Kaupallinen yhteistyö: Biodelly ja SBM Kipinä. Juttu sisältää myös affiliate-linkkejä. Hehkuva meikki helposti ilman värikerrosöverei...

Hehkeä helppo nakki - vinkit hehkuvaan meikkiin

29.12.18 Satu Kommentteja: 2

Kaupallinen yhteistyö: Biodelly ja SBM Kipinä. Juttu sisältää myös affiliate-linkkejä.

Hehkuva meikki helposti ilman värikerrosövereitä.  Näillä vinkeillä saa talven väsyttämiin kasvoihin pienen lupauksen kesää.


Ystävyys tai rakkaus ovat vain sanoja, kunnes löytyy yksi, jolle olet hehkuasi säästellyt. 

Sorry! Tuo muutama sata vuotta sitten hautaan päätyneen englantilaisrunoilija John Gayn lainaus ei nyt ehkä ihan sovi kontekstiin, mutta tuollainen rosoinen kulmikkuus ja kolmionmallisen palikan tunkeminen neliöstä sisään kuvastaa hyvin suhdettani tähän aiheeseen. Siis meikkaamiseen.

Visuaalisuus, hehkeys, ehostaminen, kauneus ja itsensä hemmottelu ovat asioita, jotka koen itselleni vähän vieraiksi. En osaa oikein tarttua niihin. Valeäiti sen hyvin ilmaisi: "Minä en ole hemmottelija, olen tekijä". Juttu oli erinomainen muistutus itsellenikin, että meikeistäkin voi kirjoittaa kovin monella tavalla.

Tämä pisteestä A pisteeseen B koheltaminen, "mieluummin varma kymppitonni kuin etäisesti mahdollinen miljoona" -ajattelutapa ja tekemällä valmiiksi -mukareippaus saavat jopa naurettavat mittasuhteet. 


Esimerkiksi tänään. Nyt askel lyhyelle sivupolulle, ennen kuin menen itse asiaan. Otimme tämän postauksen kuvat tänään Islannin pohjoisrannikolla, yhden kuuman luonnonlähteen vieressä. Kuvaussession jälkeen laitoimme uikkarit päälle ja laskeuduimme jääkylmästä ilmasta uimaan nelikymmenasteiseen veteen. Se oli ihanaa. Hiukset hulmusivat pakkastuulessa ja keho hikoili kuumassa vedessä. Kuuman kylvyn jälkeen puin vaatteet päälle mahdollisimman nopeasti. Äkkiä ruho kuivaksi ja housut jalkaan, pusero päälle. Ja sitten kiireellä autoon odottamaan muita ja kylälle asioita hoitamaan.

Ensin juoksin pankkiin, muut odottivat autossa. Auton ikkunasta puoliso oli huomannut, että vaimo on näköjään pukenut ulkohousut jalkaansa nurin päin. Pesuohjelaput löpöttivät housujen saumassa kankkujen välistä pilkottaen kuin pala väärään paikkaan jäänyttä vessapaperia. No mitäkö tein? En niin mitään. Pistin käden pyllyn päälle, ettei ohjelaput näy ja kiirehdin käsi hanurissa leipomoon. Oli tärkeämpää hoitaa käytännön asiat ensin, ja miettiä vasta sitten "pikkuasioita". Puoliso ei ihan tajunnut tätä logiikkaa, mutta suhdettamme piristää kovasti se, että katselemme asioita useimmiten aika eri vinkkeleistä.

Tämmöistä menoa elämäni aika usein on.


Eli ei varmaankaan tule yllätyksenä, että en jaksa fiilistellä erilaisia purkkeja ja purnukoita, ihastua värisävyistä ja etsiä ja löytää erilaisten meikkituotteiden koostumusta. En osaa innostua meikeistä tai meikkaamisesta. Meikkaan välillä, kun haluan näyttää freesimmältä ja kuvissa paremmilta. Meikkaan täysin lopputulos edellä, en innostuksesta itse tekemiseen tai meikkaamisesta tulevaan rauhalliseen flow-tunteeseen. Kulmakynä kädessä sykkeeni nimittäin vain nousee. 

Meikkihommani perustuvat seuraaviin juttuihin. Ainoastaan luonnonkosmetiikkaa. Helposti levittyvä ohut pohja, joka tasoittaa ihon sävyä eli esimerkiksi peittää vessan peilin edessä mustapäiden puristelusta syntyneet punaiset jäljet. Väriä kulmiin ja luomelle, että näytän olevani enemmän hereillä. Huuliin kylmänsävyistä huulipunaa. Silmäripsiin vähän mustaa ripsaria.


Oi mutsi mutsin Elsa antoi minulle kerran ihan loistavia strobing-vinkkejä, eli kuinka saada kasvoille sellainen avaistuksen hehkuva, virkeä ja haalean kimaltelun puolelle menevä flirttaileva olemus (googlaamalla strobing löytyy tarkempia tietoja tästä hehkutekniikasta). Kun Asikaine teki tämän kaikki pankit päräyttävän hehkumeikkipostauksen, minänkin innostuin. Saisikohan omallekin naamalle samanlaisen fiiliksen?

No saisi.

Ei tarvitse osata tehdä varjouksia, eikä näiden valitsemieni tuotteiden kanssa tarvitse käyttää sutia tai edes meikkisientä. Levitän nämä ihan vain sormilla. Ja luonnollisesti: jos käytän kahta tuotetta, levitän värit eri sormilla, ettei lopputulos ole kirjava.


Nui Berlinin multistick* on paksun peukalon kokoinen leveä väristikki, josta saa mahtavan poskipunan. Islannissa pimeääkin pimeämpi talvi on jatkunut jo viikkoja. Lumenpuute on vaivannut vuoden pimeimpänä aikana eikä aurinko paista lainkaan. Kasvoistani alkaa olla kaikki väri kadonnut. Sipaisen persikkaista Karamere-sävyä poskipäihin ja levitän huolettomasti joka suuntiin niin, että väri levittyy luonnollisen näköiseksi. Haa, ihan kuin olisin saanut pikkuisen auringonpaistetta:


Korennon huuli- ja poskiväri*. Tämä kotimainen luonnonkosmetiikkamerkki on vilahdellut viime aikoina kavereideni Instagramissa ja kiinnostuin kokeilemaan sitä myös itse. Valitsin tämän tuotteen, koska siitä löytyi täydellinen sävy: viileän sinipunainen Rasberry. Kun tätä levittää ohuen kerroksen huulille, tuntuu kuin olisi syönyt jäisiä marjoja. Väriä tulee sopivasti, mutta ei yhtä paksusti kuten huulipunasta. Viileä sävy sopii minulle, koska se leikkaa hampaitani vaivaavaa keltaisuutta ja tekee niistä asteen vaaleamman näköiset. Jos haluaa korostaa poskipäitään vähän enemmän, kannattaa sipaista tätä tuon Nuin multistickin sijasta. 


Nui Berlinin hennosti kimaltelevat korosteluomivärit* ovat kätsy vaihtoehto puuterimaisille luomiväreille. Sitä paitsi ne sytyttävät iholle pikkuruiset lamput! Etusormella levittyvä voidemainen luomiväri tuo talvinaamalle hehkua, virkistyneen ilmeen ja pienen aavistuksen kesästä. Nuin valkoinen Hukarere-sävy on omasta mielestäni paras sävy luomaan luminizer-efektin, joka näyttää kivalta niin luonnossa kuin valokuvissakin. Tuote sytyttää kasvoille pienet lamput, mutta  hienovaraisemmin kuin ne 1990-luvulla suositut supervahvat valokynät. Jos Hukarere tuntuu liian valkoiselta, vähän lämpimämpää jälkeä saa aikaan värisävyllä Puawai, joka on hieman ruusuinen. Käytän tätä korosteluomiväriä kasvojen korkeimpiin kohtiin: yläluomelle, kulmakarvojen yläpuolelle, ylähuuleen päälle, leukaan, poskien korkeimpaan kohtaan ja kulmaluulle. 


Kaikki tuotteet ovat helppoja käyttää, laadukkaita ja monikäyttöisiä. Tuoksuvat hyvälle, mutta eivät vahvalle. Nämä taskussa on hyvä olla hehkeä helppo nakki.

Helpon nakin kuvasi: Björgvin Hilmarsson (tuotekuvat otin itse).

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Blogi vaipuu tänään joululomille ja minä huomenna, kun kaupan ovi sulkeutuu kello 13. Ahh! Suunnitelmat siitä eteenpäin ovat mahdollisimma...

Otokset tämän vuoden elämästä

23.12.18 Satu Kommentteja: 1

Blogi vaipuu tänään joululomille ja minä huomenna, kun kaupan ovi sulkeutuu kello 13. Ahh! Suunnitelmat siitä eteenpäin ovat mahdollisimman yksinkertaiset: lakusuklaapipareita, sopivasti skumppaa, paljon unta ja roadtrip Pohjois-Islantiin. Suomen-perheeni on luonamme joulun ja uuden vuoden yli ja lähdemme porukalla maaseudulle kylpemään ja maisemia katselemaan. 


Minun piti tämän vuoden lopulla kirjoittaa vielä vaikka ja mistä. Ajatuksissani oli ainakin au pair -työ Islannissa, tunnelmia  viime kesän Suomen-mökkireissulta ja kertoa uusimmasta kirjastani, jonka ensimmäisen käsisversion palautin kustantajalle tällä viikolla. Nuo aiheet jäävät nyt tammikuun puolelle, koska tarve rauhalliselle lomalle ilman läppäriä on nyt todella tarpeen.

Selasin äsken uteliaisuuttani läpi tämän vuoden blogiarkistoni. Halusin fiilistellä. Ja  - köh - myös varmistaa, mitä kaikkea tänä vuonna onkaan tapahtunut. Muistelin pääasiassa hyviä juttuja, mutta toki on tapahtunut myös kaikenlaista ikävää, mutta niinhän kaikille joskus.

Kokosin omaksi ja teidän iloksi tällaisen aikajanan tammikuusta joulukuuhun. Poimin jokaisesta kuukaudesta yhden suosikkijuttuni, joka ei välttämättä ole sen kuukauden luetuin tai kommentoiduin tai omasta mielestäni parhaiten kirjoitettu. Otin sen, josta tuli ensimmäisenä fiilis: "kun mietin tuota kuukautta, tämä asia nousee vahvimpana mieleen".

Aloitetaan. Tällaista pulpahti siis mieleen. Kuvat ovat sekalaisia otoksia vuoden varrelta.



Tammikuu
Vuoden alku on se tyhjä paperi, johon voi alkaa tehdä alkavan vuoden tehtävälistaa. Näistä vinkeistä on minulle aina apua ja itse tiedän palaavani tämän jutun pariin kun lomat ovat ohitse. Kolme vinkkiäni hyvään työpäivään.




Helmikuu
Ilmestyi kirja, Islantilainen kodinonni, ja toki siitä piti riemuita täällä blogissakin. Olen kirjaan tosi tyytyväinen ja sen kulkua lukijalta toiselle ja kirjan herättämää keskustelua ja saamaani lukijapalautetta on ollut mielettömän palkisevaa lukea. Kiitos ihan jokaiselle, joka on ollut mukana tässä retkessä.



Maaliskuu
Tämä kuukausi oli älyttömän reissutäyteinen. Koin kahden viikon aikana maailman ääripäät. Siksi valitsin tähän poikkeuksellisesti kaksi juttua.

Suomessa puhututti päivähoito ja päiväkotien henkilökunnan matalat palkat. Pohdin Islannin päiväkotijärjestelmää ja niitä 4 200 euron kuukausipalkkoja.



Toukokuu
Toivepostaus ulkosuomalaisen elämästä! Monet ovat kyselleet, millaista on oppia uusi kieli aikuisena. Ei se minulle helppoa ollut, enkä sitä vieläkään ihan täysillä osaa. Edelleen jännittää vastata puheluun, joka tulee vieraasta numerosta. 



Kesäkuu
Oh, jalkapallo! Aihe, josta en ikinä ajatellut blogissani kirjoittaa, mutta tässä sitä ollaan. Islannin miesten jalkapallomaajoukkueeseen liittyvät jutut ovat järjettömän luettuja. Kiitosta vaan, Google. Kiitos siitäkin, että minä itsekin olen hieman oppinut jalkapallosta, kun olen "raportoinut" Islannin jalkkiksen EM- ja MM-kisamenestyksestä.



Heinäkuu
Islanninhevoset. Kesä. Niin. Aiheita, jotka pakko valita mukaan tällaiselle listalle. Viime kesän issikkavaellukset jäivät mieleen niin monesta syystä. Upeat hevoset, käsittämättömän mahtavat maastot ja maisemat ja iso joukko niin upeita tyyppejä, jotka alkoivat tuntua kavereilta. Hevosihmiset ovat hyviä ihmisiä. Se on fakta, jota kukaan tapaamani ei vielä ole romuttanut.




Elokuu
Tämä!!! Upea vuoristovaellus yhdessä jäätikköoppaan ja esikoisen kanssa. Vaelsimme pari päivää laaksoissa, vuorilla ja joenvarsilla ja yövyimme ylisöpössä vuoristomökissä meren rannalla. Tämän reissun vaadin saada tehdä uudestaan ensi vuonna.



Syyskuu
Ajatuksenvirtaa kohtalosta, päämääristä ja siitä, kuinka melkein kaikki näyttää jälkeenpäin niin selvältä ja tarkoituksenmukaiselta. Se, mikä ei sisälly tuohon "kaikkeen", ovat vastoinkäymiset ja surut, niitä ei voi kukaan ennustaa, välttää tai valita.



Lokakuu

Parhaiten mieleeni jäänyt kaupallinen yhteistyöpostaus. Olin haudutellut tätä vuosia, kokenut yrityksen ja sen tuotteen niin omakseni, että oli mielettömän iso riemu päästä toteuttamaan tällainen juttu. Kyse on tietysti niistä myssyistä.




Marraskuu
Jaiks! Julkaisin ensimmäisen fiktiotekstini koskaan. Se oli sairaan jännittävää, pelottavaa ja hauskaa. Siis yhden tekstin kirjoittaminen. Olen kirjoittanut työkseni yli 15 vuotta ja silti yhä kirjoittaminen saa aikaan tällaisia fiiliksiä. Ajatella! 


Joulukuu
Kuten tuossa alussa mainitsin, olemme menossa perheen kanssa yhteiselle maaseuturetkelle Pohjois-Islantiin joulun ja uuden vuoden välipäivinä. Niiltä seuduilta on kotoisin myös se kuvitteellinen veljespari, josta tehtiin televisiosarja, joka muutti elämäni. 



Rauhallista joulua teille kaikille. Erityisesti mielessäni on muutama lukijani, joiden joulu on täynnä surua ja tuskaa. En uskalla luvata, että ensi vuonna on kaikki hyvin, koska eihän semmoista kukaan voi tietää, mutta ainakin tilanne on jollakin tavalla toinen kuin nyt. Voimia ja lepoa teille kaikille.

Kuullaan, kun mittarissa on 2019. Pus!

1 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ai että mutta kyllä taas tajusin rakastavani näitä islantilaisia jouluperinteitä. Suomessakin on todella rikas ja hieno kansanperinne, mut...

Räyhäävät pukit tuovat joulurauhan

21.12.18 Satu Kommentteja: 2

Ai että mutta kyllä taas tajusin rakastavani näitä islantilaisia jouluperinteitä. Suomessakin on todella rikas ja hieno kansanperinne, mutta oma kokemus on se, että Islannissa nuo vanhat kansanperinteet elävät nykyarjessa paljon voimakkaampina. Kuten nyt esimerkiksi tämä tapa viettää joulua. Ai että!



Seuraavaksi ihan lyhyt intro islantilaiseen joulupukkiperinteeseen.

Elikkä siis. Islannissa on yhden joulupukin sijasta kolmetoista pukkia, ja he aloittavat paikallisen joulunvieton 12. joulukuuta. Pukki kerrallaan laskeutuu alas lähivuorilta ihmisten keskuuteen piruilemaan ja ärsyttämään ihmisiä. Tarinoiden mukaan jokaisella pukilla on yksi hallitseva luonteenpiirre, jonka mukaan hän on myös saanut nimensä. Ovenpaiskoja paiskoo vierailulle tullessaan ovia. Padankaapijan tulon huomaa siitä, että kaikki keittiön pöydälle jätetyt ruoka-astieat esipuhdistuvat kuin huomaamatta. Kynttilännyysijä pöllii lapsilta kynttilät. Lampaankiusaaja mellastaa lampolassa. 

Sitten on joulupukkien äiti, joka syö jouluateriaksi huonokäytöksisiä lapsia. Joulupukin äidin uusi miesystävä piereskelee luolassaan eikä pistä kodinhoidon takia tikkua ristiin. Omituisella perheellä on myös yksi lemmikki, terävähampainen ja -kyntinen musta joulukissa. Ei mikään petteri punakuono kuitenkaan... Tämä nisäkäs nimittäin syö joulu alla kaikki ne islantilaiset, jotka ovat pukeutuneet resuisiin ja likaisiin vaatteisiin.

Groteskit vanhat joulutarinat kerrotaan uudestaan eri muodoissa joka joulu kodeissa, päiväkodeissa, kouluissa, mainoksissa ja kauppojen näyteikkunoissa. Jouluaattoiltana Islannissa ei lapsiperheisiinkään tule yhtä joulupukkia tuomaan paketteja. Jouluaattona jaettavissa lahjoissa on kaikissa mukana kortit, joissa kerrotaan kuka on antanut lahjan ja kenelle. Nämä aattoillan paketit eivät siis missään vaiheessa tule jolupukilta. Pienikin lapsi tietää niiden alkuperän. Ne pukkien tuomat lahjat tulevat 13 päivän ajan ennen joulua: pukit tuovat tullessaan pienet lahjat ja sujauttavat ne ikkunalaudalle laitettuun kenkään (tällaisia kenkiä meidän perheessä tehdään, sorry muuten äärimmäisen suttuiset kuvat!). 


Vaikka joulu huipentuu ja lahjojen antaminen keskittyy joluaattoiltaan, on tämä 13 päivää ennen joulua kertakaikkisen mieleenpainuvaa ja jouluntäyteläistä aikaa. Joulu siis oikeastaan kestää täällä Islannissa yli kaksi viikkoa: ensin 13 päivää kansanperinnejoulua ja siihen päälle modernit joulukuuset, jouluillalliset ja sukulaiskäynnit.

Nämä islantilaiset joulujutut ovat tosi vanhoja. Vanhimmat islantilaispukkeihin liittyvät kansanrunot ovat 1600-luvulta, ja kokonainen yhtenäinen tarina 13 joulupukista luonteenpiirteineen kirjoitettiin ylös 1800-luvulla, jolloin suullisina tarinoina kerrottuja kansansatuja laitettiin kirjoitettuun muotoon. 

Yhä edelleen nuo tarinat ovat läsnä ja elossa. Siitä ei oikein voi kiittää ketään muita kuin perinteistään ahkerasti kiinni pitäviä islantilaisia. 


Kun kaikki osallistuvat näihin joulutsembaloihin, perinteet pysyvät hengissä. Laitetaan kengät ikkunalaudalle 12. joulukuuta, käytetään joulukissakuvastoa fiinejä mekkoja myyvien vaatekauppojen joulumainoksissa, osallistutaan joulutapahtumiin, mennään kuuntelemaan Islannin sinfoniaorkesterin joulukonserttia ilkeästä joulukissasta  ja kuunnellaan vanhoja kansanlauluja joulupukeista ja heidän Gryla-äidistään ja joulukissasta. Paikallinen meijerifirma painaa maitotölkkien kylkeen reilu kuukausi ennen joulua nämä hulvattomat pukkikuvat.

Yksi omasta mielestäni mieleenpainuvimmista islantilaisista jouluperinteistä on Reykjavikissa sijaitsevan Islannin kansallismuseon joulukalenteri, joka aukeaa 12. joulukuuta. Joka päivä jouluaattoon asti kello 11 saapuu päivän joulupukki laulattamaan ja tanssittamaan lapsia ja aikuisia ja kertomaan omasta joulunvietostaan. Minä kävin tyttöjen kanssa viime viikolla tapaamassa Padankaapijaa. Paikallisen ala-asteen musiikinopettaja soitti pianolla joululauluja, kaikki lauloivat ja lopulta Padankaapija ryntäsi yleisön sekaan ja lavalle mellastamaan, kolisuttamaan kattilaa ja kertomaan pieruvitsejä.


Pampulaa vähän pelotti nähdä moinen rääväsuupukki ensimmäistä kertaa livenä, mutta aika pian jännitys katosi ja mimmi ryhtyi hoilaamaan joululauluja muiden mukana. Tunnelma oli jännän sähköinen. Siinä yhdistyivät vanhat perinteet, lasten vilpitön innostus, oma fiilistely ja läsnäolijoiden osallistumisen halu. Poistuimme pukkiaamupäivästä täynnä riemua.

Koska me emme ole uskonnollisia emmekä kuulu kirkkoon, meille ei ole muodostunut historiallista, sukupolvelta toiselle jatkuvaa jouluperinnettä esimerkiksi joulukirkon tai jouluevankeliumin lukemisen kautta.  Kuitenkin kokemus jostain itseä, omaa ikää ja omaa muistia pidemmästä asioiden jatkuvuudesta tuntuu merkitykselliseltä. Näiden vanhojen kansanperinteiden läsnäolo joulussa tuntuu minusta yllätävän hienolta. Saattaa olla, että se joulupukkivierailu kansallismuseossa oli lopulta minulle isompi juttu kuin lapsille. Tuntui tärkeältä omalla läsnäolollaan ottaa osaa johonkin, joka on ollut elossa ja ihmisten mielissä jo vuosisatoja. Räyhäävät pukit tuovat joulurauhan.

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Oih, yhtä aikaa suosikki- ja pelokkiaikani vuodesta: joulua edeltävät viikot. Kauppiaalle tämä vuodenaika on yhtä aikaa se kaikkein upein ...

Sen lauluja laulat, kenen...

19.12.18 Satu Kommentteja: 17

Oih, yhtä aikaa suosikki- ja pelokkiaikani vuodesta: joulua edeltävät viikot. Kauppiaalle tämä vuodenaika on yhtä aikaa se kaikkein upein ja kaikkein raskain. Iso osa vuoden myynneistä tehdään näiden vuoden viimeisten viikkojen aikana eli on ikään kuin pieni pakko hymyillä ihan koko ajan. 


Kun tänään pyöräilin kaupalta kotiin työvuoron jälkeen, jalkoja kolotti seisominen, vaikka olin taktisesti vaihtanut töissä ollessa ulkokengät Reino-sisätossuihin. Seisominen ja pienten askelten ottaminen edes takaisin on yllättävän raskasta. Janotti, vaikka join mielestäni riittävästi. Jatkuva pälätys kuluttaa. Kädet olivat kaktuksen kuivat, vaikka olin rasvannut niitä jatkuvasti. Tavaroiden purkaminen laatikoista, laatikoiden nostelu, asioiden viikkaaminen, järjestäminen ja jatkuva jonkun esineen hiplaaminen kuivattaa ihoa paljon. Kasvoja väsytti hymyileminen. Huhhuijaa.

Harjoituksen puutettahan tämä kaikki kolotus enimmäkseen on. En nimittäin ole tänä syksynä juuri ehtinyt kaupalla työskennellä. Sen verkkokaupan pystyttämisessä olin mukana, mutta se oli lähinnä vain hartioita ja silmiä jumittavaa hommaa, johon olen jo saanut siedätyshoitoa toimistohommissa. 


Jatkuva valmiudessa olo, iloisuus, reippaus, kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin vastauksen tietäminen,  vaikka osasta asioista ei olisi mitään käryä (en mitenkään pysty muistamaan kaikkien erilaisten myynnissä olevien korvakorujen päällystyksessä käytettyjä materiaalia), ja kassan veivaaminen vievät mehut. En väitä,  ettäkkö tämä ei olisi palkitsevaa. Onhan se nyt ihan mahtavaa nähdä tuttuja kantiksia, uusia asiakkaita ja huomata, että ihmisiä kiinnostaa. 

Vaikka on kivaa, silti saa sanoa, että väsyttää. Etenkin kun kaiken sen pörräämisen taustalla pitäisi jaksaa kuunnella ihan pierun paljon joululauluja. Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt ja nyt kun tässä nautitaan tätä joulun mukanaan tuomia konversioita, niin eihän niistä lauluista mihinkään pääse.

Huomasin tänä jouluna, kuten kaikkina edellisinäkin kauppiasjouluina, että on yllättävän hankalaa löytää joululauluja, jotka sopivat omaan korvaan ja kaupan henkeen. En noin yleisesti pidä kristillisistä joululauluista. Ehkä joku reipas gospel-tyylinen riemulaulu uppoaisi, mutta pohjoismaiset kristilliset joululaulut ovat aika mollivoittoisia. Sitä paitsi jos kaupassa laittaa soimaan Varpunen jouluaamuna, kukaan ei kyllä osta mitään. Entäs sitten En etsi valtaa loistoa. Ei oikein sovi luottokorttien herutus siihen, että kovaääninen kehottaa keskittymään taivaan valoon. 

(Eikä se taivaan valokaan ole kuin ilmakehään haihtunut toive, koska täällä ei tällä hetkellä paista aurinko, eikä edes kuu. Taivas on niin pirullisen pilvikerroksen peittämänä, että aurinko ei käytännössä nouse valaisemaan lainkaan.)

Näistä hankalista lähtökohdista aloin kasaamaan itselleni ja muille kaltaisilleni reippaiden joululaulujen soittolistaa, jota voisin soittaa kaupallakin ilman, että asiakkaat karkaavat ovesta ulos ostoskeskuksen käytävälle. Kiitos ihan älyttömän paljon kaikille teille ihanille, jotka osallistuitte näihin talkoisiin Instagramin puolella. Sain teiltä valtavan määrän hyviä vinkkejä, jotka päätyivät melkeinpä kaikki tuohon soittolistaan. 


Soittolista löytyy Spotifystä: Satu's Xmas hits - only happiness 

Ja lisää biisejä saa ilman muuta ehdottaa täällä bloginkin puolella. Lista päivittyy! Mutta meikä kaatuu sitä ennen sänkyyn kuuden tunnin yöunille. Näen luultavasti unta voimistelurenkaista ja hyllyllä hyppivistä muumikupeista ja kun herään, naaman päällä makaa mörkö.

Vajaan viikon päästä lomaillaan, se on ihanaa se. Niin, ja iso kiitos vielä hyvistä biisivinkeistä. Ootte best!

17 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olenkohan koskaan kertonut täällä, kuinka alun perin tulin huomanneeksi Islannin olemassaolon? Mistä se ensimmäinen mielenkiinnon heräämin...

Televisiosarja, joka perusti tämän perheen

16.12.18 Satu Kommentteja: 6

Olenkohan koskaan kertonut täällä, kuinka alun perin tulin huomanneeksi Islannin olemassaolon? Mistä se ensimmäinen mielenkiinnon herääminen ja uteliaisuus plopsahtivat pintaan ja sitten muutaman mutkan kautta viskasivat tänne puuttomalle jäiselle laavakökkäreelle? 

No syyllinenhän on telkkari.



Olin ala-asteikäinen, kun Yle näytti islantilaisen lastensarjan Nonni ja Manni. Istuin tammelalaisen maalaistalon olohuoneen lattialla ja tapitin televisiota haltioissani islantilaista laavapeltoa.

Ehkäpä täällä on joku muukin 1980-luvulla lapsuutta elänyt, joka muistaa tämän sarjan? Teille muille pienenä kertauksena. Nonni ja Manni ovat islantilaisveljekset, joiden isä on kuollut henkirikoksen uhrina. Leski eli poikien äiti on paikallisella mittapuulla varakas maatilallinen ja saakin hyvin pian miehensä kuoleman jälkeen lieron hännystelijän ovensa taakse koputtelemaan. Pojat inhoavat tätä tummaan pukuun pukeutuvaa keikaria ja tutustuvat samaan aikaan mukavaan, vähän resuisen habituksen Haraldiin. Liero väittää Haraldin murhanneen poikien isän, mutta totuushan on tietysti ihan päinvastainen.


Jaksoissa Nonni ja Manni joutuvat hurjiin seikkailuihin Islannin luonnossa kun he puhdistavat Haraldin mainetta ja yrittävät saada äitiä kosiskelevan lieron kiinni valheistaan. Tarinan pyörteissä katsojalle syötetään kaikki mahdolliset islantilaisen maaseudun jännitysmomentit: tulivuorenpurkaus, iso valas keikuttamassa soutuvenettä, Grönlannista Islantiin eksyneet nälkäiset jääkarhut, salaiset luolat vesiputousten takana ja jyhlät kallioit, joista on pudota alas mereen. Joka käänteessä tietysti näkyy pitkäharjaisia islanninhevosia, jotka nopeasti töltäten kuljettavat sarjan päähenkilöitä seikkailusta seuraavaan.


Katselin tuota sarjaa lapsena aivan ihmeissäni. Miten missään voi olla tuon näköistä. Ja mitä ihmeen kieltä ne puhuvatkaan. Hevoset. Maisemat! Tulivuorenpurkaukset. Ja siis ihan oikeita valaita meressä. Voi morjes.

Lapsena etäisesti haaveilin, että voisikohan tuonne joskus mitenkään päästä käymään. Olisi kiva nähdä, ihanko oikeasti sinne vesiputouksen taakse voisi piiloutua. 

Kului viitisentoista vuotta. Tulin vaihtarin papereilla käymään puoleksi vuodeksi ja loppu on sitten tätä itseään.

Tänä vuonna näin joulun alla Islannin yleisradio RÚV alkoi näyttää Nonnia ja Mannia joulusarjana. Esikoinen ryhtyi katsomaan sitä ja olemme nyt päässeet yhdessä sarjan puoliväliin. Äsken katsotussa jaksossa meinasi puraista jääkarhu, seuraavassa muistaakseni purkautuu se tulivuori. Televisiosarja on esikoisesta ihan älyttömän jännä. Keskittynyt ilme ja käsillä silmien peittely ovat ihan sitä samaa tarinaan uppoutumista, mitä minäkin muistan kokeneeni tämän sarjan parissa.

Ja nyt me olemme kaikki täällä. Katsomme reykjavikilaisessa keittiössä Islannin Yleisradion kanavalta sitä ihan samaa televisiosarjaa, jota minä katsoin kolmisenkymmentä vuotta sitten Suomen Yleisradion esittämänä. 


Minulle Nonni ja Manni näytti palan epätodellisen tuntuisen maan luontoa ja maisemia. Se on lapsuudestani kiistatta yksi sellainen väkevä muisto, joka tönäsi minua tänne päin, missä nyt olen. Halusin tulla katsomaan, että voiko mikään tuossa sarjassa näytetystä pitää edes vähän paikkansa. Oli hurjaa ajatella, että tuollaisia paikkoja voi olla.

Esikoisen katsoo sarjaa nyt hieman eri näkökulmasta.  Hänelle monet telkkariohjelman paikoista ovat tuttuja entuudestaan. Eräs ohjelman yksi vesiputouksista luolineen on sellainen, jossa olemme käyneet monta kertaa matkoillamme. Lapsestani on hurja ajatella, että siellä "tutulla pihalla" on tehty televisio-ohjelmaa.

Olihan se kieltämättä jollakin tavalla vähän epätodellisen harras hetki, kun istuimme saman pöydän ääressä keittiössä ja minä kerroin hänelle, että jos minä en olisi aikanaan nähnyt tätä samaa televisiosarjaa, meistä ei nyt kukaan istuisi tässä. Että valvo vaan, joa haluat katsoa vielä sen seuraavankin jakson. Nyt ei ole kiire nukkumaan.

Ajatelkaas, miten pienestä kaikki on lopulta kiinni. 

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa (sisältää myös affiliate-linkin). Eilen meillä vietettiin varsin hauskaa iltasatuiltaa. Könysimme...

Taskulamppuseikkailu kirjan kanssa

13.12.18 Satu Kommentteja: 3

Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa (sisältää myös affiliate-linkin).



Eilen meillä vietettiin varsin hauskaa iltasatuiltaa. Könysimme peiton alle, sammutimme makkarista kaikki valot, sytytimme pienen taskulampun ja lähdimme kirjan kanssa katsomaan, mitä meren pohjasta löytyy.

Ja kyllähän sieltä löytyy vaikka mitä. Meren syvyyksiin (Rinna ja Sami Saramäki) on lapsille suunnattu merisatu.  Tarinassa lähdetään sukellusveneellä tutustumaan elämään meressä, mutta sitten sukellusveneeseen tulee joku kummallinen vika ja se alkaa vajota ihan sinne meren syvimpiin kerroksiin asti, missä kukaan muu ihminen ei ole aikaisemmin käynyt.

Esikoista aihe kiinnostaa kovasti. Meidän kotimme vieressä kuohuu meri. Meren näkee kun lähtee kodiltamme päin kulkemaan oikeastaan minne vain. Kouluun, leipomoon, kaverin luo. Monet kerrat on mietitty, miten syvä meri on, mitä sieltä pohjalta löytyy, näkyikö tuolla kenties valas ja onkohan näin pohjoisessa jättiläismäisiä mustekaloja.



Meren syvyyksiin on paitsi satukirja myös taskulamppuseikkailu. Sen ideana on monikerroksinen kuvitus. Kirjaa voi lukea ihan tavanomaisesti lampun tai päivän valossa: kuvat ja teksti näkyvät normaalisti. Lukukokemukseen tulee lisää seikkailua, kun sammuttaa huoneesta valot ja pistää taskulampun päälle.

Kun sivua katsoo taskulampun valoa vasten, meren syvyyksien yllätykset tulevat esiin piilokuvien alkaessa hehkua. Sivuille ilmestyy isoja kaloja, mustekaloja ja kummallisia kasveja, jotka vievät tarinaa eteenpäin.





Tarinan sisällössä lapsen mielestä kiinnostavinta oli meren syvyyden tajuaminen. Syvyys meren pohjaan voi olla yhtä paljon matkaa kuin yläilmoissa lentävästä lentokoneesta maan pinnalle. Lastensadun kehys on kiehtova. On mahdottoman avartava kokemus ymmärtää, että meillä on täällä maapallolla julmetun paljon paikkoja, joissa yksikään ihminen ei vielä ole käynyt. Emmekä me tiedä niistä mitään muuta kuin sen, minkä mielikuvitus osaa rakentaa.

8-vuotias esikoinen oli kirjasta haltijoissaan, mutta kolmevuotiaalle kirja oli vielä liian monimutkainen. Veikkaisin siis erinomaista lahjaa tästä noin 5–10-vuotiaille. Sopii kaikenlaisten satujen ja tarinoiden ystäville ja aivan erityisesti ensikirjalahjana heille, jotka eivät välttämättä noin muuten ole vielä kovin kiinnostuneita kirjoista. Taskulampun kanssa lukeminen tuo nimittäin lukemishetkeen kivasti lisämaustetta. Kirja maksaa Adlibriksessä lähetyskuluineen 15,90*.



Ja ihan ideana: Jos joku toinen aikuinen miettii lahjaa samalle lapselle, vinkkaa pienestä taskulampusta.

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tänään istuskelin ja tuijottelin puhelimen muistiin vuoden aikana tallentamiani valokuvia. Katselin erityisesti kuvia perheemme yhteisiltä...

Islannin Länsivuonot purjeveneellä

12.12.18 Satu Kommentteja: 2

Tänään istuskelin ja tuijottelin puhelimen muistiin vuoden aikana tallentamiani valokuvia. Katselin erityisesti kuvia perheemme yhteisiltä reissuilta ja hetkistä. Voi minkä ihanan miniseikkailun sainkaan kokea kahvin valmistumista odotellessa. Pidempi kokoamajuttu tämän vuoden iloisista kohokohdista on tuloillaan, mutta nyt minun pakko kertoa tämä parhaista parhaimman seikkailun paras hetki. Islannin Länsivuonot purjeveneellä.



Olimme mielettömän onnekkaita, kun Islannin Länsivuonoilla asuva mieheni tuttava pyysi meitä perheensä ja muutaman kaverinsa kanssa viikoksi purjehtimaan Hornstrandirin luonnonsuojelualueelle, Islannin perähikiän kaukaisimpaan paikkaan. Kun karttaa katsoo, alueen löytää etsiessään kaukaisimman sarven Luoteis-Islannin karuilla vuonoilla.

En ollut koskaan aikaisemmin purjehtinut, saati ollut yötä veneessä, joka on perusviikkaria tai siljaa pienempi. Enhän minä meinannut edes uskaltaa kiivetä sinne purjeveneeseen, jonne piti laskuveden takia laskeutua useamman metrin matka sataman laiturilta. Se oli niin uutta ja niin ihanaa! Meillä oli laivalla mukana kolme lasta, joista nuorin vasta ihan pieni vauva.

Kirjoitin matkasta oman jutun aikaisemmin keväällä: Aurora Arktika - Meriseikkailu Islannissa


Tuon seikkailun kohokohta oli eräänlainen simpukkasafari. Keräsimme kädet jäässä lumisateessa ja kovassa tuulessa sinisimpukoita rannalta, jonne laskuvesi oli ne jättänyt meitä varten poimittavaksi. 

Olimme jättäneet purjeveneen (ja kapteenin) vuonoon odottamaan ja matkustaneet rannalle kumiveneellä.Simpukat kolahtelivat jäiseen ämpäriin, lumihiutaleet pistelivät kasvoja ja vedenkestävien kenkien alla ratisi merilevän päälle muodostunut ohut jääkerros. Meri oli kylmä ja ilma vieläkin kylmempi. Koko ympäristö huokui rajuutta.




Missään ei näkynyt ketään. Ei rakennuksia, ei teitä ei edes polkuja. Yhden napaketun huomasin, ja senkin kaukaa. Punertavanmusta purjevene keinui meressä kaukana meistä. Silti siellä oli ihan valtavan paljon kaikkea. Kuten ne simpukat. Ja meri ja isot jäätikön aikanaan huipuilta litistämät vuoret. Maisema, joka olisi kirkkaalla säällä näkynyt kymmenien  kilometrien päähän. Nyt lumisade oli kuin vesivärityön päälle levitetty ohut vesikerros, joka teki maiseman elementit utuisiksi ja sekoitti ne toisiinsa. Näytti ihan unelta. Ja unelmalta.

Jos pieni kiroilu sallitaan tehostekeinona niin sanoisin, että oli pirullisen kylmää, mutta saatanallisen kaunista.


Näin jälkikäteen ajatellen luulen, että tilanteen upeus kumpusi vapauden ja rajoitusten ristiriidasta. Olimme täysin sään, sen  pikkuruisen kumiveneen ja pelastusliivien armoilla. Samaan aikaan olimme ihan käsittämättömän vapaita tekemään ja olemaan ihan mitä vain, koska ympärillä ei ollut ketään muita eikä mitään häiriötekijöitä. Pelkästään iso epäselvä maisema ja me siellä keräämässä niitä simpukoita.

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olen asunut täällä tuulisella laavakökkäreellä vuosikymmenen. Olosuhteet ovat pakottaneet sinä aikana tottumaan aika moneen asiaan. Pukeut...

Aidosti islantilainen - osa 12

10.12.18 Satu Kommentteja: 16

Olen asunut täällä tuulisella laavakökkäreellä vuosikymmenen. Olosuhteet ovat pakottaneet sinä aikana tottumaan aika moneen asiaan. Pukeutumaan lapasiin heinäkuussa, ääntämään sanan pähkinä (hnetur) siten että nenästä tulee ilmaa muttei räkää ja juomaan jouluisin vaalenruskeaa juomaa, joka on sekoitettu kotikaljasta ja appelsiinilimusta. 

Mutta tähän mä en pysty:


Riisipuuroa, jonka sekaan pilkotaan sisäelimistä tehtyä makkaraa. Se on lasten ja aikuisten lempiruokaa. Eihän kukaan islantilainen voi ymmärtää riisipuuroa ilman tätä vaaleanharmaata kiinteää ja aivan liian voimakkaalle haisevaa herkkua. 

Eilen laitoin lapsille lounaaksi. Kokkasin ja hengittelin suun kautta. Muksuja nauratti, minua oksetti. 



****
Islantilaisuudella muhinoivan Aidosti islantilainen -sarjan jutut blogista löydät tällä tunnisteella: #aidosti islantilainen

16 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Meillä on ollut kuluneen vuoden aikana jonkin verran puhetta eräästä esikoisen luokkakaverista, kutsutaan häntä nyt vaikka Johannekseksi. ...

Uskallus tehdä toisin voi muuttaa paljon

9.12.18 Satu Kommentteja: 14

Meillä on ollut kuluneen vuoden aikana jonkin verran puhetta eräästä esikoisen luokkakaverista, kutsutaan häntä nyt vaikka Johannekseksi. Kukaan ei oikein ole jaksanut Johannesta, koska hänen lähestymisensä tietää aina jonkin sortin säätöä ja mielipahaa. Hän kiusaa, useimmiten tyttöjä tai itseään pienempiä poikia. Tänään kävin Johanneksesta niin mielettömän upean ja itseni täysin yllättäneen keskustelun esikoisen kanssa, että oli pakko päästä kertomaan siitä heti muillekin (lapsen luvalla tietysti). 


Johannes on siis koko lukuvuoden ajan pöllinyt luokkakavereidensa ulkovaatteita naulakosta, heitellyt niitä ympäriinsä ja piilotellut muiden laukkuja, penaaleja ja muuta irtotavaraa. Kukaan ei oikein ole jaksanut Johannesta, koska hänen ilmaantumisensa on tiennyt pieniä ongelmia. Johannes on kierretty mieluummin kaukaa, koska kukaan ei jaksa koko välitunnin ajan juosta päästä nyysityn pipon perässä.

Johanneksesta on keskusteltu koulussa opettajan kanssa, ja Johannesta muistutetaan jatkuvasti siitä, miten saa ja miten ei saa toimia. On puhuttu Johanneksen vanhempien kanssa ja yritetty rauhoittaa tilannetta sitäkin kautta. Mekin olemme kotona puhuneet pojasta ja siitä, että mitä tehdä kun hän kiusaa viemällä vaikka pipon. Meidän neuvomme lapselle oli, että ei kannata alkaa juosta hänen perässään vaatekappaletta saalistaen, koska siitä hän vain innostuu. Kannattaa mieluumin jättää Johanneksen kiusa ilman huomiota ja mennä sen sijaan sanomaan opettajalle tai välituntivalvojalle, että voisiko hän auttaa pipon saamisessa takaisin. Taisimme myös pohtia sitä, miksi Johannes toimii niin kuin toimii. Arvelimme, että hänellä on varmaankin paha olla jostain syystä. 

Edellisestä Johannes-keskustelustamme oli kulunut muutama viikko, kunnes esikoinen sitten tänään ihan yllättäen kesken hammaspesun totesi, että hän tietää, kuinka Johanneksesta saa vähän mukavamman.

– Mä kysyin siltä, että onko sulla kavereita.

Se oli todella yksinkertainen, mutta älyttömän rohkea kysymys.


Tämän jutun tarkoitus ei ole hehkuttaa oman lapsen rajatonta älykkyyttä, parhautta ja sydämellisyyttä, mutta sellaiseksi taitaa nyt valitettavsti mennä. Tällaistakin se vanhemmuus näköjään välillä voi olla.

Esikoinen oli jäänyt itsekseen miettimään sitä, mitä olimme puhuneet Johanneksen pahasta olosta. Hammasharjaa kuivatessa lapsi totesi ohimennen kuin jostain ihan tavanomaisesta asiasta puhuen, että Johannes kiusaa siksi, että poika haluaa muillekin samanlaisen huonon olon, kuin hänellä itsellä on.

– Hän kertoi sitten mulle, että ei hänellä ole kavereita. Hänet vanhat kaverinsa eivät enää halua leikkiä hänen kanssaan eikä hän saa uusia. Mutta kyllähän mä arvasin sen, koska silloin kun Johannes ei kiusaa se seisoskelee yksin.

En kestä. Vanhemman sydämeni oli haljeta tästä terävän herkästä havainnosta.

Johannes ja esikoinen ovat alkaneet hengata koulussa yhdessä. Johannes on kuulemma ihan ookoo silloin, kun hänen kanssaan juttelee. Ei hän silloin yritä pölliä mitään.

Lapsi otti asian puheeksi kanssani tänään luultavasti siksi, koska hän oli hieman huolissaan siitä, että mitä hänen pitäisi tehdä, kun hän haluaisi välillä olla Johanneksen kanssa mutta hän haluaisi kuitenkin viettää eniten aikaa niiden läheisimpien ystäviensä kanssa, joiden kanssa on kaikista kivointa leikkiä. 

Tästä pääsimme siihen aiheeseen, josta kirjoitin aikaisemmin syksyllä. Että periaatteemme on, ettei ketään saa jättää leikkien ulkopuolelle koulussa, mutta kaikkien kanssa ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkea aikaa. Välitunnit ovat lyhyitä ja niiden aikana voi olla vähän joustavammin kaikkien kanssa; parhaimpien ystävien kanssa ehtii leikkiä koulun jälkeenkin ja harrastuksissa. Muutama ystävällinen sana ennen tunnin alkua voi merkitä jollekin todella paljon.


On tosi hieno asia, että hän ja Johannes juttelevat välillä yhdessä ja joskus leikkivätkin. Kerroin, että minun mielestäni heidän ei tarvitse leikkiä jatkuvasti yhdessä, mutta on tosi hienoa että he viettävät aikaa yhdessä edes pieniä hetkiä päivän aikana jo ihan pelkän esimerkin voiman takia.

Jutustelumme polveili pitkän aikaa ja pääsimme ydinhavaintoon, että joskus riittää, että yksi ihminen tekee toisella tavalla kuin muut. Kun yksi avaa uuden oven, joku toinenkin saattaa uskaltautua tulemaan samalla avauksella. Juuri näin teki esimerkiksi se Einari, jonka itsemurhien vastaisesta rahankeräyksestä kirjoitin viime viikolla. Omalla esimerkkiteolla voi parhaassa tapauksessa saada aikaan isojakin asioita. Ja ne pienetkin asiat ovat tosi tärkeitä.

Ihminen on sillä tavalla laumaeläin, että monelle turvallisin vaihtoehto on toimia siten kuin kaikki muutkin ympärillä toimivat. Jos yksi lapsi on aina ilman kaveria, muut eivät välttämättä osaa tai uskalla lähestyä häntä, koska kukaan muukaan ei tee niin. Ei uskalleta olla erilaisia tekemällä massasta poikkeavalla tavalla vaikka se teko olisi jotain niinkin pientä kuin sanoa jollekin "moi". Kun lapsi jää ulkopuolelle, hänelle tulee paha mieli ja se voi purkautua vaikka juuri kiusaamisena, ja sitä kautta tilanne luisuu vain pahempaan suuntaan.

Kerroin lapselle, että tämä laumailmiö ei todellakaan ole pelkästään lapsia koskeva juttu, vaan erityisesti aikuisten ongelma. Monet aikuisetkaan eivät välttämättä uskalla esimerkiksi pysähtyä auttamaan kaatunutta humalaista, kun kukaan muukaan ei vielä ole pysähtynyt auttamaan. Rohkaisin lasta kertomalla, että kun tämän eri tavalla tekemisen opettelee lapsena, se on huomattavasti helpompaa aikuisena.


Lapsen suodattamattomalla ja suoralla riemulla esikoinen totesi, että häntä ei ainakaan yhtään jännitä tehdä eri tavalla kuin toiset. Se on pelkästään tosi kivaa. Ja sen sanoessaan hän hymyili ihan tavattoman iloisesti. Ei kerskaillen vaan ihan vain ilosta ja riemusta tehdä omia juttuja ja viihtyä välillä myös omissa oloissa ilman lauman turvaa. Se on luultavasti sitä samaa eteenpäin työntävää vapauden tunnetta, jonka Aaro Hellaakoski loistavasti aikanaan sanoitti: "tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki".

Joskus minusta tuntuu, että tuossa lapsessa asuu vanha sielu. En minä näitä asioita ole sille opettanut, se on oppinut ne ihan itsekseen. Mutta miten ihmeessä? Se taitaa olla yksi vanhemmuuden suuria mysteerejä. Toinen suuri mysteeri ovat pesukoneeseen häviävät sukkaparien puolikkaat. Mutta siitä lisää joku toinen kerta.

14 kommenttia:

Mitä tuumaat?