Olen pari viime päivää lueskellut kirjaa Kuinka kasvattaa diginatiivi  (Satu Irisvik ja Jenni Utriainen).  Kirjasta ja sen aiheista onkin ...

Lapset ja ruutuaika

31.1.18 Satu Kommentteja: 12

Olen pari viime päivää lueskellut kirjaa Kuinka kasvattaa diginatiivi (Satu Irisvik ja Jenni Utriainen).  Kirjasta ja sen aiheista onkin aika moni kirjoittanut viime vuonna, esimerkiksi Oi Mutsi Mutsin Elsa. Kirjassa puhutaan järkeviä ruutuajan käsitteestä, eritellään erilaisten pelien luonnetta, kerrotaan miksi YouTube on huonoista huonoin sovellus jota lasten käyttämään pädiin kannattaa ladata ja miksi kannattaa hylätä ilmaispelit ja ostaa mieluummin maksullinen versio.

 Esikoisen ruutuaikaa.

Teen itse töitä läppärillä, kännyllä ja pädillä. Kun kurkin puhelinta tai olen kyyristyneenä jonkun muun ruudun ääreen, minua kehotetaan "tulemaan pois töistä". Vaikka näiden vempeleiden kanssa tulee puljattua ihan joka ikinen päivä, en silti tiedä lasten digiasioista oikein mitään. Peleistä osaan nimetä Cut the Ropen ja Angry Birdsin. Lasten sovelluksista tiedän vain Pikku Kakkosen ja Netflix Kidsin. Kuinka kasvattaa diginatiivi oli tarpeellinen opas lasten digimaailmaan minullekin.

Kirjassa nousi kivasti esille myös lasten erot. Ei kaikkia kiinnosta pelaaminen, mutta perusjutut digilaitteiden käytöstä on silti hyvä käydä läpi yhdessä vanhempien kanssa. Ei kaikkia lapsia kiinnosta urheilukaan, mutta silti olisi hyvä vähän ulkoilla.

Meillä kotona esikoisen ja kuopuksen väliset luonne-erot ovat huomattavat. Se heijastuu myös digilaitteiden käyttöön. Esikoinen käytti jo kaksivuotiaana silloin tällöin iPadia. Sieltä katsottiin lastenohjelmia ja suomenkielisiä lastenlauluja. Piirrosohjelmalla vedettiin viivoja "paperiin". Nykyään hän katselee iPadista välillä Netflix Kidsin kautta lastenohjelmia tai islantilaisen yleisradion lastenohjelmatarjontaa. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, saa kesken olevan ohjelman katsoa loppuun, ja sitten iPad hyllytetään. Siitä ei ole ikinä tullut mitään sanomista.

Mutta kuopus. Oh my loooord. Hänelle ei voi iPadia antaa kuin äärimmäisessä hätätilanteessa. Kosketusnäyttö tekee hänestä ihan hyperzyberaktiivisen. 

Kuopus jaksaa kyllä keskittyä katsomaan Doraa, Muumeja, lastenelokuvia ja lasten lauluohjelmia dvd:ltä. Hän laulelee mukana, istuu sohvalla paikallaan ja välillä tekee lattialla kuperkeikkoja. 

Jos käsissä sen sijaan on laite, jota hän voi itse näperrellä, katsomisesta ja keskittymisestä ei tule yhtään mitään. Hän sammuttaa laitteen, käynnistää laittteen. Sammuttaa, käynnistää, sammuttaa, käynnistää. Vaihtaa applikaatiota. Klikkaa auki kaiken minkä voi. Ei keskity, vaan suhaa viiden sekunnin välein asioiden välillä ihan vain pelkästään siitä painamisen ja asioiden tapahtumisen ilosta. Ja mitä enemmän niitä eri applikaatioita painelee, sitä todennäköisempää on, että ruudulle lävähtää jotain shaissea netin syövereistä tai koko laite jumittuu.

Erikoistilanne, jossa kuopus saa räplätä pädiä: lentomatka.

Olemme yrittäneet yhdessä pampulan kanssa tutustua iPadiin, katsoa mitä sillä voi tehdä ja miten sitä pidetään sylissä katseluhetkellä. Mutta ei siitä ole ollut mitään apua. Laitteen nähdessään muutenkin energisestä pakkauksesta tulee sähköjänis, jonka kärsivällisyys on kokoluokkaa atomin puolikas.

Niinpä meillä on nyt tehty sellainen ruutuaikapäätös, että pädiä saa käyttää vain esikoinen. Hänellä on aikaa katsoa ohjelmia koulun loppumisen ja kuopuksen päiväkodin loppumisen välinen aika. Se tunti on hänen omaa aikaansa ja silloin hän saa istua sohvalla, syödä välipalaa ja tsillata jonkin kivan ohjelman parissa.

Kuopuksen tultua kotiin laite kätketään mahdollisimman korkealle hyllylle, josta kuopus ei sitä näe. Luulenpa, että tässä kohtaa on fiksuinta toimia näin. Katsotan se digikortti pampulan osalta sitten vaikka vuoden kuluttua uudestaan.

12 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Vuoden alku on sujunut töiden kannalta yllättävän tahmaisesti. En oikein tiedä, missä on mättänyt. Pidinkö liian pitkän loman , josta oli y...

Tein työpäivästä paremman kolmen kohdan listalla

29.1.18 Satu Kommentteja: 10

Vuoden alku on sujunut töiden kannalta yllättävän tahmaisesti. En oikein tiedä, missä on mättänyt. Pidinkö liian pitkän loman, josta oli yllättävän vaikea nytkähtää takaisin työrytmiin? Onko lautasella ollut liikaa sellaista pikkusälää, jonka organisoiminen vie julmetusti aikaa ja samalla aikaa pois laskutettavasta työstä? Vai enkö vaan osaa?


Tahmaisuus on ollut luonteeltaan sellaista, äh-en-saa-mitään-aikaiseksi-aikaa-kuluu-mitään-ei-tapahdu. On tuntunut, että mikään asia ei etene, vaikka niiden tavallaan pitäisi. Olen esimerkiksi työstänyt joulukuun alusta asti yhtä valtavan hauskaa lehtijuttua, joka käsittelee suosikkiaihettani ja sitä on ollut periaatteessa aivan unelmakivaa tehdä.

Yritin saada sen valmiiksi ennen joululomia. No ei onnistunut. Yritin loppiaista. Ei onnistunut (lomalla). Ennen matkamessuja (ihan mahdotonta). Matkamessuilla? (Messupäivän jälkeen ei jaksa tehdä mitään muuta kuin katsoa Siltaa.) Matkamessujen jälkeen? (Sain noroviruksen.) 

Kyllä tuonne jonnekin rakoon olisin saanut sen päivän tai parin verran työtunteja puristettua, mutta oikeastaanhan syy oli ihan muualla kuin siinä, että "ei ollut aikaa". Deadline oli vasta tammikuun lopussa. Olen niin DL-orientoinut ekselinhinkkaaja, että en pysty olemaan luova ja tekemään jotain etuajassa, jos ei ole pakko. Tavallaan haluaisin, mutta tavalllaan en kuitenkaan saa sitä valmiiksi.

Sitten kun työ ei etene, tulee aikaansaamaton laiska-kakkapää -olo. Ja se kiva loskainen tunnelma siitä sitten kätevästi leviää koko työviikon fiilikseen ja tekemisen meininkiin.


Viime viikolla olin siis Helsingissä ja teimme  Lähiömutsin Hannen kanssa urakalla uusia jaksoja Unelmaduunarit-podcastiimme. Yksi vierastamme, psykoterapeutti Satu Pihjala, on kirjoittanut kirjan aikaansaamisesta ja se ilmestyy maaliskuussa. Juttelimme kaimani kanssa hirvittävän mielenkiintoisista jutuista liittyen ihan tavallisiin arkisiin työpäiviin: miten saada asioita aikaan, kuinka saada flow-olo päälle, kuinka ryhtyä tekemään, missä mättää silloin kun tuntuu että mistään ei lähde tapahtumaan mitään. Tästä kaikesta lisää aikanaan siinä podcast-jaksossa, mutta yhtä pientä asiaa en voi olla mainitsematta nyt jo. 

Avauduttuani Satulle jonkin aikaa saamattomuuden tunteestani ja tahmaisesta alkuvuodesta, Satu kehotti minua tekemään kolmen kohdan listan. Hän kehotti kirjoittamaan ylös kolme asiaa, jotka seuraavan työpäivän aikana pitäisi saada tehtyä. Ne voivat ja itse asiassa niiden kuuluukin olla olla ihan tavallisia, jopa pieneltäkin tuntuvia juttuja, kuten vaikka: "vastasin X:n sähköpostiin".


Jos ei työssään valmista mitään fyysistä, vastaanota X-määrää potilaita tai hoida X määrää lapsia kello 8 ja 17 välillä, ei välttämättä tajuakaan, mitä kaikkea sen päivän aikana tulee tehtyä. Kun omaa työtään ei pysty mittamaan fyysisin kappalein, voi helposti tulla olo, että ei "ole saanut mitään aikaan". Kun oman tekemisen tekee itselleen näkyväksi, huomaa yllättäen toiminttaneensa monenlaista asiaa. Tekemisen etenemisestä ilostuneena fiilis nousee ja seuraavat hommat sujuvat paljon paremmalla sykkeellä.

Mutta entä jos unohtaa tehdä listan - kuten minä eilen unohdin tehdä tälle päivälle? Ei kuule onneksi haittaa yhtään! Ennen kuin lopetat työpäiväsi, kirjoita itsellesi kalenteriin, muistikirjaan tai kännykkään tai ihan mihin vaan ylös kolme asiaa, jotka sait tänään aikaiseksi.

Kokeilin. Tänään minä olen saanut valmiiksi:

- Yhden semityölään sähköpostin kirjoittamisen (tarjous).
- Otsikot ja ingressin siihen lehtijuttuun, joka on aivan pian (eli 31.1.) valmis.
- Tämän blogipostauksen.

Heijaheija, kylläpä tuli kiva fiilis. Kannattaa kokeilla! Jatkan listojen tekemistä nyt joka päivä, jos niillä saisi vaikka vähän rotia tähän valtoimenaan vellonneeseen vuoden alkuun.

Kuvia vaihtoehtoisilta työpaikoilta: Björgvin Hilmarsson

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Esikoinen käy nyt peruskoulun toista luokkaa täällä Islannissa. Ala-aste alkaa 6-vuotiaana, mutta toisaalta täällä ei ole esikoulua. M...

Koulupäivän aamu

27.1.18 Satu Kommentteja: 18


Esikoinen käy nyt peruskoulun toista luokkaa täällä Islannissa. Ala-aste alkaa 6-vuotiaana, mutta toisaalta täällä ei ole esikoulua. Melkein kaikki islantilaislapset käyvät päiväkotia, eli järjestäytynyt ryhmätoiminta ja joka-arkipäiväiset aamuherätykset lähtemisineen ovat tulleet kuitenkin tutuksi jo aika monen vuoden ajan.

Kaupallinen yhteistyö: Vaasan Koulunäkki ja Suomen Blogimedia


Saan usein kysymyksiä islantilaisesta peruskoulusta ja miten se eroaa suomalaisesta. Koulunkäynti ja oppiaineet ovat varmasti muuttuneet paljon sitten 1980-luvun, joten suomalaisten koulupäivien sisällöstä en enää kovin paljoa osaa sanoa. Mutta kerronpa nyt, millaista se on täällä meillä päin.

Ykkös- ja kakkosluokkalaisilla koulupäivä alkaa kahdeksalta tai yhdeksältä ja jatkuu joko yhteen tai kahteen. Tunnollinen ja rauhallinen kun on, olemme antaneet lapsen kävellä koulumatkat itse jo ekaluokalta lähtien.

Oppiaineet ovat perussettiä: islannin kieltä, lukemista, musiikkia, ympäristöoppia, yhteiskuntaoppia, matematiikkaa, tiedonhankintaa eli lähinnä kirjastokäyntejä ja taideopintoja. Liikuntaa on kolme kertaa viikossa ja hyvin iso osa siitä on uintia. Islannissahan tämä ei ole mikään ihme: uima-altaita on kaikkialla. Jos koulussa ei ole omaa uima-allasta, ryhmä menee lähimpään julkiseen uimalaan. Ne ovat varanneet osan altaistaan arkipäivisin koululaisryhmien käyttöön.


Ainoa asia, joka tyystin eroaa suomalaisesta ja islantilaisesta koulunkäynnistä on kouluruokailu. Kouluruoka on, kuten melkein kaikkialla maailmassa paitsi Suomessa, maksullista. Maksamme hieman alle sata euroa kuussa lämpimästä ruoasta. Esikoisen koulussa on oma keittiö ja omat keittäjät, jotka valmistavat ruoan. Se on usein kalaa ja perunaa, pastaa, kasvisvuokia, joskus puuroja ja sen lisukkeena verimakkaran siivu. Ja tämä viimeksi mainittu setti on se monen odottama suosikkiruoka.


Islannissa koululaiset pakkaavat joka päivä mukaan aamupäivän eväät. Rasia laitetaan aamulla reppuun ja eväät syödään noin puolitoista tuntia ennen lounasta. Aamupäiväeväiden idea on taata energiansaanti myös niille lapsille, jotka eivät kotona aamupalalla ole kovin suuriruokaisia. Kaikki eivät tykkää aloittaa päiväänsä syömällä. Minä itsekin pystyn harkitsemaan ruokailua vasta tunnin päästä heräämisestä. 


Aamupäiväeväät tulevat islantilaislapsille tutuksi jo dagiksessa. Päiväkodeissa aamun eväshetki sisältyy päivähoidon kuukausimaksuun, mutta koululaisten täytyy tuoda omat eväät.

Eväiden ohjeistus riippuu opettajasta. Osaa opettajista ei juuri kiinnosta, mitä lapset evästauolla syövät. Esikoisen tämänhetkinen luokanope on poikkeus. Hän on hirveän tarkka lisätyn sokerin kanssa: opettaja on kieltänyt oppilaidensa eväslistalta keksit, makeutetut jogurtit, pullat ja muut leivonnaiset. Minusta se on loistojuttu! Kaikki tosin eivät ole open kanssa samaa mieltä. 

Komentelua ja sääntöjä vierastavat islantilaiset eivät purematta niele näitäkään ohjeita. Heillä kun on vähän sellainen meininki, että minähän muuten itse päätän mitä lapseni syö. Opettajapa ei kuitenkaan anna periksi. "Mansikkajogurtissa on paljon sokeria. Se on sama kuin karkkia söisi. En halua nähdä niitä lasten eväsbokseissa. Ystävällisin terveisin, opettaja." -tyylisiä viestejä tipahtelee säännöllisin väliajoin vanhempien sähköposteihin. Ope näyttää valinneen väsytystekniikan, sillä eväsviestien määrä ei ole vähentynyt sitten syyskuun. Ja onhan tässä lukuvuotta vielä neljä kuukautta jäljellä! 

Itse vedän opettajan valitsemalla linjalla. Helppoa ja nopeaa, mutta sellaista josta oikeasti saa pitkäkestoista energiaa. Toinen tärkeä kriteeri on säilyvyys. Eväsboksin sisällön pitää kestää aikaa ja tämä ihan siitä syystä, että evästarpeiden ostamista ei tarvitse miettiä kuin korkeintaan kerran viikossa. Perjantaisin muovirasiaan pakataan kuivattuja hedelmiä, muina arkipäivinä jokin pilkottu hedelmä tai vihannes ja näkkileipää juustolla ja voilla.


Koin nostalgisia hetkiä, kun Vaasan Leipomoiden meille kotiin lähettämät näkkileipäpaketit saapuivat perille. Maku on täsmälleen sama kuin ennenkin. Paksu ja ilmava, että leipä oikeasti rouskuu hampaissa. Päälipuolella on tarpeeksi isot rei'ät, joihin mahtuu juuri oikea määrä voita.

Omina koulunkäyntivuosinani tämä kotimainen täysjyväruisnäkkileipä tuli tutuksi: Vaasan Koulunäkkiä sai ottaa kouluruoan kanssa niin monta viipaletta kuin halusi. Laman jälkeen, siinä 1990-luvun alun ankeina vuosia, voinappeja sai yksi oppilas kuitenkin korkeintaan kaksi. Oma onneni oli, että osa luokkakavereista ei tykännyt syödä näkkärin kanssa voita. Ylimääräisiä voinappirasioita oli helppo diilata ruokalan pöytien välillä esimerkiksi matikanläksyjen vastauksia vastaan. 


Islantilaiskauppojen keksi- ja korppuhyllyjen sisältö vaihtelee hurjasti. Näkkärivalikoima on usein aika rajallinen, sillä täällä ei syödä näkkäriä samalla tavalla välipalana kuin Suomessa. Viime viikot  olen onnellisena rouskutellut menemään Koulunäkkiä ja esikoinen on saanut ottaa samasta paketista itselleen evääksi köylynähkiä, kuten hän leivän nimen paketista islantilaisittain ääntäen lukee.  Näkkileipä taipuu panostamalla ihan lounaaksikin. Si Modan Kaisa pyöräytti aika näyttävät näkkärit mm. kesäkurpitsasta, mozzarellasta ja kananmunista. Irene Naakka Mutsie-blogista teki lisukkeeksi  herkulliselta kuulostavan korianterisalsan. Ja täällä Malenami-blogissa näkkärijuttuja toisella kotimaisella.

Kysäisin muuten Insta Storyn puolella - en mitenkään johdattelevasti, hehe - että eikös niin ole, että voi kuuluu laittaa näkkärin kuoppapuolelle. Vain kolmannes oli kanssani samaa mietä. Kolmannes! En pysty mitenkään hyväksymään tätä äänestystulosta.

18 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Toffeeperunat. Kinuskipotut. Karkkia pannullinen. Islantilaisen juhlakattauksen kiiltävänruskein helmi. Islantilainen keittiö on parhaimmi...

Islantilaisen keittiön herkku: karamellisoidut perunat

24.1.18 Satu Kommentteja: 4

Toffeeperunat. Kinuskipotut. Karkkia pannullinen. Islantilaisen juhlakattauksen kiiltävänruskein helmi. Islantilainen keittiö on parhaimmillaan erinomaista kalaa, lampaanlihaa, kotimaisia juureksia ja kasviksia - ja karamellisoituja perunoita!


Islannissa näitä kutsutaan ruskeiksi tai rusketetuiksi perunoiksi. Minulle ne ovat lempinimeltään toffeeperunoita, vaikka valmistukseen ei kermaa käytetäkään. Kun makea kastike kohtaa tavallisen keitetyn perunan, se nyt vain tuntuu suussa ihan ruokakarkilta.

Kun minulle ensimmäisen kerran tarjoiltiin islantilaisessa kodissa perinteinen juhlapäivällinen eli lampaanpotkaa, vihreitä säilykeherneitä ja raperperihilloa, oli lisukkeena karamellisoituja perunoita. Rakastuin niihin välittömästi. Se on jännä juttu, että tavallisia perunoita jaksan syödä kaksi, korkeintaan kolme, mutta näitä menee yhdellä aterialla helposti vaikka kymmenen. Sille on syynsä, että tätä karppaajan unelmaa ei ole tapana tarjoilla ihan jokaisena arkipäivänä... 

Karamellisoidut perunat ovat alunperin laskeutuneet laavakökkäreelle tanskalaisten mukana ja Tanskassa näitä varmasti valmistetaan edelleen. Islannissa nämä ovat supersuosittuja kotona kokatessa. Näitä ei juuri ravintoloiden ruokalistoilla näe, mutta sitäkin useammin juhlallisempana lisukkeena kotidinnerillä. Yhdelle ystävälleni nämä ovat kuulemma se kaikkein paras mahdollinen krapularuoka. Jos edellisiltana on venähtänyt baarissa pitkään, hän ryhtyy keittelemään seuraavana aamuna perunoita. 

Tässäpä tämä mainio perunaohje teillekin:

Brúnaðar kartöflur eli karamellisoidut perunat ("toffeeperunat")

1 kilo perunoita
1 dl sokeria
50 g voita

1. Keitä perunat kypsiksi, mutta älä anna ylikypsyä. Suosi kiinteää lajiketta, esimerkiksi siikli on hyvä.
2. Anna perunoiden jäähtyä ja kuori ne.
3. Sulata sokeri pannulla. Kun sula sokeri alkaa ruskettua, lisää voi. Laske hellan lämpötilaa.
4. Huljauta jäähtyneet ja kuoritut perunat vedessä siten, että ne ovat aavistuksen märkiä.
5. Lisää pinnalta märät perunat sokerivoi-seokseen. Kääntele perunoita pannulla siten, että karamellisoosi leviää kaikkien perunoiden kaikille pinnoille. Jatka perunoiden lempeää huljuttelea kastikkeessa niin kauan, että ne alkavat pikkuisen kiiltää pinnalta.
6. Valmista tarjoiltavaksi.

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Esikoinen on rauhallinen, kuopus on vilkas. Lähes tulkoon joka kerta kun kuvailen lastemme luonteenpiirteitä, kahden tai useamman lapsen v...

Sisarusten luonne-erot

22.1.18 Satu Kommentteja: 30

Esikoinen on rauhallinen, kuopus on vilkas. Lähes tulkoon joka kerta kun kuvailen lastemme luonteenpiirteitä, kahden tai useamman lapsen vanhemmat kertovat tilanteen olevan täsmälleen sama. Lapsista vanhin on hiljaisempi ja harkitseva, pesueen pätkässä on kolmen esikoisen energiat.


Lasten luonne-erot ovat jännä juttu. Sitä kun ei etukäteen tiedä, millainen dna-cocktail sieltä lapsen syntymän myötä tulee. Geenien lisäksi kasvatuksella ja ympäristöllä on tietysti hitokseenkin merkitystä lopputuloksen kannalta. Silti ne eivä tunnu selittävän tätä eroa. Mielestäni kasvatus ja ympäristö ovat meidän molempien lasten kohdalla hyvin samanlaiset. 

Väittäisin, että kohtelen lapsiani tasapuolisesti ja samalla tavalla. He saavat yhtä paljon aikaa, samantyylisiä virikkeitä ja meidän vanhempien suhtautuminen heihin on mielestäni aika samanlaista. Heillä on sama koti, samantyylisiä leluja. He ovat syntyneet samanlaiseen sosioekonomiseen elämäntilanteeseen ja molemmilla on paljon samat läheiset sukulaiset ja ystävät. He aloittivat päivähoidossa saman ikäisinä ja yökyläilivät isoäidillään ensimmäistä kertaa muutaman kuukauden ikäisinä.

Silti he ovat monella tapaa kovin erilaisia lapsia. Esikoinen oli pienempänä enemmän ujo kuin sosiaalinen. Hän ei ole kovin montaa kertaa sanonut vanhemmilleen vastaan ja yrittänyt puskea omaa näkemystään läpi ensimmäisen ei-sanan jälkeen. Hän tietää mitä rajat ovat, ja sitten niitä vain noudatetaan. 

Esikoisen kanssa ei ole mitään ongelmia katsoa iPadia vaikka puolta tuntia ja sen jälkeen laittaa kapine pois hyllylle ilman huutoraivareita tai edes harmittelua siitä, että ruutuaika on loppu. Ei esikoinen jaksa tuhlata energiaa vänkäämiseen. Hän ei sotke sotkemisen ilosta, vaan rakastaa järjestystä. Hän tuskastuu, jos huomaa muiden toimivan väärin. Jos joku toinen rikkoo sääntöjä, esikoista ottaa se pannuun, vaikka toisen toiminnalla ei olisi minkäänlaista vaikutusta hänen omaan elämäänsä. 


Kuopus on ollut ulospäinsuuntautunut ja utelias tutustumaan uusiin ihmisiin syntymästään asti. Hän on ominut asioita itselleen siitä asti kun oppi tarttumaan niihin. Ja rajat! Dsiisus, niitä  koetellaan aivan joka päivä ja lukuisia kertoja. Siinä hommassa tarkoituksena ei ole pyrkiä johonkin tiettyyn päämäärään: hän vain haluaa aina pikkuisen enemmän, mitä olisi tarjolla. Vaikka kulhossa olisi sata kiloa karkkia, se ei riitä, vaan vielä pitää vaatia "vielä yhtä" ihan vain vaatimisen riemusta. 

Kun kuopus näkee iPadin, sen silmät leviävät ja vartalo jännittyy innostuksesta. Ruudun äärestä hän ei näe eikä kuule mitään: painelee vain maanisesti nappuloita ja haluaa vaihtaa ohjelmaa, piirustusalustaa tai laulua - vähän applikaatiosta riippuen - mahdollisimman usein.  Tämän ylitsepursuavan päätelaiteinnostuksen takia annan kuopuksen katsoa iPadista lastenohjelmaa vain äärimmäisessä tarpeessa. Kankaalle heijastettu lastenohjelma tai lastenohjelma televisiosta on parempi vaihtoehto: siinä ei ole samalla tavalla vaihtoehtoa yrittää hallita laitetta eli pysäyttää, kelata, käynnistää tai valita uudestaan. Meno pysyy rauhallisempana, jos katselulaite ei ole käsin kosketeltavissa.


Vielä yksi kuvaava esimerkki keittiön pöydän äärestä. Kun syömme yhdessä illallista, esikoinen istuu paikallaan, syö hitaasti mutta syö kaiken. Näin on hänen kohdallaan ollut siitä asti kun syöttötuoli vaihtui normaaliin tuoliin ja pieni haarukka ja veitsi ovat pysyneet käsissä.

Kuopus ei istu paikallaan. Hän työntää tuoliaan sentin kauemmas ruokapöydästä ja sanoo, että "tähän asti". Jos erehdyn myöntymään, hän siirtää heti tuoliaan vähän lisää. "Tähän asti." Tätä peliä jatkuu niin kauan, että kuopus tuoleineen on pian siirtynyt olohuoneen poikki eteiseen, sillä siellä tulee vastaan ensimmäinen seinä. Kuopukselle on pakko sanoa heti ei, tuoli ei liiku mihinkään. Siitä seuraa puolen minuutin mittainen teatteri-itku, joka menee ohi ja ruokailu jatkuu siihen asti, kunnes tuolinsiirtoidea syttyy uudestaan. 


Mikä kumma voi olla syynä tähän erilaisuuteen? Onko se kasvuolosuhteissa? Ehkäpä kuopuksen ja esikoisen välinen luonne-ero johtuu syntymäjärjestyksestä. Esikoisen ollessa pieni kotona on ollut rauhallista. On ollut suhteellisen siistiä ja väljää ja vanhempien huomio on jakautunut tasaisesti vain yhteen lapseen. Kun esikoinen inahti, jompi kumpi oli paikalla heti. 

Kuopus syntyi keskelle ihan erilaista perhedynamiikkaa. Kotona on jo koko ajan vähän kiire, on meluisampaa, sotkuisempaa, leluja lattialla ja säädönpoikasta ilmassa vähän joka hetki. Jos esikoinen syntyy rauhalliseen joogastudioon, kuopuksen pääsylipulla pääsee tunisialaisille markkinoille. Kai siinä väkisinkin pitää pitää meteliä itsestään ja pyytää heti kaikki, että saa jonkun ajan kuluttua edes osan siitä, mitä haluaa. 

30 kommenttia:

Mitä tuumaat?

En tiedä, oletteko muut huomanneet itsessänne samaa, mutta olen tässä viime vuosina muutamankin kerran havahtunut siihen, että en ole enää...

Kun ehdottomuus laimenee

20.1.18 Satu Kommentteja: 16

En tiedä, oletteko muut huomanneet itsessänne samaa, mutta olen tässä viime vuosina muutamankin kerran havahtunut siihen, että en ole enää lainkaan niin samaa mieltä asioista, joista olin ennen täysin varma. Ainakaan en ole enää yhtä voimakas mielipiteessäni. Minusta on siis tullut vähän lepsu.

Iän myötä mielipiteet ehkä laimenevat - mutta skumpan laatu paranee.

Tulin Suomeen työmatkalle loppuviikosta. Yksi työreissun asialistalla olleista jutuista oli Lauran järjestämä Biodelly-ilta luonnonkosmetiikkakauppa Biodellyssä Turussa Rauhankadulla. Luonnonkosmetiikkaillan jälkeen  lähdimme Biodelly-porukallamme illastamaan Kuoreen, joka osoittautui erinomaiseksi ravintolaksi. Superhyvä valinta! Koska olimme jo useamman tunnin puhuneet kasvovoiteista ja vertailleet pohjustuksia, ei siinä ravintolaillan mittaan enää juuri kasvoöljyistä puhuttu vaan elämästä ylipäätään.

Mietin ääneen esimerkiksi sitä, kuinka kaksikymppisenä oli kovin lutuista vastustaa kauneusleikkauksia, botox-hoitoja ja tissinsuurennuksia. Kyllä mä ainakin haluan näyttää vanhalta, kun olen vanha, muistan ajatelleeni.

Voi niitä aikoja. Ihan tekee mieli pikkuisen tirskaista. Kun kaksikymppisenä on kaksikymppisen iho ja muutama kuntosaliharjoittelukerta tuo heti tuloksia, on tosi helppoa olla sitä mieltä, että jengi, joka kokee tärkeäksi kohentaa ulkonäköään vähän järeämmillä otteilla, on jotenkin täysin pihalla.

Itse olin pihalla.

En minä Rolfin summeria rimpauttaisi - ainakaan vielä - mutta enää minulla ei ole kovinkaan vahvaa mielipidettä siitä, että joku muu rimpauttaa. Aivan sama oikestaan. Sillä mitä se minulle edes kuuluu, jos aikuiset ihmiset haluavat tisseihinsä täytettä tai uuden vyötärön.

Kannuoperaatiot ovat vielä helppo aihe. Sitten tulevat ne kaikki muut, monimutkaisemmat asiat. Ydinvoima. Seksityöläisten oikeudet. Eutanasia. Tämänhetkisessä valossa tuntuu kummalta ajatella, että noista aiheista pystyin vielä 15 vuotta sitten olemaan vankasti joo- tai ei-mieltä. 

Kuoren mukava tarjoilija oli juuri tuonut eteemme jälkiruokalautaset, kun olimme porukkamme kanssa tämän ehdottomuuskysymyksen äärellä. Me kaikki tunnistimme nämä jutut itsessämme: meillä kaikilla  oli mielipiteitä, jotka ovat monipuolistuneet, ja ehdottomuuksia, joka ovat laimentuneet. Mistä muutos on mahtanut johtua - iästä vai lapsista? 

Ryhmäkäpertyminen.

Osa meistä oli sitä mieltä, että lasten synnyttyä (meillä kaikilla pöytäseurueesta on lapsia) valkoisen ja mustan värisävyt ovat laimentuneet ja asioiden monipuolisuus ja jatkuva muutos on iskenyt kasvoille ihan kunnolla. Onhan siinä järkeä: kun on pakko katsoa asioita 24/7 jonkun muun kuin itsensä näkökulmasta, ajattelu monipuolistuu väkisinkin.

Osa taas oli sitä mieltä, että muutosta eivät tuoneet lapset vaan ikä. Mitä enemmän näkee, kuulee ja kokee, sitä vähemmän tietää näkevänsä, kuulevansa, kokevansa ja ennen kaikkea ymmärtävänsä.

Enkä nyt tiedä, onko sillä edes mitään väliä, mistä se ehdottomuuden laimeneminen ja tiettyjen ideologisten värisävyjen haaleneminen johtuu. Jäin nimittäin ennemminkin miettimään sitä, että onko haaleneminen kokonaiskuvan ja yleisen hyödyn kannalta huono vai hyvä asia.

Tasapainoisesti lastattu laiva kulkee suorassa, ja se kulkee myös nopeammin. Mutta sitten toisaalta: lakataanko me saamasta aikaan asioita, kun iän mukanaan tuoma laimeneminen saavuttaa meidät? Olenko minä siis nyt siis saavuttamassa sen pisteen, jossa tilaa pitäisi antaa tulisieluisemmille tyypeille eli heille, joilla on vielä pokkaa olla asioista yksi ja oikea mielipide ja puskea täysillä sitä päin. Itse  voisin tasoittuneena leidinä vetäytyä vaikka sohvalle seuraamaan sivusta.

En tiedä. 

Joten menin sohvalle, vedin peiton jalkojen yli ja aloin katsoa Sillan neljättä tuotanokautta. Pörfekt.

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Minulta kysytään usein, mikä Islannissa on mielestäni kaikkein eksoottisinta ja erikoisinta verrattuna Suomeen. Lista on pitkä, mutta sen ...

Jäätikkövaellus Islannissa + alekoodi jäätikköretkille

17.1.18 Satu Kommentteja: 9

Minulta kysytään usein, mikä Islannissa on mielestäni kaikkein eksoottisinta ja erikoisinta verrattuna Suomeen. Lista on pitkä, mutta sen kärki hohkaa vaaleaa ja kylmää. Islannin jäätiköt ovat tehneet minuun (islanninhevosten ohella) isoimman vaikutuksen.

Ilme, kun olet saapunut Vatnajökullin reunalle. 

Ennen kuin tulin Islantiin ensimmäistä kertaa, en ollut nähnyt jäätikköjä kuin valokuvissa. Sitten yhtäkkiä ne makasivat siinä niin, ihan päätien vieressä ja melkein kosketusetäisyydellä. Silloin vuonna 2003 kun Islannissa ensimmäistä kertaa kävin, en tohtinut mennä jäätikköjä katseluetäisyyttä lähemmäs. Vaihto-opiskelijan budjetilla ei paljon jäätikköretkiä tehty, eikä jäätikölle saa missään olosuhteissa lähteä ilman asiantuntevaa opasta ja kunnollisia varusteita. 

Sitten tapasin mieheni, joka on työskennellyt jäätiköllä viimeiset parikymmentä vuotta. Ei hän minua nyt ihan ensimmäisillä treffeillä jään päälle vienyt, vaan baarissa olimme juomassa kaljaa, hehe. Seuraavan päivän päänsärkyä kävimme hoitamassa Sundhöllin uimalan kuumissa altaissa, jonne käveli hänen kodiltaan viitisen minuuttia. Jännä juttu muuten, että se sama uimahalli sijaitsee nykyisenkin kotimme ovelta viiden minuutin kävelymatkan päässä. It’s a match!

Skógafoss on jäätikkömatkan varrella, kun ajelee retken lähtöpaikalle Reykjavikista.

Aika pian suuntasimme yhdessä jäätikölle. Ensimmäinen retki oli kaikista mieleenpainuvin. Oli upea tunne painaa ensimmäistä kertaa jääpiikit ikijäähän ja lähteä hiljaa kävelemään yksityisoppaani perässä pitkin harmaata jäämattoa, joka matkan edetessä muuttui kirkkaanvalkoiseksi. Siellä täällä näkyi vaaleansinisiä railoja ja jääluolia. 

En ikinä unohda sitä aavalla jäätiköllä vallinnutta aavemaista hiljaisuutta, jonka rikkoi silloin tällöin ilmoille kantautuva räjähdyksenomainen ääni. Sellainen kuuluu, kun syntyy uusia railoja. Jossain päin lotisi vesi. Vaikka jäätiköllä ei kasva mitään (paitsi nämä kerran miehen kotiin tuliaisina tuomat ”jäätikköhiiret”), siellä on jatkuvasti pientä actionia päällä. Jäätikkä sulaa, mutta toisaalta myös kasvaa. Se muuttaa muotoaan ja liikkuu. Jäätiköllä on esimerkiksi oma ”viemäristö”, jota pitkin jäätikön sulamisvedet virtaavat.


Sen reissun jälkeen olemme käyneet jäätiköllä lukemattomia kertoja. Olen tehnyt päiväretkiä osana isompaa ryhmää, käynyt jäätiköllä yhdessä esikoisen kanssa, grillannut jään päällä hodareita (yhdellä matkalla eräs islantilainen ystävämme oli raahannut rinkassaan matkakaasugrilliä, nakkeja, nakkisämpylöitä, sinappia, majoneesikastiketta ja paahdettua sipulia - koska miksipä ei!) ja kokeillut jääkiipeilyä. Pääsinpä kerran viemään sinne myös Islannissa käyneen Antti Holman.

Perheretki jäätikölle! Kuvasta puuttuu kuopus, joka jäi päiväksi mummolaan.

Puolisoni on vaeltanut Islannin ja Grönlannin jäätiköitä ristiin rastiin matkailijoiden kanssa ja kaveriporukassa. Yleensä kävellen ja hiihtäen, mutta joskus matkaa on pitänyt tehdä myös moottorikelkoilla ja jäätikkökäyttöön muunnetuilla autoilla. Maaliskuussa olisi taas vuorossa Islannin ja koko Euroopan suurimman jäätikön Vatnajökullin ylitys. 

Minua on kosiskeltu tälle matkalle mukaan jo muutaman vuoden, mutta en ole vielä kehdannut lähteä. Ei minua se hiihtäminen ja vaeltaminen kuumota, vaan telttamajoitus ulkona. Kyllä minä hiihtää jaksan, mutta että sulattaisin lunta juomavedeksi. Enpä tiedä… Se vaatii jo omistautumista.

Pidemmällä jäätikkövaelluksella käytetään railoalueilla turvaköysiä.

Islannin pinta-alasta noin 15 prosenttia on jopa yli kilometrin paksuisen jäätikön peitossa. Euroopan suurimmat jäätiköt löytyvät täältä meidän lähes takapihalta. Islannissa jäätiköitä voi ihailla pienen välimatkan päästä autonikkunasta tai kävelemällä lähelle. Yksi parhaita näköyhteyksiä jäätikölle on, kun ajelee Islannin kiertävää ykköstietä Reykjavíkista Skaftafellin luonnonpuistoon päin. Skaftafellissä voi sumuttomalla säällä nähdä Vatnajökullin, vaikka ei poistuisi edes autosta. Sinne ajaa Reykjavíkista taukoineen noin viidessä tunnissa. 

Pääkaupungista jäälle pääsee nopeamminkin. Parin tunnin ajomatkan päässä Reykjavíkista sijaitsee Sólheimajökullin jäätikkö. Sinne jäätikkövaellusten lähtöpisteelle eli isohkolle parkkipaikalle voi ajaa kuka tahansa ja käydä vilkaisemassa jäätikköä.

Sain esikoisesta seuraa jäätikkövaellukselle viime kesänä.

Minulla on välillä tapana hengailla mieheni työpaikalla, jäätikön lisäksi myös siellä toimiston puolella. Jos meillä on molemmilla tiedossa tasapitkät toimistopäivät, parkkeeraan itseni hänen työpöytänsä ääreen oman läppärini kanssa. Omat hommat ja yhteinen lounas on hauskaa vaihtelua yksin työhuoneella istumiselle. 

Kun kirjoittelin tätä postausta siellä Islannin jäätikkövaeltajien päämajassa Icelandic Mountainguidesilla, juolahti mieleeni kahvitauolla kysäistä puolison työkaverilta, voisinkohan saada alekoodin jäätikköretkille. Kuka tietää, ehkä täällä lukijoissa on lähiaikoina Islantiin-suuntaajia. 

Tässä olisi alekoodi, jotka syöttämällä saa 15 prosentin alennuksen jäätikkömatkasta. Koodit ovat voimassa heinäkuun loppuun saakka. 

Jos vaakatasossa vaeltaminen ei riitä, niin jäätiköillä voi kokeilla myös jääkiipeilyä.

Jäätikkövaellus Sólheimajökullilla (parin tunnin jäätikköretki, minimi-ikä 8 v). Vaelluksen lähtöpaikalle on reilun parin tunnin ajomatka ykköstietä pitkin Reykjavíkista. Matkalla tänne voi pysähtyä katselemassa päätien varrella olevia upeita vesiputouksia Seljalandsfossia ja Skógafossia. Jäätikölle on päätieltä eli ykköstietä lyhyt matka, muutamia kilometrejä. Alkuperäinen hinta 9 900 ISK / n. 80 €, alekoodilla 8 400 ISK / n. 68 €. Sisältää kokeneen jäätikköoppaan palvelut ja tarvittavat varusteet.  Alekoodi: NW18


Helppo kajakkiretki Sólheimajökullin jäätikkölaguunilla. (2 tunnin helppo kajakkiretki, minimi-ikä 16 v). Koe jäätikkölaguuni kajakilla! Hiljaisessa jäätikkölaguunissa kelluu suuria jäämassoja. Niiden välissä melominen on hiljainen ja hieno elämys. Retken alkuperäinen hinta 12 900 ISK / n. 105 €, alekoodilla 10 900 ISK / n. 90 €. Sisältää kokeneen opppaan palvelut ja tarvittavat varusteet kuten kuivapuvun. Alekoodi: NW18


Samalla alekoodilla 15 prosenttia pois myös jääkiipeilyretkistä jäätiköllä.

Perhelomailua.

PS. Hasardivaroitus! Jäätikölle ei saa turvallisuussyistä missään nimessä nousta omin päin ilman opasta ja kunnollisia varusteita. Jos sinne lähtee lenkkareilla liukastelemaan eikä tunne turvallisia polkuja, saattaa päätyä jäärailon nielaisemaksi.

9 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Heipat vaan täältä laavakökkäreeltä! Viikonloppuna myrskysi ihan hulluna. Tiet olivat kiinni kovan tuulen takia ja lunta tyrskysi kuin tai...

Ystäväviikonloppu Reykjavikissa

15.1.18 Satu Kommentteja: 6

Heipat vaan täältä laavakökkäreeltä! Viikonloppuna myrskysi ihan hulluna. Tiet olivat kiinni kovan tuulen takia ja lunta tyrskysi kuin taivaassa olisi ollut lumivarastosta iso reikä suoraan Islannin yläpuolella. Viikonloppu oli muutoinkin mieleenpainuva. Nimittäin yksi ihana Dorit tuli kylään.


Kirjoitin syksyllä aikuisiän ystävyyssuhteista. Siis siitä, että sitten kun opiskelut ovat ohi, asuinpaikkakuntaa ja ehkä maatakin on vaihdettu muutamaan kertaan, harrastuksia on loppunut ja tilalle tullut uusia, on tullut lapsia tai lemmikkikoiria tai molempia. Noissa muutoksissa ovat ystävyyssuhteet joutuneet isoon mankeliin. 

Osa on hävinnyt myllyn syövereihin syystä tai toisesta, pieni osa on säilynyt ennallaan. Niissä uusissa tilanteissa uusien ystävien löytäminen on tosi vaikeaa. Enkä nyt puhu hyvänpäivän tutuista ja sellaisista kivoista kavereista, joita kohdatessa on hauskaa moikkailla ja vaihtaa kuulumisia, vaan sellaisista ystävistä, joita kelaa silloinkin kun ei heitä näe. Että mitähän mahtaa kuulua, miten asiat ovat menneet, mitäköhän kivaa on viime aikoina tapahtunut ja milloinkohan ehditään taas nähdä uudestaan.


Minulla on liikkuvan työn, keskirsuuren suuni ja sosiaalisissa tilanteissa viihtyvän persoonani katakia aika liuta tuttuja ja kavereita. Ystäviä minulla on loppujen lopuksi aika vähän. On siis aina ollut, myös silloin opiskeluaikoina, kun mikään muu ei rajannut omia menemisiä paitsi pankkitilin saldo. (Nyt kun olisi vähän enemmän massia, ei ole sitä runsaan luppoajan tuomaa vapautta - tämä on kai sitä "aikuisuutta" sitten.) 

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista tiivistä ystäväporukkaa, jonka kanssa kokoontuisimme perjantai-iltaisin leipomaan pitsaa tai käpertyisimme sohvalle hieromaan toistemme varpaita. Ystäväni eivät oikeastaan edes tunne toisiaan. Olemme kaikki peräisin ihan eri porukoista. Aluksi harmittelin sitä. Olisihan se nyt hauskaa, jos vanhat ala-astekaverit pitäisivät vieläkin yhteyttä. Tai jos olisi olemassa kaveriporukka, joka on tavannut toisiaan säännöllisesti sitten lakkiaisten 1999. Takana olisi paljon yhteistä historiaa, eikä jokaista käännettä tarvitsisi selittää alusta asti uudestaan.

Mutta olisiko se kuitenkaan niin? Enpä osaa sanoa. Mitä enemmän itselle on kertynyt vuosia, sitä paremmin olen oppinut tuntemaan itseni ja sen, mistä minä tykkään ja mihin haluan aikani käyttää. Tarha-, naapurusto- ja kouluystävät tulevat olosuhteiden pakosta. Sitten kun ystävät tulevatkin kaikki keskenään vähän eri puolilta, tuntuu että me olemme ystäviä koska meillä on oikeasti sekä jotain yhteistä että jotain jaettavaa eikä siksi, emmekä ole ystäviä vain koska käytäntö nyt vain saneli niin. Eikä tämäkään asia tietenkään ole joko tai. Voihan olla niinkin hauskasti, että päiväkodin pihalta asti vaihdevuosiin säilyneet frendit ovat juuri niitä, joiden kanssa olisi ystävystynyt muutenkin.

Meni miten meni, mutta joka tapauksessa: Sitten kun löytää uuden sellaisen hyvän ystävän, niin voi vitjat! Sehän tuntuu ihan siltä kuin olisi päässyt hyville nettitreffeille. Se on vilpitöntä riemua, että voi apua, täällähän on tämmöinen tyyppi, jonka kanssa on ihan sairaan hauskaa puhua ihan mistä vaan, tehdä hulluja juttuja, pohtia työasioita, juoruilla, syödä ja juoda ja löllyä kuumissa uima-altaissa ilman minkäänlaista piinallisen kiusallista hiljaisuutta tai oman päänsisäistä pohdintaa siitä, että diggaakohan toi yhtään siitä mitä me nyt tehdään.


On sellainen hauska kupliva olo, että tästä on ihan pakko kertoa ihan kaikille. Ja koska täällä meillä kotona ei juuri nyt ole ketään kuuntelemassa jorinoitani, tuli kiljahtelemaan tänne omaan paikallismediaani. Että voi miten siistä olikaan viime viikonloppuna jäädyttää silmämunat lumimyrskyssä, ratsastaa islanninhevosilla jäisellä pellolla, juoda skumppaa uima-altaassa, lojua olohuoneen lattialla poikittain ja puhua ihan sikana kaikkea järkevää, hauskaa, fiksua ja tyhjänpäiväistä. Lapsetkin tykkäsivät. Missä se Toolit nyt on, kyseli mörssäri tänään aamulla, kun huomasi, että työhuoneen patjalla ei  enää nukkunutkaan ketään. 

Mietimme Doritin kanssa, että milloinkohan olemme tavanneet ensimmäistä kertaa. Kumpikaan ei muistanut. Jossain täällä blogosfäärissä se oli. Täältähän melkein kaikki nykyiset ystävyys- ja työkaveruussuhteeni ovat saaneet alkunsa. Mutta milloinkohan se oli? Luin Doritin blogia jo ennen kuin se siirtyi hetkeksi Helsingin Sanomiin. Eli olemme siis tutustuneet ainakin ennen vuotta 2012. Kas, siitäkin on kohta kuusi vuotta. 


Nelipäiväinen minilomailumme oli sen verran onnistunut setti, että ne sitä sisältöä pitää jakaa muillekin. Vähän myöhemmin on siis tulossa oma juttunsa vinkeistä aikuisten viikonloppureissulle Islantiin. Palaan siihen vielä myöhemmin tällä viikolla. Nyt lähden tuonne ulos sulattelemaa lunta jalkojeni alla. Jospa se talvi nyt olisi viikonlopun lumimyrskyilyn jälkeen vihdoin tullut tänne Islantiinkin.

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olin esikoisen kanssa viikon marraskuussa Teneriffalla. Meille on tässä viimeisten vuosien aikana muodostunut tavaksi tehdä kerran vuodess...

Hotelliarvostelu Sandos San Blas Teneriffa

12.1.18 Satu Kommentteja: 4

Olin esikoisen kanssa viikon marraskuussa Teneriffalla. Meille on tässä viimeisten vuosien aikana muodostunut tavaksi tehdä kerran vuodessa joku hauska matka ihan vain kahdestaan. Olemme käyneet kaksistaan pari kertaa Lontoossa tapaamassa siskoani ja nyt olimme toistamiseen Teneriffalla. Tällä kertaa meillä oli oikeastaan vain yksi juttu, jonka matkalta halusimme: rentoutua kivassa hotellissa. (Ja kyllähän me sitten löysimme itsemme pari kertaa vesipuisto Siam Parkista.)


Tämän reissun hotellia valittiin huolella ja pitkään. Lapsi tulee helposti autossa huonovointiseksi, joten siksi halusimme hotellin, joka olisi mahdollisimman lähellä lentokenttää. Koska oli jo marraskuu, halusimme pysyä Teneriffan eteläpuolella, jossa sataa vähemmän kuin pohjoisrannikolla.

Emme halunneet suurimman turistialueen keskelle, vaan mieluummin vähän sivuun liikenteestä ja kävelykaduista. Koska toiveena oli rauhallinen sijainti, oli tärkeää että hotellissa olisi ihan kaikki tarvittavat palvelut. Ravintolareissut, viinibaarikierrokset ja autoiluretket lähiseudulle kuuluvat ihan eri lomatyyppiin. Nyt halusimme vain olla paikallaan ja istua auringossa, urheilla, katsella merelle, lukea kirjoja ja katsella välillä iPadia. Halusin meille all inclusiven, jotta joka ateriaa varten ei tarvitsisi erikseen lähteä etsimään ravintolaa. All inclusiven kautta koko matkan kustannukset olivat tiedossa etukäteen. 


Löysin lopulta Aurinkomatkojen kautta Sandos San Blas -hotellin vartin taksimatkan päässä Teneriffan eteläisestä lentokentästä. Siinä tuntui muutaman nettiesittelyn ja matkailijoiden arviointien perusteella täyttyvän jokainen kohta. Koska lensimme saarelle suoraan Islannista, pyysin hotellilta tarjousta. Sain lennot ja hotellin meille kahdelle jopa hieman edullisemmin, mitä viikon pakettimatka tuohon hotelliin olisi maksanut Suomesta tilattuna. Matkatoimistojen ja nettivarauspalveluiden hintojen tsekkauksen jälkeen kannattaakin muuten aina kysyä tarjousta myös suoraan hotellista. Joskus voi nimittäin olla, että lennot ja hotellin saa edullisemmin erikseen ostettuna. 



Sandos San Blas oli aivan ihana hotelli. Meillä oli sviittihuone (halusin tilavan kalustetun terassin merinäköalalla) hotellin päärakennuksen ylimmässä eli neljännessä kerroksessa. Sängyt olivat jämäkät ja hyvät nukkua. Kylpyhuone oli tilava. Lasisten seinien ansiosta hierovassa kylpyammeessa kelluessaan näki ulos omalle terassille. Jos olisi halunnut yksityisyyttä, lasisten kylppärinseinien eteen olisi saanut helposti vedettyä eteen puiset sermit. 



Pari kerrosta hissillä alaspäin ja olin punttisalilla. Ilmastoidulla punttiksella oli kiva määrä levypainoja ja peruslaitteet crosstrainereineen ja juoksumattoineen. Hotellin vieressä sijaitsevalle luonnonsuojelualueelle järjestettiin pari kertaa viikon aikana päiväkävelyjä ja iltaisin tähtienbongailukierroksia. Siellä oli myös kivat lenkkipolut: muutamaa kilometria pidempää maastojuoksulenkkiä alueen poluilla ei jaksaisi tehdä, sillä alue oli kuitenkin aika pieni. Puolituntiseen hölkkään polut olivat kuitenkin ihan passeleita. 

Hotellin harrastejengin tyypit vetivät joka päivä vesijumppia, venyttelytunteja, joogaa ja vaelluksia läheiselle luonnonsuojelualueelle. Lapsia hotellissa oli todella vähän, mutta lastenohjelma iltadiskoineen, seinäkiipeilyineen ja kasvomaalauksineen järjestettiin silti aikataulun mukaisesti. Lasten kanssa työskentelevä henkilökunta oli aivan huippua. Esikoinen oli usein ainoana tyyppinä yhdessä ohjaajien kanssa ulkokiipeilyseinällä tai hytkymässä hotellin klubitiloissa Macarenaa, mutta se taisi tehdä lapseen vain entistä isomman vaikutuksen. Vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan, esikoinen osallistui kaikkiin aktiviteetteihin ja puhui vielä reissun jälkeenkin hotellin superkivoista tytöistä ja pojista.



Muutamilla keskustelupalstoilla hotellin ravintolan buffet-valikoimaa arvosteltiin vähän tylsäksi, mutta minä en kyllä oikeastaan löytänyt kritisoitavaa. Salaattivalikoima oli joka aterialla iso, leivät tuoreita ja juustovalikoima hyvä. Liharuokia söin harvakseltaan, mutta paistetut kalat ja äyriäiset olivat buffet-ruoaksi erinomaisia. Illallisella ja lounaalla valkkari oli aina sopivan viileää ja cava kuivaa ja jääkylmää. 

Hotelli sijaitsee meren rannalla, mutta ranta on niin kivinen että se ei sovellu uimiseen. Tämän tiesimme toki jo etukäteen, eikä se haitannut. Meistä ei kumpikaan viihdy rannalla koko päivää, joten oma hiekkaranta ei ollut oleellista onnistuneen loman kannalta. Meren ääni ja tuoksu ja kauniit rantakivet ovat kuitenkin tärkeitä, joten sijainti meren läheisyydessä oli tärkeä juttu. Kivisellä rannalla oli muutam aurinkotuoli, joissa sai makoilla rauhassa lukemassa ja lämmöstä nauttimassa ilman kaupustelijoita ja muuta rantatrafiikkia. Tykkäsimme!



Uima-allasalue oli hyvin suunniteltu. Hotellin lukuisat altaat sijaitsivat peräkkäin, ja jokaisen altaan ympärillä oli joukko aurinkotuoleja ja lähettyvillä pieni baari. Tämän takia vieraat jakaantuivat allasalueelle tasaisesti, mikä teki tunnelmasta mukavan rauhallisen ja kiireettömän. Jos vesijumppa ja suurimman allasbaarin kajareista kuuluva jytkytys ei kiinnostanut, pystyi parkkeeraamaan itsensä uima-allasalueen toiseen päähän ja olemaan ihan hissukseen vaan. Ja se lämmitetty uima-allas todella oli lämmin. Celsiukset olivat reilusti 25 paremmalla puolella, koska me islantilaisiin kuumavesialtaisiin tottuneetkin pystyimme tuskitta työntymään altaaseen.

Hotellilomasta jäi kamalan hyvä mieli. Erityiskiitokset osoitan itselleni. Aivan mahtavaa, että sen kaiken googlaamisen, vertailun ja kyselemisen jälkeen onnistuin löytämään hotellin, joka oli juuri sitä, mitä me etsimme. 

4 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tammikuuhan ei olisi tammikuu, jos en pääsisi juomaan kahvia ja syömään korvapuustia Helsingin messukeskuksen keskikäytävälle. Matkamessut...

Islanti, matkamessut ja arvonta

9.1.18 Satu Kommentteja: 110

Tammikuuhan ei olisi tammikuu, jos en pääsisi juomaan kahvia ja syömään korvapuustia Helsingin messukeskuksen keskikäytävälle. Matkamessut pidetään ensi viikon viikonloppuna. Siinä tilanteessa, ajankohdassa ja tunnelmassa on jotain niin vastustamatonta. Uusi vuosi aluillaan, monia alan tuttuja moikkailee, kahvi läikkyy pahvikupista puserolle, vessassa on jonoa, metrilaku haisee mansikalle ja ympärillä on tuhansia ihmisiä, jotka haaveilevat matkasta jonnekin. 

Islannnilla ei tänä vuonna ole omaa ständiä koko messuilla, mutta minähän tulen paikalle, kuten viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut tapana. Kyllähän minä nyt yhden maan edustamisen hoidan vaikka itse. Siispä: eväät reppuun ja baanalle!


Sunnuntaina 21.1. esiinnyn matkamessujen Eurooppa-lavalla kello 13:30. Kerron perhematkailusta Islannissa: mitä Islannissa voi tehdä lasten kanssa, mistä saa turvaistuimia vuokralle, minkäikäisten lasten kanssa voi jo mennä uimaloihin ja kylpylöihin, entäs issikkavaellukselle? Minkälaisia lyhyitä luontokävelyitä voisi tehdä lasten kanssa? Minne perheen teinit roolipelaajat kannattaa viedä?

Esiintymiseni jälkeen olen siellä lavan vieressä tavattavissa, jos joku haluaa tulla kyselemään vaikka matkavinkkejä tulevalle lomalle tai muuten vaihtamaan Islanti-aiheisia ajatuksia. Nähdään siis  messuilla!

Valokuvaajana osan ajasta työskentelevä puolisoni alkoi viime vuonna tehdä kuvauksia  myös dronella. Hän harjoitteli sen käyttöä viime kesänä ja teki harkkatöinä muutamia lyhyitä, matkaopaskirjaani mainostavia videopätkiä. Tässä niistä Itä-Islannin rannikolla kuvatuista videoista yksi:


Ja se otsikossa lupaamani arvonta! Minulla olisi kaksi messulippua arvottavana. Islanti-bonuksena voittajat saavat messulipun lisäksi signeeratun Tripsteri Islanti -kirjan. Lippu oikeuttaa yhteen käyntiin messuilla ja sen arvo on 16 €. Arvonnan voittaja saa lipun sähköpostilla, ja Tripsteri Islanti -kirjan voi noutaa messuilta messukäynnin yhteydessä.

Kerrohan, minne haluaisit matkustaa seuraavaksi. Arvon kaksi voittajaa kaikkien 14.1. mennessä vastanneiden kesken. Voittajat ilmoitan täällä postauksen lopussa.

110 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaksi viikkoa, 12 hiihtopäivää ja 172 kilometriä perinteistä hiihtoa. Hiihtoloma Ylläksen laduilla oli juuri niin ihana kuin uskalsin odot...

Hiihtäjän varusteet

8.1.18 Satu Kommentteja: 10

Kaksi viikkoa, 12 hiihtopäivää ja 172 kilometriä perinteistä hiihtoa. Hiihtoloma Ylläksen laduilla oli juuri niin ihana kuin uskalsin odottaakin. Katsokaa nyt vaikka noita upeita reissuripsiäni. Ihan hiihtämisen onnesta ne siihen kasvoivat. Ehkä 25 asteen pakkasellakin oli jotain tekemistä asian kanssa...


Kirjoitinkin jo aikaisemmin siitä, kuinka hiihtäminen yhdessä lasten kanssa sujui. Nyt on aika kurkata peilistä omaa naamaa ja katsoa, mitä kaltaiseni sunnuntaihiihtäjän varustekassista löytyy.

Pakkasin mukaan todella vähän vaatetta ja tavaraa, sillä ostin neljän hengen porukallemme vain kaksi ruumaan menevää matkalaukkua. Tiesin nimittäin jo tullessa, että viihdymme sisätiloissa tasan kaksissa vaatteissa: yöpuvussa ja hiihtovaatteiden alle puettavassa kerrastossa. No yhdet mekot pakkasin mukaan jouluaattoiltaa ja uuden vuoden juhintaa varten, mutta muutoin viihdyimme kalsareissa ja villasukissa koko joululomamme ajan. 

Olen ikuisesti sunnuntaihiihtäjä. Tykkään hiihtää paljon ja pitkään, mutta olen tosi hidas ja hannaan alamäissä. Traktorinia jyrään kyllä ylämäet, eikä ylämäkien kapuaminen tee yhtään niin kipeää egolleni kuin alaspäin kiitäminen. Ne ohuet sukkatrikoot ja virtaviivaiset hiihtoasut eivät siis ole minua varten. Jäätyisin sellaisessa kokovartalokondomissa kuoliaaksi ennen ensimmäistä latukahvilaa. 

Minulla ei myöskään ole omia murtsikkasuksia tai monoja. Islannissa ei ole samanlaista hiihtoperinnettä ja yhtä hienoja latuja kuin Suomessa. Niinpä en ole katsonut järkeväksi ostaa omia varusteita varaston seiniin nojailemaan. Reissuilla vuokraamme kamppeet. Vuokraamalla säästää matkatavaran raahauksessa hermoja ja rahaa ja saa varmemmin oikeat varusteet. En tajua voiteluista tai erilaisista suksipohjista juuri mitään. Saan suuremmalla varmuudella juuri siihen säätilaan sopivat sukset, kun joku asiantuntija valitsee ne puolestani. Ja jos vaikka mono hajoaa tai sauva katkeaa (meille kävi molemmat), uuden saa helposti. 

Me vuokrasimme Äkäslompolon SportShopista ahkion lapselle (90 €/viikko). Sukset monoineen sain heiltä käyttööni maksutta, eli ne sain oravannahkakauppana blogini kautta. Olen käynyt parissa muussakin vuokraamossa ja myymälässä Ylläksen alueella, mutta tähän yhteen olen tykästynyt eniten. Laaja valikoima, hyvä palvelu ja sijainti lähellä latuja.


Monojen sisään laitan yhden sukkakerroksen: ohuehkot ja joustavat villaa sisältävät sukat. Esimerkiksi Smartwoolin ja Bridgedalen sukat ovat toimineet tosi hyvin käytössä. Käytän näitä samoja sukkia myös crossfit-treeneissä, hevosvaelluksilla ja juoksulenkeillä, kesät ja talvet. Ne pitävät jalat lämpimänä, mutta eivät hikoiluta keskellä kesääkään. Eivät paina eivätkä rullaannu ärsyttäväksi mytyksi varpaiden alle. Kannattaa muuten pitää huoli siitä, että monot ovat tarpeeksi isot. Kovalla pakkasella omat varpaani kylmettyvät helposti, jos monoon ei jää tarpeeksi ilmaa. Käytän normaalisti kokoa 39, mutta hiihtomonoissa minulla on ollut aina koko 40.

Sitten muu vaatetus. Urheilurintsikoiden ja pikkareiden päälle puen lämpimät pitkät kalsarit ja pitkähihaisen aluspaidan. Kaapistani löytyy useamman merkin kerroksia, mutta parhaiksi olen kokenut Ruskovillan silkkivillavaatteet. Ne pitävät lämpimänä eivätkä ala haista hielle. Ja ne on mitoitettu oikein! Onko mitään ärsyttävämpää kuin ostaa mielestään reilunkokoiset pitkät aluskalsarit ja sitten ne jäävät puoliväliin takapuolta tai pitkähihaisen aluspuseron, joka ei tule tarpeeksi alas eli ei ylety kunnolla kalsareiden sisään. Mrr. Olen hylännyt tekokuituiset pitkät alusvaatteet ihan täysin, koska ne haisevat parin käyttökerran jälkeen hirveälle. Villaiset tai villasilkkiset taas eivät tuoksahda viikonkaan hiihtämisen jälkeen. Pieni tuuletus ja ne ovat valmiina käyttöön.

Päällyshousut pöllin ennen lähtöä puolison vaatekaapista, sillä en löytänyt omia talvitoppahousujani mistään. Miehen varastossa on näitä Mountain Equipmentin ulkohousuja varmaan sata lahkeellista. Vähän pitkäthän ne olivat, mutta annoin olla. En halunnut ostaa omia housuja kahden viikon hiihtourakkaa varten ja vain muutaman senttimetrin takia. Lahkeissa oli kuitenkin pitkät tarrat, jolla lahkeensuun sai kiinnitettyä monon ympärille tukevasti eikä lahje lähtenyt karkuun monon alle. Nämä ovat tuulen ja vedenkestävät ja yhdistettynä Ruskovillan lämpimiin pitkiin alushousuihin kroppa pysyi lämpimänä myös 25 asteen pakkasella. Jos ne toimivat Vatnajökullin yli hiihtäessä, niin ei kai ihme että niillä pärjää myös Ylläksen valaistuilla laduilla.

Takkina käytin puolisolta viime vuonna lahjaksi saamaani lämmintä kuoritakkia. Tämä keltainen Patagonian takki (täyte polyesteria) paitsi näyttää hyvältä myös toimii urheillessa. Se on superkevyt ja kaikki ulos puskemani hiki tuli takista kevyesti läpi ja hävisi haihtuen ilmaan. Muutamana hiihtopäivänä säät olivat todella viileät ja silloin pelkkä aluspaita ja kuoritakki ei olisi riittänyt. Kun mittari valahti alle 15 pakkasasteen, laitoin kuoritakin alle islantilaisen villapaitani. 


Vaikeinta talvipukeutumisessa minulle ovat hanskat, sillä näppini jäätyvät todella nopeasti. Puolisollani oli mukana kolmet talvikäsineet, mutta ne olivat kaikki minulle liian ohuita. Parin kilsan hiihtämisen jälkeen sormeni olivat tunnottomat ja kylmä sattui sydämessä asti. Kävin reissumme aikana ostamassa SportShopista lämpimimmät mahdolliset hanskat ja ne myivät minulle nuo valkoiset nahkapäällysteiset Hestran rukkaset. Maksoin niistä yli satasen, mutta kyllä ne sitten lämpimät ovatkin. Varmuuden vuoksi sujautin kovimmilla pakkasilla peukalo-osastoon kahdeksan tuntia lämpöä tuottavat hanskanlämmittimet. Ei tullut enää kylmä!

Sitten vielä paksu hattu. Luottopäähineeni näillä hiihtoreissuillamme on Marmotin kirjava tupsupipo. Sen salaisuus on kaksinkertainen tosipaksu kangas, joka suojaa korvia tuulelta ja pitää pipon tukevasti päässä. Plussaa myös väristä: tuo päässä näkee läpi vaaleanharmaan maiseman, missä kohtaa latua hiihtäjäjonon viimeinen äheltää...

Tuubihuivi on myös möst. Käytän sitä kaulurina ja kovemmassa viimassa tai pakkasessa nostan sen suun eteen pehmentämään sisäänhengitystä ja suojaamaan kasvoja. 


Näiden matkaltapaluujuttujen kirjoittaminen on muuten aika ankeaa. Hrr. Alkaa tehdä hirveä mieli uudestaan tuolle matkalle ja laduille. Työnteko ei pahemmin kiinnostele, kun mielessä pyörivät vain ladut, munkkirinkilät ja Kotamajan ensimmäinen ylämäki. Pääsisipä taas pian uudestaan! 

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Viisi asiaa, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen viime vuodesta ilman etukäteissuodatusta ja  sen tarkempaa pohdintaa.  1. Helpompi lap...

Tällainen oli vuosi 2017

4.1.18 Satu Kommentteja: 8

Viisi asiaa, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen viime vuodesta ilman etukäteissuodatusta ja  sen tarkempaa pohdintaa. 

1. Helpompi lapsiperhearki eli kasvavat lapset. 2. Kirjat ja podcast. 3. Erämaavaellus vapaan hevoslauman kanssa. 4. Lähipiirin sairastelut. 5. Taloremontti, jonka etenemisen rinnalla kilpikonnakin kilpajuoksee. Pakko on kyllä lisättävä vielä kuudes kohta: leuanvedot ilman avustavia kuminauhoja. Yeah! Nelikymppisen kunto nousee kuin talvipakkasella maahan hakatut tulppaaninsipulit kevätauringossa. Varmasti mutta toooodella hitaasti.


Kirjoitin viime vuonna näihin samoihin vuodenaikoihin, mitä odotan vuodelta  2017. Noh miten siinä kävi?

Toivoin, että siskoni muuttaisi Afganistanista hieman lähemmäs. Loppuvuoden hän vietti Iranissa. Eihän se nyt ihan Berliini ole, mutta kun karttaa katsoo, niin toiveeni tavallaan toteutui. Teheran on muutaman sata kilometriä lähempänä kuin Kabul. 

Unelmahommissa-kirja ilmestyi ja pääsi kauppoihin, ja mikä erityisen kivaa sen rinnalle teimme Lähiömutsin Hannen kanssa Unelmaduunarit-podcastin, joka jatkuu tammikuussa. Työjuttujen puolella erityisen antoisaa olikin podcastin tekeminen. Se opetti eniten uutta ja sitä tehdessä oli pakko oppia lennosta. Toinen opettavainen ja sitä kautta myös hirmu motivoiva keissi oli Biodelly-tiimiin mukaan pääseminen. Se avasi ovet luonnonkosmetiikan maailmaan ja se matka jatkuu tänäkin vuonna. 

Muut odotukset? Esikoinen viihtyi koulussa. Mörssäri rakastui päiväkotiin ja luulen päiväkodinkin vähän rakastuneen häneen. Äitini voinnista on vaikea sanoa mitään varmaa. Lunta oli tosi vähän eli ei juurikaan päästy Islannissa hiihtämään. Eikä - tietenkään - saatu kodin remonttia valmiiksi. Kovin mukavaa oli myös se, että suosikkihevoseni Hötturin viime vuosina vähän reistailleet kaviot olivat nyt kunnossa ja pääsin ratsastamaan sillä kesän vauhdikkaimmalla issikkavaelluksella. 

Semmoinen se viime vuosi oli: isoja iloja, pieniä iloja, suruja, menetyksiä ja välillä vähän vittuperkelettä. 

Olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos seuraava vuosi voisi olla jotain samankaltaista.  Pari lisäbonusta rohkenen kuitenkin esittää. Toivon, että Islannissa jumissa oleva ystäväni pääsisi kotiin. Että lähipiirissä olevat sairaudet ja murheet kevenisivät. Että Islantilainen kodinonni -kirja ilahduttaisi. Että ehtisin itsekin lukea enemmän. Ja kirjoittaa seuraavan kirjan ilman influenssaa ja paremmin kesittyen. Että se kodin remontti vihdoin valmistuisi. Että ehdittäisiin viettää puolison kanssa enemmän kahdenkeskeistä aikaa (ehkä sitten, kun remontti valmistuu?) Että olisi ihan vaan peruskivaa menoa vailla sen suurempia huolia.

Huomenna koittaa perheemme talviloman viimeinen päivä ja matka kohti kotia alkaa. Toivotaan tasaista menoa ja vain vähän ilmakuoppia. Ihan koko vuodelle.

Ollaan kuulolla!

Kuva: Björgvin Hilmarsson

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kannattaako Ylläkselle tulla omalla autolla, junalla vai lentäen? Olemme viettäneet perheen kanssa täällä joululomia kolmesti. Joka kerta ...

Ylläkselle lentäen, junalla vai omalla autolla?

1.1.18 Satu Kommentteja: 29

Kannattaako Ylläkselle tulla omalla autolla, junalla vai lentäen? Olemme viettäneet perheen kanssa täällä joululomia kolmesti. Joka kerta olemme hoitaneet logistiikan eri tavalla. Tässä kunkin vaihtoehdon plussat ja miinukset. 

 Autolla Lappiin; matkan varrella yöpysähdys Oulussa, joulu 2013.

Ylläkselle omalla autolla: halpa ja joustava

Tämä on selkeästi edullisin vaihtoehto, jos autossa kulkee vähintään pari ihmistä. Bensat Helsingistä Ylläkselle ja takaisin maksavat noin 250 euroa. Matkanteko on huomattavasti kivempaa, jos yöpyy yhden yön vaikkapa Oulussa. Kahden hengen huoneesta + lapsi olemme maksaneet noin 150 €. 

Joustavat aikataulut, podcastit, äänikirjat, vaihtuvat maisemat ja randomit huoltoasemakahvipaussit tekevät autoilusta kivan tavan matkustaa. Huonolla ilmalla, autopahoinvoivien lasten kanssa ja suurella matkatavaramäärällä  autoilu on se tylsin vaihtoehto. 


Ylläkselle yöjunalla: parasta jos koko hytti tykkää

Yöjuna Lappiin! Ai että. Tämä on aivan ihana tapa matkustaa, mutta vain jos koko yöhytti on samaa mieltä. Teimme junamatkan Ylläkselle ja takaisin pari vuotta sitten, kun kuopus oli vasta muutaman kuukauden ikäinen. Sillä reissulla ei hirveästi nukkunut kukaan. Kuopus heräili usein junan ääniin ja tutin puuttumiseen ja herätti tietysti konsertillaan koko hytin. Jos olisin matkustanut yksin tai kaksin puolisoni kanssa tai vähän vanhempien lasten kanssa, olisin luultavasti nauttinut matkanteosta vieläkin enemmän. Junassa osuu niin moni asia kohdalleen: on aikaa lukea myöhäiseen iltaan ja nukkua sopivan pitkään, koska Kolarin yöjuna ei saavu Kolariin kamalan aikaisin. Hytissä voi syödä matkaeväitä ja katsella ikkunasta öisiä peltomaisemia. Ei ole minnekään kiire. Ei tarvitse jonottaa turvatarkastuksissa. Juna lähti myöhään illalla Helsingistä ja saapui Kolariin aamuyhdentoista pintaan. 

Bussi Kolarista Ylläkselle kesti reilun puoli tuntia. Koska mökkien avaimet saa ja hotellien check-in on suunnilleen kolmen maissa iltapäivällä, siinä joutuu pari tuntia hengailemaan hotellin aulassa, kahvilassa tai ravintolassa.

Kolmen sängyn perhehytti maksoi molempiin suuntiin pari vuotta sitten 600 euroa. Se oli melko edullinen hinta omasta hytistä, jossa olimme perheen kesken. Hyvä hinta selittyy sillä, että olin ostanut liput neljä kuukautta ennen matkaamme. Jos junalippujen oston jättää lomakaudella viime tinkaan, saattaa olla, että omia hyttejä ei enää ole, tai jos on, hinnat ovat korkeat. 

Ja hei huomio yksinmatkaajat! Kannattaa muistaa yksi juttu: jos matkustaa yksin ja ottaa vain istumapaikkalipun, saattaa junassa saada ostettua itselleen edullisen makuupaikkalipun, jos sänkypaikkoja on jäänyt tyhjiksi.

Kirjoitin pari vuotta sitten vinkit Kolarin yöjunaan. Kannattaa lukaista, jos päädyt kokeilemaan Kolarin yöjunaa ensimmäistä kertaa.

Junamatkailun miinus lentämiseen verrattuna on se, että junassa köröttely vie aikaa. Itse matkanteko vie lomapäivistä kaksi. Mutta jos ei ole kiire, niin pari päivää ei tunnu missään. 

Ensimmäistä kertaa yöjunassa, joulu 2015.

Ylläkselle lentäen: kliinistä ja useimmiten nopeaa

Tänä vuonna otimme Lappiin Finskin lennot ja ihan aikataulullisista syistä. Saavuimme Islannista Suomeen vasta aatonaattona iltapäivällä, ja jotta ehdimme jouluaattoaamuksi perheen luo, oli lentäminen ainoa vaihtoehto. Tiesin tämän onneksi jo kesällä. Tosin vaikka ostin liput puolta vuotta etukäteen, eivät ne mitenkään halvat olleet: neljälle meno-paluuliput Helsingistä Yllästä lähimmälle lentokentälle eli Kittilään ja takaisin: noin 1 100 euroa. (Islannista Suomeen ja takaisin pääsi edullisemmalla hinnalla)

Reilu tunti koneessa, lasi mustikkamehua ja olet jo melkein monot jalassa. Kittilästä lentokenttäbussi vei mökkialueelle alle tunnissa. Kätevää!

 13 matkustustunnin jälkeen kuopuksesta loppui virta, joulu 2017.

Lentäminen on siis vaihtoehdoista nopein mutta myös kallein. Kannattaa toki huomioida myös se, että nopeudessakaan ei välttämättä päästä ykkösiksi, jos joutuu sumplimaan jatkolentoja. Meidän lentomme Islannista Suomeen laskeutui yhden aikaan iltapäivällä. Koska lensimme Icelandairilla, en saanut kirjoitettuja Lapin- ja Islannin-lentoja samalle lipulle. Sen takia otin tarpeeksi pitkän vaihtoajan, jotta aivan varmasti ehtisimme hakea matkatavarat, tsekata itsemme sisään ja nousta jatkolennolle, vaikka Islannin-lentomme olisi jostain syystä myöhässä. No tällä kertaa se ei ollut myöhässä. Lentomme Kittilään lähti vasta puoli yhdeksän illalla. Hengasimme siis lentokentällä melkein kahdeksan tuntia. Ajansäästöä junailuun tuli "hurjat" neljä tuntia.

Jos minä saisin päättää, tulisimme seuraavan kerran yöjunalla. Jos mieheni saisi päättää, autolisimme. Lapset tykkäsivät lentämisestä, koska siinä ei tule huono olo ja lentokentällä oli hauskaa hengata, koska sai katsoa iPadista lastenohjelmia. Seuraava tällainen matka olisi tarkoitus tehdä kahden vuoden päästä. Mielenkiinnolla odotan, minkälainen kompromissi siitä syntyy.

PS. Bussillakin tänne kai pääsee? Onnibus ainakin joku aika sitten markkinoi aloittaneensa säännölliset vuorot mm. Ylläkselle joulu- ja hiihtolomakaudella. Mutta kääks, bussivaihtoehtoa lasten kanssa en kyllä edes harkitse.

29 kommenttia:

Mitä tuumaat?