onko tämä tausta vaikuttanut siihen, että olet kotiutunut ulkomaille?


Oikein arvattu, evakkotausta. Neljästä isovanhemmastani kolme on Karjalasta. Olen kokenut olevani aika puhelias säätäjä, joten tuskinpa tuo värikäs perimä reissuhaluja on suitsinut. 


Mua kiinnostaa ihan hemmetisti se fittnes-ura?!??!! :D edes joku pikainen kuvan vilautus instastoriessa tms. :D


Hahaa, onneksi tämä tapahtui aikaa ennen hyviä kännykkäkameroita ja sosiaalista mediaa. Ei ole ihan hirveästi kuvamuistoja eikä netistäkään löydy mitään seminoloja kyljyskuvia. Se oli kyllä hauskaa aikaa monella tapaa: meillä oli hyvä porukka, jonka kanssa urheiltiin paljon ja treenattiin huolella, mutta sitten pidemmän päälle se dieettien pitäminen ja kananmunanvalkuaisten ja kinkunviipaleiden syöminen muovipurkista alkoi tuntua aika hölmöltä. Lopetin koko homman ja olin monta vuotta urheilematta. Vasta nyt Islannissa heräsi uudestaan liikuntafiilikset kun löysin crossfitin.



Onko siellä (Islannissa) selkeästi esim. top 10 -nimiä, joita annetaan nykylapsille ja mitä nämä nimet ovat? Tässä esikoiselle nimeä pohtiessa tuli mieleen. 


Kyllä! Tässä on tuoreimman tilaston (2016) suosituimmat vuonna 2016 syntyneille tytöille annetut nimet: Emília, Emma, Elísabet, Lilja, Sara, Eva, Andrea, Embla ja Hekla. 

Pojilla vastaavat: Alexander, Aron, Mikael, Jón, Kári, Viktor, Jökull, Kristján, Guðmundur ja Sigurður.

Kautta aikojen suosituin naisten nimi on Islannissa Guðrún ja miesten vastaavasti Jón.


Minua kiinnostaisi tietää, miten kaiken islantilaisen yleisen mahtavuuden, parhauden ja sosiaalisuuden keskellä pärjäävät hiljaiset, ujot ja vähemmän sosiaaliset tyypit. Annetaanko jokaisen olla oma itsensä, vai onko yleistä painostusta kuulua tiettyyn reippaaseen muottiin. Miten tämä toteutuu työelämässä, kouluissa ja vapaa-ajalla? 


Minä olen kokenut niin, että jokaisen annetaan rauhassa olla oma itsensä. Kaikki eivät ole puheliaita, osa istuu porukassakin hiljempaa ja juttelee vähemmän, vetäytyy vaikkapa sukutapauksissa sivummalle. Se on minusta ihan ookoo, en ole huomannut että sitä mitenkään ihmeteltäisiin. Ei siis ole sellaista pelkoa kuin vaikkapa jossain puheliaissa lattarikulttuureissa, että hiljaista ihmistä pidetään jotenkin vähän hölmönä kun se "ei tajua sanoa mitään".



Jos haluaa satavarmasti nähdä matkallaan valaita, niin milloin ja mihin Keflavikilta pitää suoriutua?

Valassafarille vaikkapa Reykjavíkista, ja järjestetään safareita toki muistakin kylistä (Dalvík, Akureyri ja Húsavík suosittuja). Kannattaa tulla kesäaikaan ja varata pari päivää. Jos ei ekalla safarilla näe, valasretkien järjestäjät tarjovat ilmaisen lipun seuraavalle päivälle, niin pääsee kokeilemaan uudestaan.


Mua kiinnostaa kans tuo liikuntapuoli (siis kesken työpäivän ensinnäkin mulle ihan uusi ajatus mutta myös ihan suunnitteletko treenit/pitkän aikavälin tavotteita), työvireen/-motivaation ylläpito/nauttiminen (mun mielestä tekstien oikolukijana sulla täytyy olla tosi hyvä näissä asioissa), työyhteisö tai se tavallaan puute. Toki myös perheen yhteinen harrastaminen kiinnostaa. 
Joskus mietin, että jos oisin yrittäjä niin olisko sitä aika yksin. Kun ystävät kaikki samassa perheruuhkassa. Toki työyhteisöissä on sit niitä rasittavia tyyppejä eikä työtehtävät aina ole sitä, mihin haluaisi enemmän käyttää aikaa. 


Yrittäjänä saan päättää aika pitkälle aikatauluista itse, ja se on ollut omissa harrastuksissakin se pelastus. Teen aamuisin rutiinihommia, koska en ole kovin tehokas silloin. Sitten käyn urheilemassa ja teen tärkeimmät työt yhden ja neljän välillä. Lasten mentyä nukkumaan jatkan yleensä töitä tunnin tai pari, jos päivällä en ehtinyt kaikkea pakollista vielä tehdä. 

Mä nautin yksinolosta työpäivinä, koen olevani tehokkaampi kun olen yksin ajatusteni kanssa. Vastapainoksi sitten silloin tällöin teen opastuksia matkailijaryhmille (siinä saa tosiaan olla ihmisten kanssa ü) ja kaupallamme vuoroja silloin tällöin. Ja nämä satunnaiset työmatkat Suomeen täydentävät myös sitä sosiaalista nälkää. Tykkään kuitenkin siitä kun saan perusarjessa tehdä töitä yksin, olen kokenut että se sopii mulle. Päivittäiset urheilujutut ovat kuitenkin kivoja siinäkin mielessä, että saa treenata yhdessä muiden kanssa, niin ei ihan erakoidu. Crossfitistä tykkään juuri siksi, että sitä on helppo mitata. Mulla on joitain tavotteita, joita joko saavutan tai en, se ei ole urheilussa niin tärkeää. Kunhan saan vain järjestettyä tarpeeksi aikaa että pääsisin 3-4 kertaa viikossa. Se on tärkeintä, että aikaa jää urheilla, ei niinkään se, saavutanko siinä jatkuvasti parempia tuloksia. Kivaa on pysyä hyvässä kunnossa ja vireänä, ja ekstraplussaa jos vaatteet eivät käy pieniksi...


Kielistä kiinnostuneena olisin kysynyt, mitä kieliä islantilaiset opettelevat koulussa äidinkielensä lisäksi? Onko heillä mahdollisuus opiskella esim. ruotsia tai tanskaa jatko-opintoja ajatellen?


Ihan ensimmäisinä englantia ja tanskaa. Tanska on pakollinen historiallisista syistä. Esikoisemme on tokalla, eikä heillä vielä ole alkanut vieraat kielet. Ensi vuonna sitten. Jotkut koulut tosin tarjoavat valinnaisena/vapaaehtoisena vieraita kieliä jo ekalla, mutta meidän koulussa näin ei ole.



Mä haluisin kysyä että miten oot onnistunut rakentamaan sun työkuviot niin että vaikka asut Islannissa, niin sun työkuviot on aika pitkälti Suomessa. Että miten ihmeessä tällainen paketti rakennetaan? Ja vielä se että järjestät Islannissa matkoja suomalaisille, miten pääsit täasä alkuun?

Tämä on ollut aika pitkälle sattumaa. Tein viestintäalan töitä ja friikkutoimittajan töitä Helsingissä asuessani (olin mukana mm. yhdessä viestintätoimistossa osakkaana). Kun sitten muutin ensin Barcelonaan ja sen jälkeen Islantiin, työt vain seurasivat mukana. Ajattelin jatkaa kuviota niin pitkään kuin mahdollista, ja lopulta huomasin, että eihän sillä ole väliä missä päin maailmaa olen, koska Skypen käyttö alkoi yleistyä eikä etätyön tekeminen ollut enää niin kummallista. Vähitellen printtimediaan työskentely väheni median murroksessa ja sehän sopi minulle paremmin kuin hyvin: digitaalisissa kanavissa sisällöntuottaminen on ollut paljon joustavampaa ja tarjonnut paljon enemmän mahdollisuuksia kuin  pelkkä lehtijuttujen kirjoittaminen.

Hevosmatkajututkin lähtivät ihan sattumalta; Saga-Matkoja kiinnosti rakentaa uudentyyppinen matkapaketti innokkaille harrastajille ja minua taas kiinnosti työskennellä jollain tavalla islanninhevosvaellusten ja pienryhmämatkailun parissa. Ideoita jonkun aikaa pompoteltuamme päädyimme tähän nykyiseen malliin ja lähdimme testaamaan sitä ensimmäisellä matkalla. Nyt niitä on jo takana kuusi kesää, aivan huiman siistiä!


Miten on mahdollista että törmäsin tähän blogiin vasta nyt???? (juu, tuo oli se kysymys :D Emmätajuu. Täähän on ihan fantastinen.


Kääks, ihan huippukiva kommentti! Mainiota, että oot täällä nyt :-)




Mikä sulla oli kauppiksessa pääaine? 


Luin viestinnästä ja kansantaloustieteestä yhtä pitkät oppimäärät, mutta tein gradun viestintään. Eli virallinen pääaineeni oli viestintä. Laaja sivuaine laskentatoimi ja kotimaan kirjallisuus, suppea sivuaine espanjan kieli. Karkasi muuten ihan käsistä se opintoviikkojen hamstraaminen, kun tuntui että kaikki kiinnosti ihan liikaa. Taisin istua yliopistolla yli seitsemän vuotta...

Ootko koskaan kyllästynyt kuvioon, jossa työjuttuja on paljon mm. Suomessa ja koti muualla? Tai tuleeko koskaan sellainen olo että haluaisit palata Suomeen?

Ei yhtään, vaan päinvastoin. Oon joka vuosi yhä tyytyväisempi tähän. Saan vapauden toteuttaa omia ideoita ja nauttia saaavutuksista ja toisaalta kokea myös ne epäonnistumiset, jos joku juttu ei lähdekään lentoon. Tällä hetkellä meillä ei ole suunnitelmia muuttaa Suomeen; en usko että saisimme täällä yhtä hyvää elintasoa kuin Islannissa, jossa meille tärkeitä asioita kuten luonto ja vaellukset ovat lähellä, voimme asua pääkaupungin keskustassa omakotitalossa ja uima-altaissa on  tarpeeksi lämmin uimavesi :-)


Kirjoitat aina ihanan positiivisesti Islannista, mutta mua kiinnostaisi myös kääntöpuoli, eli onko Islannissa ja islantilaisissa jotain mikä ketuttaa, ärsyttää tai kiukuttaa?


Kyllä, ja aika montakin juttua. Politiikasta olen kirjoitellut tänne välillä, arkipäivän korruptiosta (tästä oli oma lukunsa siinä Islantilainen voittaa aina -kirjassa) ja hövelistä suhtautumisesta ympäristöasioihin. Joskus näistä aiheista voisin tehdä uusiakin juttuja tänne blogiin. Hyvä idea!


Voi, niin paljon kysyttävää ;) Minkä yhden asian suomalaisesta yhteiskunnasta ottaisit Islantiin ja toisinpäin? Miten ihminen voi tottua islantilaiseen ilmastoon? Oppivatko lapsesi suomen kielen niin hyvin että pystyisivät jatkamaan opiskelua Suomessa esim. yliopistossa? Jos kieli- tai työasiat eivät olisi este, missä maassa haluaisit asua?

Toisin Islantiin suomalaista järjestelmällisyyttä ja Suomeen islantilaista heittäytymisen taitoa kokeilla asioita ilman "mitäköhän jos tää ei onnistukaan" -filttereitä.

Kyllä tänne ilmastoon tottuu; kesä on viileähkö ja talvi leudohko, mutta onneksi noita kuumavesialtaita on tarpeeksi. 

Lapset osaavat suomea aika hyvin, uskon että opiskelu suomeksi onnistuu. Ainakin toivon kovasti näin. Ehkäpä jossain kohtaa voisimme ajatella vuoden tai parin asumista Suomessa, niin kirjoitettukin kieli tarttuisi paremmin.

Kyllä suosikkimaani asua on tällä hetkellä Islanti. Toinen kova vaihtoehto olisi Uusi-Seelanti. Se tuntui Islannin kaltaiselta, ja siellä oli kesällä lämmintä.


Minkälaista tulevaisuutta toivot lapsillesi? Jos sinun pitäisi valita vain yksi ammatti/ala ja työpaikka, mikä se olisi? (tyyliin toimittaja hesarissa) 

Toivon, että pysyvät terveinä ja uskovat itseensä ja kehtaavat tavoitella haaveitaan. En osaa nimetä mitään tiettyä ammattia; luulen nimittäin että parinkymmenen vuoden päästä saattaa olla sellaisia työnimikkeitä, joista me emme vielä edes tiedä mitään.

Oletko halunnut/suunnitellut kirjoittavasi fiktiivisen kirjan esim. rakkausromaanin?

Joo! Olen jo aloittanutkin sellaisen, mutta ongelmana on aika. Vielä en ole ehtinyt kunnolla keskittyä sellaisen tekstin luomiseen. Mutta joku päivä!


Mistä kumpuaa maailmanmatkustusviettinne, löytyykö suvusta isotäti joka kierteli maailmaa jo ennen sotia? (haluatko kertoa miten äitisi voi)

Edesmennyt kummitätini matkusti paljon. Kolme neljästä isovanhemmastani on Karjalasta. Eli kyllä mä luulen, että osa tätä matkusteluviettiä saattaa olla sieltä peräisin. Mun äiti voi tilanteeseen nähden ihan hyvin. Levinnyt syöpähän ei koskaan parane, mutta se saattaa pysyä pitkäänkin rauhallisena. Näin toivomme.



Parhaimmat sopeutumisvinkit ulkomailla asumiseen/reissaamiseen?


Kannattaa viettää kohteessa pidempi aika, että todella tietää, haluaako jäädä. Usein niiden ekojen kuukausien aikana ei vielä pääse kunnolla osaksi paikallista eloa ja meininkiä. Mun mielestä kannattaa kokea kaikki kohteen vuodenajat kerran ja katsoa sitten, mitä mieltä on - tekeekö mieli jäädä vai jatkaa matkaa. Myös avoimuus asioille ja ihmisille on tärkeää; siis se että yrittää tehdä mahdollisimman vähän ennakko-oletuksia ja antaa uudessa maassa kohtaamiensa ihmisten tulla ns. puhtaalle pöydälle.


Ulkosuomalaisena kiinnostaisi kuulla mikä sulle on ollut haasteellisinta ulkomailla asumisessa. Ikävä läheisiä? Ikävä omaa kieltä? Ystävien löytäminen Islannista? Oman identiteetin hahmottaminen kahden kulttuuri välissä? Työuran potkaiseminen käyntiin? Kielen oppiminen? Näyttää siltä, että sulla sujuu kaikki kuin rasvattu, mutta kai jossain välissä on ollut jotain ongelmiakin? :-D Kiinnostaisi myös kuulla lisää islannin kielestä, miten hyvin osaat sitä ja mitkä puolet siinä on haasteellisia.

Hankalinta on varmasti Suomen-sukulaisia, joita emme nää niin usein kuin haluaisimme. Kun on työ, harrastukset ja pieniä lapsia, ei kavereille ole jäänyt oikein aikaa. Eli paikallisten ystävien vähyys ei ole sillä tavalla harmittanut. Mulla on paljon hyviä ystäviä Suomessa ja pidämme pääosin yhteyttä netin kautta; se on tosi tärkeää minulle ja olen siitä tosi iloinen, että olen aikuisiällä saanut niin upeita uusia ystäviä. 

Kyllä haasteita aina on, joka elämänalueella. En niistä niin kovasti kirjoita tänne blogiin, kun useimmiten niissä on mukana aina myös muita osapuolia, jotka eivät välttämättä halua että asioita ruoditaan netissä. Ymmärrän sen hyvin. Siksi olen pitäytynyt lähinnnä omien juttujen kaivelussa ja jos joku asia ottaa päähän, yritän kertoa siitä vain omasta näkökulmasta. 

Osaan islantia nykyään aika hyvin. Puhelimessa on vaikeaa puhua ja puhutun ymmärtämistä joudun välillä pinnistelemään. Se harmittaa tietysti, että keskustelu islanniksi puolison kanssa ei ole yhtä monitasoista mitä se voisi olla, jos meillä olisi yhteinen äidinkieli. Välillä tulee eteen tilanteita että täytyy todella selittämällä selittää, mitä tarkoittaa, jos keskustelemme jostain vähän monimutkaisemmasta asiasta. Onneksi niistä tilanteista on ainan selvitty ja siitä kyllä iso kiitos puolisolle, joka jaksaa loputtomasti korjailla omia kielivirheitäni ja selittää asioita välillä vähän yksinkertaisemmilla ilmauksilla. 



Voisitko kertoa yhdellä lauseella, miksi kannattaisi matkustaa juuri Islantiin! Vastaus ei oikeastaan tule minulle vaan miehelleni, jonka mielestä Islanti on ihan outo unelmamatkahaave (minun siis), kun siellä ei ole puita. Ja kysytään nyt varmuuden vuoksi vielä, että onko teillä yhtään puuta miestäni varten? :)


On meillä puita, mutta sellaisisa isoja tuuheita metsiä ei ole... Islantiin on lyhyt matkustusaika ja tämä on maailmankin mittakaavassa tosi monipuolinen maa: täällä voi nähdä samana päivänä luonnon ääripäitä jäätiköistä tulivuoriin ja kuumista lähteistä laavahiekkarantoihin.

Minua kiinnostaa miten teidän kodin remontti edistyy :)

Spot on. Minuakin kiinnostaa :-) Noh. Meillä on nyt päästy siihen, että saunatilat ovat valmiit, vain yksi väliseinä puuttuu. Ala- ja yläkerta on yhdistetty ja alakerran uusi kylppäri on "laatoitusta vaille valmis". Olohuoneen kamalan paksu seinä on yhä sahaamatta, koska kivisahaajan aikataulukäsitys on jostain hyvin kaukaa. Toivomme, että hän pääsisi pian hommiin ja saisi järkättyä yhden työpäivän tälle projektille. Sitten alkaisi olemaan melkein valmista. Eli jos ennen loppukesää saadaan hommat pakettiin, olen todella iloinen. Toivotaan että näin käy!


Ja loppuun pari juttutoivetta:

Toivottiin lisää juttuja islantilaisesta ruokakulttuurista. Ilma muuta, hauska aihe. Ennen kuin ehdin blogiin tehdä juttua, käykääpäs lukemassa vaikka tämä tänään Savon Sanomissa julkaistu islantilaista ruokavaliota käsittelevä juttu (se on tosin vain tilaajille).

Juttutoive islantilaissta vähemmistöistä. Hyvä aihe! Eli saamanne pitää. Tästä olisikin paljon sanottavaa. Palaan siis tähänkin asiaan.

Kiitos teille kivoista kysymyksistä. Tätä juttua oli hauska kirjoittaa. Jutun kuvat ovat tältä seikkailuhenkiseltä talvilomareissultamme.

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

"Mun äiti laittaa huulipunaa ja ottaa kuvia itsestään puhelimella. Se on silloin töissä." Meinasin haljeta naurusta, kun ohimenn...

Lapsiperheen digisäännöt

19.3.18 Satu Kommentteja: 4

"Mun äiti laittaa huulipunaa ja ottaa kuvia itsestään puhelimella. Se on silloin töissä." Meinasin haljeta naurusta, kun ohimennen kuulin vanhemman lapseni kuvailevan kylässä olleelle kaverilleen, mitä äiti tekee työkseen. Lutuista. Eikä hän omiaan puhunut. Vietän todella paljon aikaa älylaitteiden kanssa: läppäri ja älypuhelin ovat molemmat tärkeitä työlaitteita ja välineitä lukea kirjoja, kuunnella podcasteja ja vaihtaa kavereiden kanssa ajatuksia. Suurin osa perheen ulkopuolisesta sosiaalisesta elämästäni on tavalla tai toisella verkossa. Lapset siis ovat tottuneet näkemään minut ruudun ääressä ja viettävät siellä aikaa myös itse. F-Secure haastoi miettimään lapsiperheemme digisääntöjä, joten tässä ne nyt tulevat.

Kaupallisessa yhteistyössä F-Securen kanssa.


1. Lapsillamme ei ole omia digilaitteita.  Älylaitteista lapset käyttävät eniten iPadia ja se on perheen yhteinen. Esikoinen sai hetki sitten ensimmäisen oman kännykän, mutta sillä voi vain tekstata, soittaa ja ottaa kuvia. Sillä ei pääse nettiin. Kahdeksan- ja kaksivuotiaat ovat vielä niin pieniä, että en keksi yhtäkään syytä, miksi heillä pitäisi olla oma laite surffaukseen. Yhtä yhteistä laitetta on helpompi valvoa, sillä se on aina yhteisissä tiloissa eikä sitä voi hillota omassa huoneessa.

2. Esikoinen saa katsoa iPadia niinä iltapäivinä, kun hän tulee koulusta kotiin kahden maissa ja kaverit vapautuvat vasta neljän aikaan. Olemme sopineet, mitä sieltä saa katsoa: Pikku Kakkosen sovellusta, Netflixin lastenohjelmat-kanavaa ja Islannin yleisradion nettisivulta löytyviä lastenohjelmia. Esikoinen on tunnollinen mimmi, ja yhdessä sovitut säännöt toimivat. Siis silloin, kun hän on yksin. Kun kylään tulee kavereita, meno muuttuu.

Kavereiden tullessa kylään iPad  menee hyllylle. Se johtuu siitä, että osa lapsen kaveriporukasta on kypsyneempiä netin käyttäjiä. Heillä on isosiskoja ja -veljiä, jotka ovat opettaneet  kaikenlaista. Yhden kerran löysin Youtuben hakuhistoriasta sanat boy kis kirl ja siellä oli sitten katseltu kaikenlaisia pussausvideoita. Juttelin tästä lapsen kanssa kahdestaan myöhemmin. Kerroin, että sieltä voi vahingossa tulla tuollaisten hauskojen pussailuvideoiden (ne olivat ihan viattomia – tällä kertaa) sellaisiakin videoita, jotka tuntuvat pelottavilta ja surullisilta, eikä sellaisia kuulu lasten katsoa. 

Pelkällä kieltämisellä ei saa aikaan ymmärrystä, siksi on tärkeää että netin kyseenalaisestakin sisällöstä puhutaan lasten kanssa suoraan ja annostellaan sen verran dataa ja yksityiskohtia, mitä lapsi ikänsä puolesta on valmis ottamaan vastaan.

3. Parivuotias kuopus ei saa (vielä) käyttää älylaitteita. Hän addiktoituu ruudun katselusta liikaa. Teistä osa varmaan muistakin, kun käsittelin aihetta täällä lasten ruutuaika -postauksessa. Maaliskuisella purjehdusreissullamme tuli tosin pari kertaa sellainen tilanne eteen, että lapset oli pakko saada hetkeksi pois yleisistä tiloista siivouksen takia eikä ulos kannelle voinut huonon sään takia mennä. He katselivat netflixiin ladattuja lastenohjelmia. Ilmeisesti laiva oli niin jännä ympäristö kuopuksellekin, että se leikkasi terän pahimmasta ruudunpainelumaniasta.



4. YouTube on lapsilta pannassa, eli sille on ehdoton ei. Olen poistanut YouTube-sovelluksen iPadista. Sinnehän pääsisi kyllä selaimenkin kautta, mutta olemme esikoisen kanssa yhdessä sopineet, että Youtubeen ei saa sitä kautta yrittää. Sieltä tulee liian paljon häiriökamaa. Vaikka asetukset miten säätäisi lapsiystävällisiksi, feediin pääsee vahingossa pujahtamaan äkkiseltään katsoen lastenohjelmien näköisiä videopätkiä, jotka ovatkin sitten jotain ihan muuta: rivoiksi dubattuja lastenohjelmia, häröjä videopätkiä pikkuvauvoiksi pukeutuneista aikuisista ja piirroshahmoja, joista yhtäkkiä osa räjähtää kappaleiksi ilmaan. 

5. Yritän omalla esimerkillä näyttää lapsille, että pädeistä, puhelimista ja tietokoneista on paljon iloa ja niitä voi käyttää myös yhdessä. Tärkein yhteinen sovelluksemme on Skype, jonka kautta pidämme yhteyttä Suomessa asuvaan mummiin ja Lontoossa ja Genevessä asuviin täteihin. Oman älypuhelimen kanssa askartelemme suvulle joulu- ja synttärikortit. Käytämme Touchnote-nimistä sovellusta, jossa omista kännykkäkameran valokouvista voi tehdä kortin ja lähettää sen paperipostina vastaanottajalle mihin päin maailmaa tahansa. 



6. Lautapelit ovat parhaita - ja lautapelisovellukset mukiinmenevä korvike. Suosikkilautapelejämme ovat tällä hetkellä klassikot Afrikan tähti ja Labyrintti. Pelaamme muutaman pelikierroksen esikoisen kanssa useampana iltana viikossa kuopuksen mentyä nukkumaan. Siitä on tullut perheen vanhimmille mukava yhteinen tapa lopettaa päivä.

Välillä tulee tilanteita, jolloin me vanhemmat emme syystä tai toisesta ehdi osallistua pelaamiseen. Sellaisina hetkinä esikoinen saa luvan pelata keittiön pöydän ääressä Afrikan tähteä iPadilla. Afrikan tähti -sovelluksessa pelataan tekoälyä vastaan. Yksinpeli kosketusnäytöllä ei tietenkään ole läheskään yhtä hauskaa kuin nopan heittely pahvisella pelialustalla, mutta korvikkeena se menettelee. 

7. Olemme avoimia kokeilemaan uusia sovelluksia, mutta en itse pysy alati kasvavan sovellusvalikoiman perässä mitenkään. Onneksi ei tarvitse! Aivan mieletön apujeesi ja pelastus on näihin tarpeisiin ollut suomenkielinen lasten sovelluksiin keskittynyt blogi Viihdevintiöt. Siellä kerrotaan lapsille sopivista peleistä ja muista ajanvietesovelluksista. Suositukset on jaettu lasten iän mukaan ja laitteiden mukaan. Sivuston ylläpitäjä Jenni Utriainen on se sama Jenni, joka kirjoitti Satu Irisvikin kanssa viime vuonna mainion kirjan Kuinka kasvattaa diginatiivi. Jos etsit älylaitteille lapsia kiinnostavaa laadukasta ajanvietttä, kannattaa tsekata vinkit tuolta.



Näistä säännöistä on pystytty ainakin tähän asti sopimaan jutellen. Meillä ei ole käytössä teknisiä apuvälineitä lasten älylaitteiden käytön rajoittamiseen. Vanhempien lasten kanssa voi olla eri juttu, sillä he käyttävät laitteita omissa huoneissaan, heillä on whatsupit, sometilit ja vanhempiaan nopeampi googlaamisen taito.

F-Secure tarjoaa lapsiperheille suunnattua tietoturvaratkaisua F-Secure SAFE perhesäännöt eli Family Rules. Se on työkalupakki, jonka avulla vanhemmat voivat hallita lasten ruutuaikaa, suodattaa sisältöä, hallita laitteita lastensa etänä (tsiding, nyt nukkumaan!) ja paikantaa lapsensa laitteiden avulla. Palvelua voi kokeilla ilmaiseksi kuukauden ajan (korkeintaan kolmella laitteella). Kokeilujakso ei sido ostamaan eikä luottokorttitietoja ei vaadita testausjaksolle. Hyvä kuitenkin huomata, että perhesäännöt toimivat vain Android-laitteilla.

Nakit ja Mutsi -blogin Päivi testasi F-Securen perhesääntöjä yhdessä teini-ikäisen lapsensa kanssa. Etenkin kaikkien teinien vanhempien kannattaa vilkaista Päivin blogista ajatukset perheen netinkäytöstä ja nettirajoituksista. Inari teki Äidin puheenvuoro -kanavalla Youtubessa aiheesta kivan videon.


4 kommenttia:

Mitä tuumaat?