Ystäväviikonloppu Reykjavikissa

Heipat vaan täältä laavakökkäreeltä! Viikonloppuna myrskysi ihan hulluna. Tiet olivat kiinni kovan tuulen takia ja lunta tyrskysi kuin taivaassa olisi ollut lumivarastosta iso reikä suoraan Islannin yläpuolella. Viikonloppu oli muutoinkin mieleenpainuva. Nimittäin yksi ihana Dorit tuli kylään.


Kirjoitin syksyllä aikuisiän ystävyyssuhteista. Siis siitä, että sitten kun opiskelut ovat ohi, asuinpaikkakuntaa ja ehkä maatakin on vaihdettu muutamaan kertaan, harrastuksia on loppunut ja tilalle tullut uusia, on tullut lapsia tai lemmikkikoiria tai molempia. Noissa muutoksissa ovat ystävyyssuhteet joutuneet isoon mankeliin. 

Osa on hävinnyt myllyn syövereihin syystä tai toisesta, pieni osa on säilynyt ennallaan. Niissä uusissa tilanteissa uusien ystävien löytäminen on tosi vaikeaa. Enkä nyt puhu hyvänpäivän tutuista ja sellaisista kivoista kavereista, joita kohdatessa on hauskaa moikkailla ja vaihtaa kuulumisia, vaan sellaisista ystävistä, joita kelaa silloinkin kun ei heitä näe. Että mitähän mahtaa kuulua, miten asiat ovat menneet, mitäköhän kivaa on viime aikoina tapahtunut ja milloinkohan ehditään taas nähdä uudestaan.


Minulla on liikkuvan työn, keskirsuuren suuni ja sosiaalisissa tilanteissa viihtyvän persoonani katakia aika liuta tuttuja ja kavereita. Ystäviä minulla on loppujen lopuksi aika vähän. On siis aina ollut, myös silloin opiskeluaikoina, kun mikään muu ei rajannut omia menemisiä paitsi pankkitilin saldo. (Nyt kun olisi vähän enemmän massia, ei ole sitä runsaan luppoajan tuomaa vapautta - tämä on kai sitä "aikuisuutta" sitten.) 

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista tiivistä ystäväporukkaa, jonka kanssa kokoontuisimme perjantai-iltaisin leipomaan pitsaa tai käpertyisimme sohvalle hieromaan toistemme varpaita. Ystäväni eivät oikeastaan edes tunne toisiaan. Olemme kaikki peräisin ihan eri porukoista. Aluksi harmittelin sitä. Olisihan se nyt hauskaa, jos vanhat ala-astekaverit pitäisivät vieläkin yhteyttä. Tai jos olisi olemassa kaveriporukka, joka on tavannut toisiaan säännöllisesti sitten lakkiaisten 1999. Takana olisi paljon yhteistä historiaa, eikä jokaista käännettä tarvitsisi selittää alusta asti uudestaan.

Mutta olisiko se kuitenkaan niin? Enpä osaa sanoa. Mitä enemmän itselle on kertynyt vuosia, sitä paremmin olen oppinut tuntemaan itseni ja sen, mistä minä tykkään ja mihin haluan aikani käyttää. Tarha-, naapurusto- ja kouluystävät tulevat olosuhteiden pakosta. Sitten kun ystävät tulevatkin kaikki keskenään vähän eri puolilta, tuntuu että me olemme ystäviä koska meillä on oikeasti sekä jotain yhteistä että jotain jaettavaa eikä siksi, emmekä ole ystäviä vain koska käytäntö nyt vain saneli niin. Eikä tämäkään asia tietenkään ole joko tai. Voihan olla niinkin hauskasti, että päiväkodin pihalta asti vaihdevuosiin säilyneet frendit ovat juuri niitä, joiden kanssa olisi ystävystynyt muutenkin.

Meni miten meni, mutta joka tapauksessa: Sitten kun löytää uuden sellaisen hyvän ystävän, niin voi vitjat! Sehän tuntuu ihan siltä kuin olisi päässyt hyville nettitreffeille. Se on vilpitöntä riemua, että voi apua, täällähän on tämmöinen tyyppi, jonka kanssa on ihan sairaan hauskaa puhua ihan mistä vaan, tehdä hulluja juttuja, pohtia työasioita, juoruilla, syödä ja juoda ja löllyä kuumissa uima-altaissa ilman minkäänlaista piinallisen kiusallista hiljaisuutta tai oman päänsisäistä pohdintaa siitä, että diggaakohan toi yhtään siitä mitä me nyt tehdään.


On sellainen hauska kupliva olo, että tästä on ihan pakko kertoa ihan kaikille. Ja koska täällä meillä kotona ei juuri nyt ole ketään kuuntelemassa jorinoitani, tuli kiljahtelemaan tänne omaan paikallismediaani. Että voi miten siistä olikaan viime viikonloppuna jäädyttää silmämunat lumimyrskyssä, ratsastaa islanninhevosilla jäisellä pellolla, juoda skumppaa uima-altaassa, lojua olohuoneen lattialla poikittain ja puhua ihan sikana kaikkea järkevää, hauskaa, fiksua ja tyhjänpäiväistä. Lapsetkin tykkäsivät. Missä se Toolit nyt on, kyseli mörssäri tänään aamulla, kun huomasi, että työhuoneen patjalla ei  enää nukkunutkaan ketään. 

Mietimme Doritin kanssa, että milloinkohan olemme tavanneet ensimmäistä kertaa. Kumpikaan ei muistanut. Jossain täällä blogosfäärissä se oli. Täältähän melkein kaikki nykyiset ystävyys- ja työkaveruussuhteeni ovat saaneet alkunsa. Mutta milloinkohan se oli? Luin Doritin blogia jo ennen kuin se siirtyi hetkeksi Helsingin Sanomiin. Eli olemme siis tutustuneet ainakin ennen vuotta 2012. Kas, siitäkin on kohta kuusi vuotta. 


Nelipäiväinen minilomailumme oli sen verran onnistunut setti, että ne sitä sisältöä pitää jakaa muillekin. Vähän myöhemmin on siis tulossa oma juttunsa vinkeistä aikuisten viikonloppureissulle Islantiin. Palaan siihen vielä myöhemmin tällä viikolla. Nyt lähden tuonne ulos sulattelemaa lunta jalkojeni alla. Jospa se talvi nyt olisi viikonlopun lumimyrskyilyn jälkeen vihdoin tullut tänne Islantiinkin.

Tunnisteet: ,