Islantilaisten yksi hurmaavimpia piirteitä on se, että yhteiskunnallisesta asemasta ei ole ollut tapana tehdä numeroa. Nykykielessä ei ole...

Aidosti islantilainen - osa 9

30.1.17 Satu Kommentteja: 25

Islantilaisten yksi hurmaavimpia piirteitä on se, että yhteiskunnallisesta asemasta ei ole ollut tapana tehdä numeroa. Nykykielessä ei ole teitittelymuotoa. Ei ole herroja tai rouvia, neidittelykin tuntuisi ihan hassulta. Ihmisistä ei käytetä edes sukunimeä, koska niitä ei ole. Jón on Jón, vaikka olisi sitten miten vauras ja vaikutusvaltainen herra. Brynja on vieraillekin Brynja, vaikka se olisi Islannin rikkain nainen. 


Minäkin olen täällä Satu vaan. Kun soitan lääkäriin, hierojalle, ravintolaan, leipomoon, pankkiin tai ihan mihin tahansa varatakseni aikaa, ostaessani jotain tai tiedustellessani luottokorttini uusimista, esittelen itseni aina pelkästään etunimellä.

Eilen ja tänään hierarkian puute, mutkattomuus ja se, että henkseleiden paukuttelu ei kuulu vaikutusvaltaisten ihmisten pakolliseen habitukseen, konkretisoitui erityisen hauskalla tavalla.

Esikoinen harrastaa kiipeilyä ja osallistui eilen kilpailuun 6–8-vuotiaiden luokassa. Puolisokin kilpaili samoissa kisoissa, +40:n miesten luokassa. Paikalla oli paljon muutakin väkeä – myös Islannin presidentti kauhtuneessa fleecepusakassaan. Hän oli perheen kuskausvuorossa; presidenttiparin lapset kun harrastavat kiipeilyä ja osallistuivat kilpailuun siinä missä muutkin muksut ja aikuiset. Eikä siellä mitään henkivartioita tai muuta palvelusväkeä ollut paikalla pyörimässä. Autokuskiakaan ei näkynyt. Ilmeisesti presidentti oli ajanut omalla kotsallaan tenavat treneeihin. Eikä sitä kukaan presidentiksi edes kutsu, vaan Gudniksi, hänen etunimellään.

Aamuradion uutisissa tänään kerrottiin, että Islantiin tulee aamulla parisenkymmentä syyrialaispakolaista pakolaisleiriltä. Osa näistä perheistä muuttaa asumaan Reykjavikiin, osa jatkaa myöhemmin matkaa pohjoiseen, Akureyriin kaupunkiin. Lentokentälle pakolaisia menee vastaanottamaan Punaisen Ristin tyyppien lisäksi myös Gudni ja Thorsteinn, siis presidentti sekä sosiaali- ja tasa-arvoministeri. Lentokenttämuodollisuuksien jälkeen Gudni järjestää maahantulijoille tervetuliaistilaisuuden omalla virka-asunnollaan. Siis omassa himassaan!

Viime päivien Trump-uutisskeidassa rypeneenä tämä uutinen tuntui tosi hyvältä. Hyvä Islanti, pienikin maa voi näyttää esimerkkiä.

****
Islantilaisuudella muhinoivan Aidosti islantilainen -sarjan jutut blogista löydät tällä tunnisteella: #aidosti islantilainen

Kuva: Björgvin Hilmarsson


25 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Siitä on nyt kolme vuotta, kun pakkasimme kolmihenkisen perheemme kamat muutamaan laukkuun ja suuntasimme Kuala Lumpurin kautta Thaimaahan...

Muistoja maailmanympärimatkalta

29.1.17 Satu Kommentteja: 8

Siitä on nyt kolme vuotta, kun pakkasimme kolmihenkisen perheemme kamat muutamaan laukkuun ja suuntasimme Kuala Lumpurin kautta Thaimaahan, Uuteen-Seelantiin ja Tyynenmeren pikkusaarille.




Kuopuksen tänään nukkuessa katselin vanhoja lomakuvia ja vajosin muutaman vuoden takaisiin muistoihin. Samoan rantamajat ja rantojen palmuissa kasvavat kookokset, snorklausmaisemat Fidzin pinnan alla, reissun kohokohta Uuden-Seelannin roadtrip ja kiireetöntä reissaamista pitkin Kaliforniaa. Voi että!

Omat reissufiilikset ovat palautuneet elävästi mieleen juuri nyt,  kun olen seurannut Lähiömutsin & perheen reissua Balilla. Ihanan stressitöntä ja rentoa menoa auringossa. Uusia paikkoja, makuja, kokemuksia ja aikaa olla. Keltaisen valoilmiön paiste tekisi näin tammikuun Islanti-hämärässä terää, vaikka en yli 25 asteen lämpötiloja sen suuremmin fanitakaan.



Viime viikkoina olen huomaamattani vajonnut matkahaaveisiin. Kesken aamukahvihetken saatan havahtua siihen, että olen lukenut edessä lojuvan sanomalehden pääuutisen ensimmäisen lauseen jo viisi kertaa, mutta en ole vieläkään ymmärtänyt sitä mitä juuri luin. Koska olen alkanut pohtia, että milloinkas me tehdään seuraava iso matka! Minne mentäisiin? Kuinka pitkäksi aikaa? Mitä matkalla olisi kiva tehdä? Mennään jo!

Paitsi että ei mennä. Koska jossain kohtaa realistipirkko pistää liinat kiinni. (Syksyllä kirjoitin tarkemin siitä, miksi en juuri nyt haluaisi edes lähteä matkalle.) Suurin käytännön syy juuri nyt on kuopuksen ikä. Tyypperöinen on todella reipas ja tykkää uusista ihmisistä ja vaihtuvista maisemista eli taitaa olla synnynnäinen seikkailija. Mutta kaveri on silti vasta puolitoistavuotias. Vaippaikäisen kanssa en lähde pidemmälle reissulle, enkä edes matkavaunu-/kantovälineikäisen. Ihan oman mukavuuteni takia. Esikoinen oli viime reissun aikaan juuri täyttänyt neljä, ja se oli aivan mahtava ikä. Pidemmillä vaelluksilla hän kulki puolison kantamassa Deuterin kantorinkassa, mutta lyhyemmät matkat sujuivat hyvin omin jaloin. Kun vaelsimme noin 20 kilometrin mittaisen Tongariron vaelluksen Uuden-Seelannin pohjoissaarella, tyttö käveli omin jaloin muutaman kilometrin.

Matkan aikana hän kyseli asioita, kyseenalaisti asioita ja halusi tietää kaikesta mahdollisesta lisää. Kova patja rantamajan lattialla oli tytölle no big deal.


Esikoiselle jäi matkalta mieleen juttuja, joista hän puhuu vieläkin. Puolitoistavuotias ei sen sijaan muistaisi matkalta mitään. Sitä paitsi kuopuksen ollessa vähän vanhempi matka on hauskempi myös isosiskolle. Veikkaan, että matkalla olisi paljon kivempaa, jos pikkusisko olisi hänelle ihan oikea leikkikaveri. Nyt leikkiminen on lähinnä sitä, että vanhempi rakentaa pienistä esineistä fantasiamaailman ja pikkusisko ottaa osaa kaatumalla sen päälle.


Ja niin, vielä yksi asia, jolla yritän painaa omaa matkakuumettani alaspäin. Se yksi syy on vanhempien yhteinen aika. Siis seksi. Lomalla lapset ja vanhemmat ovat jatkuvasti yhdessä. Yhteisen loman ideahan on juurikin viettää aikaa yhdessä ilman jatkuvaa aikataulupainetta, hoputusta ja kelloon vilkuilua. Pohtimisen aihe onkin sanalla jatkuvasti. Kun reissaa lapset&vanhemmat-kombolla, lapsenvahtimahdollisuuksia ei ole. Kun siihen lisää sen faktan, että reissun päällä lapsilla ja aikuisilla harvoin on omia makuuhuoneitaan, jää kahdenkeskeistä aikaa todella vähän. Siis yleensä ei yhtään.

Vieraassa kohteessa en uskaltaisi jättää lapsiani vieraiden hoitoon edes muutamaksi tunniksi.  Vaikka anoppi kulkeekin usein kanssamme lomilla, tiedän että useamman kuukauden mittaiselle matkakomennukselle hän ei lähtisi mukaan. Kuusivuotias ei voi itsenäisesti leikkiä puolitoistavuotiaan kanssa "bungalowin takapihalla" puoltakaan tuntia, vaikka vanhempi olisi miten vastuuntuntoinen tahansa. Liikenne, uima-altaat, ranta, myrkylliset kasvit ja pikkueläimet ovat eri sorttia kuin se, mihin kotona on totuttu. Muutaman vuoden kuluttua meininki on kovinkin erilainen: nelivuotias- ja kymmenvuotias taas jaksavat katsella keskenään vaikka piirrettyjä sillä välin, kun makuuhuoneen ovi on kiinni.

Eli odotellaan nyt ainakin pari vuotta. Jaksaa, jaksaa!

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Esikoisen syntymäpäivät lähenevät. Ne ovat ensimmäiset koulukavereille järjestettävät synttärit. Mistä päästäänkin heti asiaan: ketä koulu...

Lasten syntymäpäiväjuhlien säännöt

27.1.17 Satu Kommentteja: 31

Esikoisen syntymäpäivät lähenevät. Ne ovat ensimmäiset koulukavereille järjestettävät synttärit. Mistä päästäänkin heti asiaan: ketä koulukavereista kutsutaan? Ainoita oikeita vaihtoehtoja on vain kaksi: 1) kaikki tai 2) ei ketään.


Jokainen vanhempi käy jossain kohtaa läpi tämän saman kamalan, vatsanpohjaa kylmäävän kelan: Mitä jos kukaan ei tule lapseni synttäreille? Mitä jos oma lapseni ei koskaan saa kutsua luokkakavereidensa synttäreille? Syntymäpäivät ovat lapsille valtavan iso ja merkittävä juttu. Vaikka juhlissa syötäisiin yksi jäätelöpuikko käsiparia kohti ja ohjelma olisi niinkin yksinkertaista kuin polttopalloa pihamaalla, ilman kutsua jääminen on kamalaa ja sen tunteen muistaa pitkään.

Huomasin heti syksyllä koulun alettua, että en ole ajatusteni kanssa yksin. Kun me ekaluokkalaisten vanhemmat kokoonnuimme ensimmäistä kertaa koulun luokassa, ensimmäinen käsiteltävä asia - siis jopa ennen vanhempainraadin kokoamista - oli syntymäpäiväpolitiikka

Ketkä saavat kutsun lasten synttäreille? Kaikki.


Esikoisen koulussa on kaksi ekaa luokkaa. Syntymäpäiväpolitiikaksi päätettiin, että joko kutsutaan kaikki oman luokan lapset tai kaikki oman luokan tytöt tai kaikki oman luokan pojat. Saa kutsua myös rinnakkaisluokan, mutta silloinkin pitää kutsua joko koko luokka tai tytöt tai pojat. 

Mitään esivalintaa ei saa tehdä. Jos joku ei halua järjestää koulukaverisynttäreitä mutta haluaa kutsua samalla luokalla olevan kaverinsa tai kaksi kylään, niin voi totta kai tehdä, mutta niistä kemuista ei puhuta koulussa. Ne ovat kaveri- tai perhetapaaminen, eivät kaverisynttärit. 


Mitä viedään lahjaksi? Kaikki saavat saman lahjan.


Päivänsankarille vietävä lahja päätettiin myös etukäteen.  Lapset tuovat lahjana 200-500 kruunua (se on noin 2-4 euroa). Päivänsankari saa sitten ostaa rahasummalla itselleen jotain mukavaa. Kun lahja on aina sama, ei synny kilpavarustelua ja typerää jauhamista ja välituntien nahistelun aihetta siitä, kuka toi bileiden parhaimman lahjan.  Raha on siitä kätevä lahja, että se kulkee näppärästi taskusta toiseen. Jokainen, joka pitää synttärit, saa suunnilleen saman summan takaisin kuin mitä hän itse on vuoden aikana synttäripottiin laittanut. Reilu meininki.

Miten kutsutaan? Muodolla ei väliä, kunhan kaikki ymmärtävät.


Päätimme, että voi kutsua joko kortilla, sähköpostilla vanhempien yhteiselle sähköpostilistalle tai meidän yhteiseen facebook-ryhmään. Koimme myös, että on tärkeää, että kaikki ymmärtävät. Synttärikutsujen tekstit löytyvät ala-asteen koulun sivuilta islanniksi, puolaksi ja englanniksi. Eli mukaan tuleminen ei jää myöskään kielitaidosta kiinni. Ulkomaalaisena mutsina arvostan!

Melkein kaikkien lasten vanhemmista jompi kumpi oli paikalla ja kaikki halusivat toimia juuri näiden sääntöjen mukaan. Ne ketkä eivät olleet paikalla, saivat tiedon asiasta Facebook-ryhmämme kautta eikä ainakan tietääkseni kukaan marissut enemmistön päätöksestä.

Synttärisääntömme saattavat kuulostaa tiukilta, mutta en keksisi parempaakaan tapaa manageroida näitä lastensynttäreitä. Lasten päätettäväksi näistä asioita ei kuulu jättää, koska he ovat lapsia. Ei seitsemänvuotias vielä ymmärrä, minkälaisia vaikutuksia ulkopuolelle jäämisellä voi olla. 


Esikoinen on syntynyt helmikuun pakkasiin, ja koska Islannissa sää voi äityä välillä aika kamalaksi, emme voi järjestää ulkoilmasynttäreitä. Lapsella on hyviä kavereita niin pojissa kuin tytöissäkin, eli hän halusi kutsua sekä luokkansa tytöt että pojat. Rinnakkaisluokalla on myös muutama hyvä ystävä, mutta jos omalta luokalta kutsuu tytöt ja pojat, pitää rinnakkaisluokaltakin kutsua mukaan kaikki. Jööses, se on yhteensä 40 lasta. 

Onneksi lapsen hyvällä kaverilla on syntymäpäivät samassa aikaikkunassa. Ei tarvinnut kauaa pohtia. Jos pidämme synttärit yhtä aikaa, voimme jakaa vanhempien kesken juhlan kulut puoliksi. Kun synttärisankareita on kaksi, meitä aikuisia on valvomassa neljä. Luokkakavereiden vanhemmatkin kiittävät. Yhdistelmäsynttärit tarkoittavat vähemmän kuskaamista. 

Yhteistuumin vuokrasimme paikallisen voimisteluseuran hallin puoleksitoista tunniksi. Tila tarjoaa hyvät fasiliteetit riehumiseen. Lapset saavat hyppiä sydämensä kyllyydestä mutta kuitenkin valvotusti tramboliinilla ja patjoilla, roikkua renkaissa ja puolapuissa. Leikin jälkeen on vielä hyvin aikaa syödä kakkua, hedelmiä ja juoda vettä. Jos aikaa jää, organisoimme yhden yhteisen leikin - ja sitten onkin 90 minuuttia täynnä ja lauman aika suunnata kotiin päin.

Kutsuttuja on 40, mutta juhlat eivät onneksi tule kovin kalliiksi. Voimisteluhallista jää maksettavaa noin 70 euroa molemmille vanhemmille. Sovimme myös yhdessä vanhempien kanssa, että ostamme molemmat 20 lapselle kertiksiä ja hedelmiä ja kummatkin lapset saavat oman 20 lapselle leivotun kakun. Ostokset maksavat noin 100-120 euroa per perhe (kun kakun tilaa leipomosta). Sitten onkin enää yksi päätettävä asia: mikä kuva kakun päälle tilataan. Se on samalla juhliin liittyen ainoa asia, jonka synttärisankarit saavat päättää itse. 


En askartele teemasynttäreitä, en osaa koristella hienoja kuppikakkuja enkä oikein muutenkaan saa kiksejä lastenjuhlien järjestämisestä. Mutta siitä saan kyllä isot kiksit, kun tajuan toimivani oikein. Tiukka tapa on ainakin tässä tilanteessa minun mielestäni se reiluin tapa. 


Viime vuosina lastensynttäreitä on vietetty meillä tähän tapaan:

31 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Mummona eläminen pidentää kuulemma ikää, parantaa elämänlaatua ja tekee elämästä kaikin puolin mukavaa. Tällaisia mummoenergiaan liittyviä...

Mummoilu tekee gutaa

25.1.17 Satu Kommentteja: 13

Mummona eläminen pidentää kuulemma ikää, parantaa elämänlaatua ja tekee elämästä kaikin puolin mukavaa. Tällaisia mummoenergiaan liittyviä juttuja olen huomannut viimeisen kuukauden aikana sosiaalisen median feedeissäni. En tiedä, yrittääkö universumi kertoa minulle jotain (olet akka vanhenemassa), vai liittyykö tämä isovanhemmuuden hehkutus jotenkin nyt siihen, kun päivähoitopalveluista ja vanhustenhuollosta leikataan (kato kyllä mummot hoitaa ja pitää ittensä virkeenä).

Tai sitten tässä ei olekaan mitään kettueläimen häntää, vaan se nyt vain on niin, että läsnäoleva mummous tekee ihmiselle hyvää. Ainakin jos tutkimustuloksia katsoo.


Yhden tutkimuksen mukaan lastenlasten hoitaminen tuo vanhuksille keskimäärin viisi elinvuotta lisää verrattuna niihin vanhuksiin, jotka eivät vietä paljoa aikaa lastenlasten seurassa (Sydney Morning Herald). Etelä-Koreassa tehdyn tutkimuksen mukaan lastenlasten kanssa läheisessä vuorovaikutuksessa olevat keskimäärin onnellisempia kuin muut vanhukset (Korea Herald). 

Kun katson omia ja puolisoni vanhempia – eli siis mummoja, jotka meillä vastaavat niistä isovanhempien rooleista – osoittavat mutu-havaintoni kyllä ihan samaan suuntaan. Näistä isovanhemmista on ihan parasta ikinä viettää aikaa lastenlasten kanssa. Oma mutsini asuu eri maassa kuin me, mutta aina Suomessa ollessamme hoitaa muksujamme enemmän kuin mielellään. Kaikki valokuvat, videopätkät ja instakuvat, mitä ehdin netin kautta eetteriin tuutata, ovat niitä mieleisimpiä lahjoja. Postitse lähetetyt piirustukset korjaavat koko potin.


Mieheni mutsi osallistuu arkeemme usein. Hän on jo lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä, vaikka sitä ei kyllä koskaan uskoisi. Mamma näyttää kuusikymppiseltä varhaiseläkeläiseltä. Olemme moneen kertaan jauhaneet aiheesta, että jaksaako hän ihan oikeasti vielä hoitaa lapsia. Joka kerta saamme saman vastauksen. Tottakai jaksan, mitä muutakaan muka haluaisin tehdä. En mitään. Mätänisin tänne sisälle. Koska en missään nimessä halua mädättää anoppiani, hyödynnämme hänen lapsenvahtihalukkuuttaan usein. Siis lähes tulkoon joka päivä.

Olen muuten huomannut, että pienimmät lapsenlapset ovat vanhuksille, ainakin niille hiljaisemmille, mainio sosiaalisten suhteiden ylläpitäjä. Enkä nyt puhu vain siitä, että omia, eteisessä vilahtavia aikusia lapsiaan näkee useammin niiden kiikuttaessa jälkikasvuaan hoitoon vaan ylipäätään muitakin ihmisiä. Kun Islannin-mummolla on muksu mukana leikkipuistossa, kaupassa tai asuntolan yhteisissä tiloissa, tuntemattomat ihmiset tulevat herkemmin juttusille. Anopilla on uudessa osoitteessaan naapureina muitakin mummoja (ja vaareja toki myös), jotka vahtivat päivisin lapsenlapsiaan. Tämä lapsenhoitojengi hengailee melkein päivittäin yhdessä. Siinä samalla kun pikkulapset tottuvat muiden pienen lasten seuraan ennen päiväkodin aloitusta, saman asuntolan mummot ja papat tapaavat toisiaan ja juovat yhdessä kahvit. 

On jokseenkin liikuttavaa seurata näiden mummo- ja vaarikerhojen menoa ja nähdä ne viimeisiä aktiivisia vuosia elävät tyypit syöttämässä ja hoitamassa tyyppejä, jotka elävät sitä ensimmäistä omaa aktiivista vuottaan. Jos pitäisi yhdellä valokuvalla esittää sana elämä, se olisi otos tuon kahvipöydän ympäriltä.


Hyvässä mummosuhteessa ei ole muuten kyse vain mummojen hyvinvoinnista ja meidän vanhempien paremmin sujuvasta arjesta. Läheinen isovanhemmuussuhde tekee hyvää myös lapselle. Hyvä suhde isovanhempaan auttaa kuulemma lasta selviämään isoista vastoinkäymisistä paremmin ja se näkyy parempana koulumenestyksenä. 

Hämmentävin juttu tässä koko mummoilussa liittyy itseeni. Olen muuttunut.  Kääks! Kymmenen vuotta sitten en halunnut saada lapsia ollenkaan. Kolme vuotta esikoisen syntymän jälkeen olin varma, että toista lasta ei muuten tule. Niin varma, että julistin sitä jo täällä blogissakin. No niin, khah-khah. Niin se takki kahisee, kun se kääntyy. 

Nyt olen sitten yllättänyt itseni miettimästä tulevaisuutta. En kolmatta lasta, vaan sitä, että millaista se sitten on, kun noilla kahdella pätkällä on omia lapsia ja ne tulevat minulle ja ukolle hoitoon? Vähän salaa jo odotan sitä päivää, kun voin kaivaa esipaistetut korvapuustit pakkasesta ja uunin lämpiämistä venaillessa katselen huoneessa ympärilleni ja totean, että jos ei olisi minua, ei muuten olisi tässä huoneessa ketään muutakaan. Siinä mulla pitkän aikavälin tavoite. Sitä kohti, siis. 

13 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Ihan pieni mielipide näin maanantaille. Jos on siis jostain syystä aivan pakko mennä ilman vaatteita veteen talvella ulkona, toimitan teon...

Avantouinti minun makuun

23.1.17 Satu Kommentteja: 10

Ihan pieni mielipide näin maanantaille. Jos on siis jostain syystä aivan pakko mennä ilman vaatteita veteen talvella ulkona, toimitan teon islantilaisittain. Otan siis sen lämpötila-asteen 40 astetta ylöspäin. Islannissa ei avantouintia tunneta, mutta näissä kuumissa luonnonvaraisissa lähteissä kelpaa lötkötellä vaikka talvipakkasellakin. Uusimmalla Islanti-videollani tarjolla keski-ikää lähenevää medium-paistia kylmän saaren kuumassa syleilyssä. Iik!



Psst! Matkalla Islantiin ja luonnonvaraiset lähteet kiinnostavat? Olen koonnut teitä varten pienen tietopaketin paikallisista luonnonvaraisista lämpimistä lähteistä Tripsterin-matkaoppaaseeni: Islannin parhaat luonnonvaraiset lähteet.

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Nuorena aikuisena hetkittäinenkin yksinolo ahdisti. Viikonloppu, pääsiäisloma tai ihan vain sunnuntai-iltapäivä omissa oloissa pikkuyksiös...

Oodi yksinololle

21.1.17 Satu Kommentteja: 20

Nuorena aikuisena hetkittäinenkin yksinolo ahdisti. Viikonloppu, pääsiäisloma tai ihan vain sunnuntai-iltapäivä omissa oloissa pikkuyksiössäni toi ihon pintaan nihkeän kylmän tuskanhien.

Tjaa-a. Se johtui varmaan siitä, että silloin ei ollut vaihtoehtoja. Yksinäisyyttä ja yksinoloa ei voinut valita, koska asuin ja elin yksin. 


Nykyään yksinolo... Aah, se on synonyymi luksukselle. Se on hyödyke, jota on näinä päivinä tarjolla äärimmäisen harvoin. Silloin kun siitä pääsee osalliseksi, sitä yhtä hiljaista iltapäivää tai joskus jopa ihan kokonaista viikonloppua odottaa kuin lapsi kesäistä huvipuistokäyntiä.

Kuten nyt. Olen ollut tämän viikonlopun Helsingissä. Yksin. Olen käyttänyt jokaisen tunnin juuri siten kuin olen itse halunnut. En siis ole soittanut kenellekään (sori kaverit). En nimittäin ajatellutkaan lähteä baariin, kahville tai mennä kauppaan ostamaan lapsille tuliaisia (koska ne saa lentokentältä). Haluan vapaatunteintani vain olla hiljaa ja tehdä juuri sitä, mitä päähän välähtää.

Torstaina juoksin kahdeksan kilometrin lenkin ja kuuntelin samalla uusinta äänikirjalöytöäni, törkeän koukuttavaa Hyvää naapuria. Lenkin jälkeen hain hotellilta pyyhkeen ja vaihtovaatteet ja kävelin Kulttuurisaunaan ylälauteille. Saunanraikkaana hipsin Hakikseen kebabkioskille. Lämmin kanakebabrulla kainalossa noudin S-Marketista pullon bisseä ja menin hotellille katsomaan televisiota. Kun karkkihammasta alkoi kolottaa, kuten aina kebabin jälkeen käy, pistin villasukat jalkaan ja hipsin yökalsareissani hotellin aulaan. Ostin respasta pussin Aakkosia ja Anna-lehden. Aarteiden kanssa huoneeseen haahuillessani mieleeni muistui tämä Eeva Kilven runo. Muistan kuinka luin runoa yli kymmenen vuotta sitten kun hain opiskelemaan kirjallisuutta Helsingin yliopistoon. Silloin koin tuossa runossa surullisen pohjavireen. Nyt kun sen luen, tuo kaunis runo on minusta täynnä riehakkuutta ja elämäniloa. Kas niin se näkökulma muuttuu. 


Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 
Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun. 

20 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Islannissa on viime viikko puhuttu oikeastaan vain yhdestä uutisaiheesta. Vilkuilen itsekin kaikkia mahdollisia paikallisia verkkomedioita...

Kauhistuttava katoaminen Reykjavikissa

19.1.17 Satu Kommentteja: 8

Islannissa on viime viikko puhuttu oikeastaan vain yhdestä uutisaiheesta. Vilkuilen itsekin kaikkia mahdollisia paikallisia verkkomedioita useita kertoja tunnissa saadakseni tietää, onko asiasta jotain uutta tietoa.

Mietin pitkään, kirjoittaisinko tästä blogiin ollekaan, koska se menee aiheensa puolesta reilusti sivupolulle. Mutta toisaalta: tämä on osa tämänhetkistä arkeamme täällä. Tapaus on ollut kaikkien islantilaisten ja täällä asuvien ulkomaalaisten mielessä tällä viikolla eikä se poikkeuksellisuutensa takia ihan lähivuosina vajoa vanhana uutisena pois suuren yleisön muistista.


Viime viikonloppuna perjantain ja lauantain välisenä yönä parikymppinen tyttö katosi kaupungin pääkatu Laugavegurilla puoli kuuden aikaan aamulla. Se on sitä kellonaikaa, kun kaupungin baarit ovat menneet kiinni ja keskustassa trafiikki on jo selkeästi vähentynyt. 

Katoaminen huomattiin, kun tyttö ei saapunut työvuoroonsa seuraavana päivänä. Alkoi suuretsintä. Poliisille on sadellut tuhansia tapaukseen liittyviä viestejä ja vinkkejä etenkin Facebookin kautta. Näin itsekin alkuviikosta kaupungilla suuren määrän vapaaehtoisia pelastustiimiläisiä haravoimassa aluetta kortteli korttelilta. Poliisi kehotti kaikkia keskustan asukkaita tutkimaan talojensa takapihat, roskakatokset ja varastorakennukset. 

Parin päivän kuluttua kaksi tytön etsintöihin osallistunutta veljestä löysivät naapurikaupunki Hafnarfjördurin satamasta tytön kengät.

Poliisi tutki kaikki keskustan alueen turvakameratallenteet (tuossa linkissä on kooste tytön liikkeistä pääkadulla). Niiden perusteella saatiin tarkka kellonaika kadonneen tytön liikkeistä ja siitä, missä hänet on viimeksi nähty. Tallenteista selvisi myös, että tytön ohi oli ajanut punainen Kia-auto. Poliisi pyysi autolla liikkeellä olleita ilmoittautumaan poliisille ja kertomaan havainnoistaan. Autoa ajanut ei lukuisista pyynnöistä huolimatta kuitenkaan koskaan ilmoittautunut poliisille. Punaisesta autosta uutisoitiin niin paljon, että se ei ole voinu jäädä huomaamatta keneltäkään paikallisia uutisia seuraavilta. Vaihtoehtoja oli siinä kohtaa kaksi: joko kyseessä on ollut turisteilla käytössä ollut vuokra-auto, koska turistit eivät seuraa paikallisia uutisia. Tai sitten autoa ajoi joku, jolla on syynsä salailuun. 

Sitten (todennäköisesti) tuo sama auto löytyi. Se oli vuokra-auto, joka oli ollut katoamisyönä vuokrattuna grönlantilaisella kalastusaluksella työskennelleillä miehillä. Samantyylinen auto nimittäin näkyi myös Hafnarfjördurin sataman turvakamerakuvista. Auto on ajellut sataman tuntumassa epätavallisen paljon edestakaisin varhain lauantaiaamuna. Auton löydyttyä sen vuokraajat olivat kuitenkin ehtineet jo lähteä maasta, sillä kyseinen kalastaja-alus oli aikataulunsa mukaisesti lähtenyt kohti Grönglantia. Pian perässä seurasivat laivalla ja helikopterilla islantilaiset ja tanskalaiset. Grönlantilaisalus kääntyi takaisin ja palasi Islantiin myöhään eilen illalla. Juuri nyt kaksi tai kolme - vähän lähteestä riippuen - aluksella ollutta miestä on nyt kiinniotettuina Islannissa ja heitä kuulustellaan. Poliisi epäilee miesten tietävän katoamisesta jotain.
Ruutukaappaus: Visir.is
En tunne kadonnutta tyttöä itse, mutta asian tekee läheiseksi aika moni juttu. Hän oli töissä ruokakaupassa, jossa käyn melko usein. Meidän kotimme on parin korttelin päässä paikasta, jossa hänet viimeksi nähtiin. Olen itse kävellyt tuota katua satoja ja satoja kertoja edes takaisin ja eri vuorokauden- ja vuodenaikoihin. Islannissa tapahtuu vähän henkirikoksia (kirjoitin aikaisemmin aiheesta täällä), eikä ihmisiä ole tällä tavalla kadonnut kaupunki- ja kyläoloissa minnekään, en ainakaan itse muista yhtäkään tapausta. Islannin historiankirjat ovat toki täynnä muistelmia luontoon kadonneista ihmisistä, mutta he ovat eksyneet lumimyrskyyn tai tippuneet mereen - eivät he keskeltä rakennettua ympäristöä ole minnekään hävinneet.

Vaikka katoaminen ja siihen mahdollisesti liittyvä henkirikos ovat asioina aivan kamalia, on viime viikolla ollut kuitenkin mieltä kohentavaa huomata, kuinka islantilaiset ovat ottaneet asian omakseen. Vapaaehtoisia etsijöitä on ollut mukana todella paljon, kirkossa järjestetty tukitilaisuus tytön perhettä ja muita läheisiä varten veti koko kirkon täyteen väkeä. Uutisten perässä käydyissä keskusteluketjuissa - ja niitäkin olen selannut viime päivinä ihan väsymiseen asti - on ollut harvinaisen vähän urpoja esittämässä ilkeitä kysymyksiään siitä, mitä nuoret naiset tuohon aikaan yöstä edes ulkona tekevät. Paikallinen televisiokanava päätti kuluneella viikolla siirtää väliaikaisesti pois ohjelmistosta brittiläisen televisiosarjan Horfin ("The Missing"), koska juuri nyt kadonneen perheenjäsenen ympärille rakennetun fiktion näyttäminen ei tuntunut oikealta.

Tämä on kaiken kaikkiaan aivan kammottava tapaus, jonka toivoisi tietysti selviävän mahdollisimman pian. Mitä pidempään aikaa kuluu, sitä todennäköisempää on, että onnellista loppua ei tällä kertaa tule.

Päivittelen blogin Facebook-sivulleni, kun jotain merkittävää uutta tietoa tulee.

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Etsitkö töitä? Täältä meiltä päin löytyisi. Seuraavan vuoden aikana Islanti nimittäin tarvitsee jopa 4 000 ulkomaalaista työntekijää. Hurj...

Islantiin tarvitaan 4 000 ulkomaalaista työntekijää

18.1.17 Satu Kommentteja: 12

Etsitkö töitä? Täältä meiltä päin löytyisi. Seuraavan vuoden aikana Islanti nimittäin tarvitsee jopa 4 000 ulkomaalaista työntekijää. Hurja lukema. Yllätyin itsekin, kun luin paikallisen englanninkielisen sanomalehden Grapevinen sivuilta tuon Islannin työvoimapulaa käsittelevän uutisen.


Siis neljätuhatta työpaikkaa ei seuraavien vuosien vaan seuraavan 365 päivän aikana. Väkilukuun suhteutettuna tuo tarkoittaisi samaa, kuin että Suomeen tarvittaisiin heti paikalla noin puolentoista Mikkelin verran (75 000) työvoimaa ulkomailta.

Syitä tähän työvoimapulaan on useita. Matkailu on tällä hetkellä Islannin suurin työllistäjä ja alana työvoimaintensiivinen. 320 000 asukasta ei pysty mitenkään handlaamaan pian lähemmäs kahta miljoonaa matkailijaa. Samaan aikaan islantilaiset ovat alkaneet muuttaa hanakammin ulkomaille ja väestö vanhenee. 



Kun Islannissa kuikuilee vähän ympräilleen, ulkomaalaisten suuren osuuden työvoimasta huomaa helposti. Kuvaava esimerkki viime viikonlopulta. Olin puolisoni kanssa Heklan tulivuoren lähellä sijaitsevassa Hotel Heklassa viikonloppulomalla. Äkkiseltäni laskeskelin, että hotellin 20 työntekijästä vain yksi oli islantilainen ja puhui islantia.  Sama juttu kahviloissa, ravintoloissa, punttisaleilla ja vaatekaupoissa. Maaseudulla ulkomaalaisten osuus työvoimasta tuntuu isommalta kuin Reykjavikissa.

Täältä saa siis melko helposti töitä ilman islannin kielen taitoa tai Islannin kansalaisuutta. Suurin osa avoimista työpaikoista on matkailun parissa: hotellien vastaanotoissa, ravintoloissa, siivouksessa, autovuokraamoissa, matkanjärjetäjien toimistoissa ja matkanmyyntipisteissä. Minunkin puolisoni firmassa on hommissa paljon vaellus- ja ulkoilujutuista kiinnostunutta väkeä, jotka on palkattu toimistoon kielitaitonsa takia. Ranskan-, saksan-, kiinan- ja espanjantaitoista väkeä tarvitaan syöttämään juttuja sosiaaliseen mediaan, päivittämään firman nettisivuja ja vastaamaan asiakkaiden kyselyihin. 

Ulkomaalaiset työllistyvät kyllä muillekin aloille kuin matkailuun, etenkin jos omalta alalta on jo kertynyt hyvin kokemusta. 



Jos siis painiskelet työnhaun parissa Suomessa ja olet valmis vähän seikkailemaan, pieni pyrähdys töihin Islantiin saattaisi olla aika nasta ratkaisu. 

Kirjoitin kesällä kolmen jutun Töihin Islantiin -sarjan (yhteistyössä ELY-keskuksen kanssa). Sen jutut löytyvät täältä:

Mistä niitä töitä löytää? Eli juttu Töihin Islantiin - vinkkejä ja linkkejä
Millaista Islannissa on elää? Eli juttu Islannissa töissä ja arjessa
Kokemuksia. Eli juttu   Haastattelussa: työntekijän kokemuksia Islannista



Jos haluat kysellä mitä tahansa Islannissa työskentelyyn tai asumiseen liittyviä juttuja etkä löydä vastauksia noista postauksista, niin kommenttikenttä on vapaa. Vastaan mielelläni! Ja olen muuten myös siellä matkamessuilla ensi viikonloppuna. Islannin-ständillä olen pääasiassa puhumassa matkailusta, mutta kyllä sinne voi tulla kyselemään Islannissa asumiseenkin liittyvistä jutuista.

Grapevinen englanninkielinen juttu kokonaisuudessaan löytyy tämän linkin takaa.


12 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Tulin vanhemmaksi seitsemän vuotta sitten. Mitään sertifioitua kasvattajaa minusta tuskin saisi vieläkään. Parina päivänä joka viikko tunt...

5 keskinkertaisen vanhemman kasvatusohjetta

16.1.17 Satu Kommentteja: 15

Tulin vanhemmaksi seitsemän vuotta sitten. Mitään sertifioitua kasvattajaa minusta tuskin saisi vieläkään. Parina päivänä joka viikko tuntuu, että olen eksyksissä myrskyssä. Mutta siltikin, niinä muina päivinä homma tuntuu jotenkin toimivan ja pakka pysyvän näpeissä. Muutamien vanhemmuusvuosien aikana mukaan tarttuneista vinkeistä osa osoittautunut todella hyödyllisiksi. Jaanpa ne nyt teidän kanssanne.


1. Puhelin taskuun, kun haet lasta tarhasta/koulusta. Joskus pienissä yksityiskohdissa piilee iso asia. Tämä on siitä mainio esimerkki. Kun haet lasta koulusta tai tarhasta, niin laita se kännykkä pois kädestä. Taskuun, käsilaukkuun tai vaikka housujen vyötäröresorin alle. Älä mene sisään tai pihalle asti ennen kuin olet lopettanut sen legendaarisen päivän viimeisen työpuhelun tai "ihan yhden lyhyen sähköpostiviestin". Vaikka muksu ei olisi lainkaan odottanut sinun ilmestymistä tarhan pihalle, on silti oman mutsi tai faijan näkeminen yksi päivän kohokohdista. Älä siis tunaroi tätä kohtaamisikkunaa roikkumalla kiinni luurissa.

2. Anna ruoan lämmetä hetki muovikasseissa. Tämän jutun opin psykologifrendiltäni: heti kotiin tullessasi vietä pieni hetki aikaa lasten kanssa ja unohda hetkeksi kaikki muu. Kun tulet kotiin pitkän työpäivän jälkeen kauppakassit käsivarsia venyttäen, sinua mitä luultavammin ollaan vastassa. Äitii, äitii, äitiiiiii!! Kato, kato kato! Aaaaa, mulla kävi tänään tämmöinen. Hei katso vähän tänne, nyt joo heti. Vääää..... Jep, helvetillinen meteli ja hyörinä, vaikka juuri se mitä nyt toivoisit olisi hetki hiljaisuutta järjestää asioita ja ihan vain hengittää. No lapsiperheissä kotiintulo ei koskaan ole hengähdystauon paikka - pakko hyväksyä. Ilahdutat lapsia ja pääset itsekin helpommalla, kun olet pienen hetken aikaa läsnä. Jätä ne ostoskassit sinne nihkeään eteiseen ja peuhaa hetki muksujen kanssa lattialla. Siihen menee noin viisi minuuttia. Perijät löytävät sinua kiinnostampaa tekemistä melko pian - pakko hyväksyä sekin. Sitten voit hakea ne ostoskassit ja jatkaa siitä, mihin ovesta sisään tullesssasi jäit. Ja kas: kaikilla on parempi mieli.

3. Kehu joka päivä ja jostain konkreettisesta. Lapset toimivat samalla tavalla kuin terveet aikuisetkin: heistä on kivaa olla kiva toisille ja olla hyödyksi. Kun saa yhden asian hoidettua hyvin ja siitä kiitosta, saa valtavasti energiaa tehdä sama asia uudelleen ja kokeilla jotain uutta, vaativampaakin juttua. Lapsia pitää siksi muistaa kehua usein ja konkreettisin esimerkein. Joka ikinen päivä muistan kertoa esikoiselle, kuinka hän on taas upeasti lukenut kirjasta neljä lisäsivua, muistanut tuoda eväsboksin kotiin, pitänyt huolta siitä että molemmat lapaset palaavat iltapäivällä kotiin ja jaksanut leikkiä kuopuksen kanssa. Kuopusta kehun vaikka siitä, että hän söi taas reippaasti, vei oman vaippansa itse roskiin (tämä on ihan lempipuuhaa hänelle), osasi laskea kanssani kolmeen ja löysi itseltään navan. 


4. Ole luovasti löysä. Olen huomannut, että antamalla sopivasti löysää saa myös itse enemmän pelivaraa. Meillä on siis aika vähän kiveenhakattuja sääntöjä. Ei ole karkkipäivää, jäätelöpalkintoa tai aina ruokahetki samaan kellonaikaan. Käymme jätskillä kun huvittaa, tikkarin voi saada joskus tiistaisinkin ja jos maanantaiaamuna tuntuu todella kenkulta syödä taas kaurapuuroa, voin ihan hyvin kattaa pöytään murojakin. Nobody dies. Toki vastavuoroisesti oletan, että vaatteet ripustetaan naulakkoon, likapyykit eivät jää lattialle ja kädet pestään kotiin tullessa ilman mutinoita. Ja tämä on toiminut.

5. Aikaisin nukkumaan. Jep - ole luovasti löysä, paitsi tästä et tingi ikinä. Olisi kivaa istua iltaa arkenakin ystävien kanssa illallista myöhään syöden, mutta se vaan ei onnistu juuri tässä elämänvaiheessa. Aikuinen kestää kyllä mennä pienessä krapulassa ja kuuden tunnin yöunien jälkeen töihin, mutta lapsen kone ei pysy käynnissä koulupäivää, jos takana on liian vähän unta. Päiväkotiaikana pystyimme joustamaan aamuissa ja nukkumaan vaikka aamuyhdeksään koko perhe, mutta koulun alettua se ei enää käy. Herätys on 7.15 jok'ikinen arkiaamu, eli kersan on oltava iltaisin sängyssä puoli yhdeksän. Jos iltaunille mennään liian myöhään, koko seuraava päivä menee ihan perseelleen - eikä näistä muistakaan vinkeistä ole siinä kohtaa enää mitään hyötyä.

PS. Täällä suosittu postaus vuoristo-opaspuolison kasvatusneuvoista.  

15 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Sekin päivä sitten tuli, kun tässä blogissa esitellään smoothie-resepti. Olkoon tämä ensimmäinen samalla myös viimeinen, koska en usko, et...

Suosikkismoothieni ohje

13.1.17 Satu Kommentteja: 3

Sekin päivä sitten tuli, kun tässä blogissa esitellään smoothie-resepti. Olkoon tämä ensimmäinen samalla myös viimeinen, koska en usko, että tämän parempaa nestemäistä ruokaa on olemassa.

Tämän smoothien ohjeen olen pöllinyt treenipaikkani yhdeltä omistajista, Annie Thorisdottirilta. Kyseessä on siis crossfit-kuningataremehiläisen suosikkismoothie. Lajin harrastajat tietänevät tyypin.  

Tämä on siitä helppo ja tekijäystävällinen smoothie, että sinne ei tarvitse laittaa mitään tuoretta, mikä voisi nahistua jääkaapissa. Yhteen annokseen marjaista froosh-juomaa (säilyy avattuna kaapissa neljä päivää), maapähkinävoita (säilyvyys hyvä), suklaaproteiinia ja vähän vettä. Koska en itse käytä proteiinijauhelisiä, korvasin sen maustamattomalla skyrillä (rahkakin toki käy) ja kaakaojauheella. Heitän sekaan omien makumieltymysteni takia myös jääpaloja, jotta juomasta tulee tarpeeksi kylmää ja rakenteeltaan hileistä. 

Tätä smoothieta tilaan Crossfit Reykjavikin respasta aina treenien jälkeen, mutta olen alkanut tehdä sitä myös kotona. Maapähkinävoi smoothiessa voi muuten ajatuksena tuntua omituiselta, mutta suosittelen kokeilemaan. Suolainen ja raskas maapähkinävoi yhdistettynä raikkaaseen marjajuomaan ja suklaaseen/kaakaoon luo mielettömän hyvän makuyhdistelmän. Tämä smoothie maistuu ruoalta, mutta silti raikkaalta. Tuntuu, että en kyllästy tähän makuun ikinä.  

Annien smoothie:
2 dl marjaista froosh-juomaa
1 tl maapähkinävoita
kourallinen jääpaloja
pari lusikallista suklaanmakuista proteiinia
(tai 2 dl maustamatonta skyriä  & 1 rkl kaakaojauhetta (käytän itse sokeroitua, mutta ihan se puhdas kaakaojauhekin tietysti käy)

Kuvaan liittyvä disclaimer:
Ihan tarkoituksella en esittele tässä itse lopputuotetta, koska juoma näyttää kuvissa ruskealta mönjältä, joka vie ajatukset lähinnä sinne prosessoidun lopputuotteen suuntaan. Niin, ja noita tulppaaaneja ei siis kannata laittaa mikseriin. Ne yrittävät vain tuoda vähän väriä kuvaan.

Kippis ja vinkeää viikonloppua!

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Olen semmoinen ihminen, joka kyllästyy helposti jos asioidenlaita pysyy samana pitkään. En ole vakituisten työaikojen ja yhden työnantajan...

Annoin kampaajan päättää

13.1.17 Satu Kommentteja: 8

Olen semmoinen ihminen, joka kyllästyy helposti jos asioidenlaita pysyy samana pitkään. En ole vakituisten työaikojen ja yhden työnantajan tyyppi. En jaksa harrastaa mitään, missä tehdään kuta kuinkin samaa asiaa, kovin kauaa. Noin 40 itseni kanssa vietetyn vuoden aikana olen hyväksynyt tämän tuuliviirielementin itsessäni ja sen pienen sähläröinnin, joka kuvioon kuuluu.

Lähtötilanne.
Tarkastellaanpa hetki vaikka hiuksiani. Mon dieu, mitä säätöä! Hiukseni ovat nyt olkapäämittaiset. Välillä olen leikannut polkkaa, otsisista ja edestä kerroksittain. On ollut permistä, pikkulettejä ja rastanalut. Nyt on menossa tasapitkä ja suora jakso.

Töyhtöni on omalta väriltään hiekanvärinen. Joka toinen elämänjakso värjään tummemmaksi. Joka toinen jakso yritän kasvattaa väriä pois. Sitten kuluu vuosi tai pari ja alan taas värjätä tummemmaksi. Ja nyt ollaan taas siinä hetkessä, jossa meni käpy jatkuvaan värjäämiseen ja haluan oman värini takaisin. Siihen meneekin sitten vähän aikaa. Tässä päässä on nimittäin nyt aika monta eri värirappusta. Jotain punertavaa, vähän tummanruskeaa, keskiruskeaakin löytyy. Sävy tummenee juuresta latvaan värjäyskertojen eli noin 4 sentin välein.

Välttämättä kävi mielessä sama ajatus mikä kävi viimeksikin kun tässä samassa tilanteessa tuumittiin: oliko mitään järkeä värjätä.
Tänään menin hakemaan apua luottokampaajaltani. Pyysin tekemään jotain, joka veisi nuo värinorot mennessään ja tekisi värin poiskasvattamisesta vähemmän kivuliasta. 

Ja niinpä hän tarjosi ideaa.

Sen sijaan että mentäisiin lähemmäs omaa väriä laittamalla päähän vaaleampia raitoja, vakkarikampaajani ehdotti, että lisätään juureen hintsusti väriä, jotta hiuksista saadaan tasaisenväriset.  Sen lisäksi vaalennetaan ihan hellästi koko hiusmassaa. Eli käännetään se värisävyero toisinpäin. On kuulemma paljon mukavampi kasvattaa omaa väriä esiin, jos se tummempi väri on siellä juuressa ja vaaleampi latvassa kuin toisinpäin. No hittolainen, miksipä ei!
Värjäys- ja vaalennushoidon jälkeen.
Jälkeen.
Istahdin olkilyhteeni kanssa tuoliin ja tilasin kahvin. Parin tunnin päästä peilissä näytti jo paljon toiveikkaammalta. Hiusten väri on nyt tasainen, mutta astetta vaaleampi kuin mitä hiusteni tummimmat osat ennen värjäystä olivat. Tästä sitä omaa hiusväriä voi vähitellen alkaa kasvattaa takaisin ilman, että näytän aivan liian homssuiselta.  Kannatti noudattaa kampaajan ideaa - tukasta nimittäin tuli minusta tosi hieno. 

Ensi kerralla sitten korpinmusta väri ja afropermis.

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Okei. No tuota meidän kodissamme asuu tätä nykyä pikkuinen Pablo Escobar. Ne teistä jotka olette Narcosia katsoneet, niin muistelkaapa ni...

Lapsen kehitys - 16 kk

12.1.17 Satu Kommentteja: 2

Okei. No tuota meidän kodissamme asuu tätä nykyä pikkuinen Pablo Escobar. Ne teistä jotka olette Narcosia katsoneet, niin muistelkaapa niitä kohtauksia joissa Pablolta paloi käpy ja se päästi vähän verbaalista tulitusta ennen kuin pyssy alkoi laulaa. Mikä energia.


Paitsi että kuopuksen tukka taipuu samalla tavalla kiharalle suloisesti ympäri päätä kuin donilta, se on nyt myös saavuttanut samanlaisen selittämisen tason, jossa jaapattaessa sylki lentää ja tavarat putoilevat.

Aamusta iltaan mörssäri mesoaa. Se repii kaiken mahdollisen käsien ulottuvilla olevan alas (includin mun toimistopöydän 21 tuuman näytön, jonta ehdin onneksi napata kiinni yläkulmasta ennen kuin se kolahti maahan). Laatikoihin pistetyt tavarat kuten esimerkiksi kilo merisuolaa löytää uuden paikan keskeltä lattiaa ja pyykkikorin sisältö lentää ympäri kämppää kuin auki jääneestä mutta edelleen käyvästä kuivausrummusta. Ja kaikki tämä alle minuutissa.

Suvantovaiheitakin on - siis ruokailu ja kirjojen selailu - mutta ne eivät kestä pitkään. Neiti syö aina kaiken, mitä tarjolla on, mutta nopeasti. Kirjat hän selaa sivu kerrallaan, mutta äkkiä, äkkiä, äkkiä! Kaiken muun valveillaoloajan tyyppi paahtaa eteenpäin kuin kaduilla vapaana juoksevia härkiä pakoon juoksevat spaniardit. Hänelle nukkumattikaan ei ole mikään laimea elämys. Unihiekka on vahvointa mahdollisinta puuteria, sillä uni tulee sormia napsauttamalla. 

Viimeisen kuukauden aikana on siis toden totta tapahtunut kehitystä. Verbaalista (puhuu kahden sanan lauseita), voimallista (Aalto-vaasi nousi ilmaan yhdellä kädellä) ja älyllistä (osaa avata laatikkoja kiinni pitävät solmut - koska laatikon uumenissa järsimistä odottaa sitruunapippuripurkki). 

Heti kun akku on vähän lataantunut, kierrokset nousevat taas. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen kuopus on alkanut heräillä öisin. Noin kahden aikaan yöllä alkaa vokaalivoittoinen pälätys. Mitään selvää siitä ei saa, mutta tahtotaso on kova. Jos tutti häviää pussilakanan sisään, alkaa kova huuto joka herättää myös esikoisen. Koska esikoisella on arkisin aikainen herätys kouluun, on meidän täytynyt siirtää nassikka hetkeksi pois omasta sängystään. Ja koska armas remonttimme ei vieläkään ole valmis, pätkä nukkuu tällä hetkellä matkasängyssä meidän makuuhuoneeseessa. Retkeilymentaliteetilla mennään.

Voi tytöt tätä seikkailua. Tämä kaikki on aivan mahtavaa, mutta myös koko lailla uuvuttavaa. Myönnettävä se on, että olen kyllä itse enemmän niiden seesteisten vaiheiden ystävä. 

Lapsen kehitys -jutut:


Vauva 1 kk
Vauva 2 kk
Vauva 3 kk
Vauva 4 kk
Vauva 5 kk
Vauva 6 kk
Vauva 7 kk
Vauva 8 kk
Vauva 9 kk
Vauva 10 kk
Vauva 11 kk
Vauva 12 kk
Vauva 13 kk
Vauva 14 kk

2 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Esikoisen koulu alkaa kasilta ja loppuu yhdeltä. Sen jälkeen on kolmesta neljään tuntia luppoaikaa, jolloin me vanhemmat olemme vielä työj...

Alakoululaisen iltapäivän tyhjät tunnit

10.1.17 Satu Kommentteja: 37

Esikoisen koulu alkaa kasilta ja loppuu yhdeltä. Sen jälkeen on kolmesta neljään tuntia luppoaikaa, jolloin me vanhemmat olemme vielä työjuttujen ääressä ja kuopus päivähoidossa. Mitä noiden neljän tunnin ajaksi oikein keksisi, kun iltapäiväkerho, josta olin koulun alettua todella innoissani, onkin osoittautunut pettymykseksi?


Islannissa tarjotaan ala-asteikäisille iltapäiväkerhotoimintaa koulun jälkeen. Usein iltapäiväkerho eli iltapäiväkoti sijaitsee kätevästi samoissa tiloissa koulun kanssa, eli lapset siirtyvät sinne koulun päätyttyä omatoimisesti. Vanhemmat hakevat lapset kerhosta neljän tai viiden aikaan tai jos koti on lähellä, lapset kävelevät kerhosta yksin kotiin.

Esikoinen diggaa käydä koulua ja on ihan tulessa opittuaan kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Opettajat ovat kivoja, koulukaverit ovat kivoja, koulussa on ihanan iso kirjasto ja oma uimahalli! Ainoastaan iltapäiväkerho aiheuttaa närää. Siellä kun ei kuulemma tapahdu mitään kiinnostavaa.

Seurattuani iltapäiväaktiviteetteja tämän syksyn ja talven ajan on pakko sanoa, että olen lapsen kanssa samaa mieltä. Samaan lopputulokseen on tullut monen muunkin samaa kerhoa käyvän lapsen vanhempi. Lapsen iltapäiväkerho on osoittautunut paikaksi, jossa lapsia säilytetään koulupäivän loppumisen ja vanhempien työpäivän loppumisen välisen ajan. Siellä ei tehdä oikein mitään aikuisten organisoimaa ohjelmaa.

Iltapäiväkerhojen toiminta vaihtelee täällä todella paljon kouluittain. Joissakin paikoissa lapsille järjestetään paljon kehittävää ohjelmaa, josta jokainen voi valita mieleisensä: liikuntatunteja, musiikinopetusta, ohjattua piirustusta tai näytelmäkerhoa. Parhaimmillaan iltapäiväkerho korvaa kaikki harrastukset. Kuulostaa upealta! Mutta meillä näin ei ole. Lapset leikkivät keskenään ulkona, piirtävät sisällä tai askartelevat hamahelmillä. Ainoa harrastus, mitä järjestelmällisesti tarjotaan on jalkapallo: iltapäiväkodista lähtee bussikuljetus jalkapalloseuran treeneihin muutamana päivänä viikossa. 

Mutta kun esikoistamme ei voisi jalkapallo vähempää kiinnostaa. Eikä kukaan täysipäinen jaksa tehdä hamahelmistä kuvioita kolme tuntia putkeen. Henkilökunta ei tunnu järin sitoutuneelta; työntekijöitä lähtee ja uusia tulee melkein joka kuukausi. Nopea kierto on ollut melkoinen järkytys esikoisen hienon päiväkodin jälkeen: siellä suurin osa lastentarhanopettajista ja lastenhoitajista oli työskennellyt saman päiväkodin leivissä jo toistakymmentä vuotta. Sitäkin piirrettä lapsen vanhassa päiväkodissa osaan nyt arvostaa entistä enemmän.

Iltapäiväkerhon piha on kyllä hieno ja suuri, mutta näillä Islannin talvi-ilmoilla ei ole itsestään selvää, että ulkoleikkeihin edes pääsee joka päivä. Kerhon sisätilat sen sijaan ovat aika kehnot. Konteista rakennettu kerhotila on vetoinen ja eteisiin on sullottu puolet enemmän lasten ulkovaatteita mitä sinne todellisuudessa mahtuisi. Kello viiden aikaan takkeja makaa kuraisina ja märkinä pitkin likaisia lattioita. Ottaa vähän päähän. Olemme kyllä puhuneet kerhon työntekijöiden kanssa tilanteesta ja toivoneet vähän enemmän järjestettyä ohjelmaa ja ylipäätään vähän järjestelmällisempää meininkiä. Vastaus on ollut lähinnä olankohauttelua ja tavanomaista suuremman työntekijävaihtuvuuden voivottelua.

Mitään muita iltapäiväkerhoja ei lapsemme koulun lähellä ole. Sitä paitsi olemme tosi tyytyväisiä lapsen kouluun, joten koulunvaihto ei käynyt edes mielessä. 

Esikoinen nostaa iltapäiväkerhon tylsyyden esiin lähes joka päivä. Ei jaksaisi kuulemma olla niin pitkään tekemättä mitään järkevää. Ymmärrän turhautumisen hyvin. Tarttis siis vissiin tehdä jotain. 

Puolison kanssa olemmekin vähän pohtineet, että mitä jos jättäisimme koko iltapäiväkerhon pois päiväohjelmasta ja lapsi tulisi suoraan koulusta kotiin. Minä teen joka tapauksessa töitä kotona ja lapsi on jo sen verran iso, että se pystyisi luultavasti aika hyvin tekemään omia juttujaan äidin istuessa koneen ääressä. Iltapäiväkerhon lopettaminen vapauttaisi myös enemmän lapsen aikaa ja energiaa harrastuksille. 


Lapsi käy tanssiharrastuksessaan kaksi kertaa viikossa ja isänsä kanssa he kiipeilevät yhdessä yhtenä tai kahtena iltana viikossa. Esikoinen on syksystä asti pyytänyt saada aloittaa myös lauluharrastuksen, mutta nyt sille ei ole ollut aikaa. Kuoron harkkapaikka on lähellä kotiamme, eli iltapäiväkerhon jäädessä pois lapsi pystyisi kulkemaan sinne itsenäisesti. 

Iltapäiväkerhohan ei siis ole koulun lailla ilmainen. Pulitamme muutamasta kerhotunnista eväineen noin 140 euroa kuukaudessa. Vuoden aikana se on reilusti yli tuhat euroa - sillä rahalla saisi katettua useammankin lauluharrastuksen.

Alan siis entistä enemmän kallistua kerhon skippaamisen puolelle. On oikeastaan vain kaksi asiaa, mitkä minua päätöksessä arveluttavat: sosiaaliset suhteet ja iltapäivän tyhjät tunnit. 

Kerhossa luodaan arvokasta sosiaalista pääomaa kun lapset hengaavat keskenään, keksivät yhdessä leikkejä ja oppivat toimimaan keskenään. Mutta sitten taas. Esikoinen on tehnyt juuri sitä päiväkodissa jo neljä vuotta. Ja on koulussakin välitunteja, joiden aikana leikitään kavereiden kanssa. Sitä paitsi iso osa esikoisen frendeistä asuu naapurustossamme, eli he leikkivät joka tapauksessa kimpassa viikonloppuisin ja joskus arki-iltaisinkin.

Mutta ovatkohan ne iltapäivän tunnit sitten kuitenkin liian pitkiä kotona vietettäviksi? Tylsistyyköhän lapsi, jos se hengailee pari kolme tuntia yksinään? Olen itse duunissa noin neljään tai viiteen, eli en mitenkään pysty toimimaan ohjelmatoimistona. 

Olisi kiva kuulla muiden alakoululaisten vanhempien kokemuksia tyhjistä iltapäivän tunneista. Mitä teidän lapset koulun päättymisen jälkeen tekevät? Pärjäävätkö ne jo yksin kotona? Tylsistyykö ne? Onko täysi mahdottomuus olettaa, että seitsemänvuotias tekee omia juttujaan kotona ja vanhemmilla säilyy työskentelyrauha? Hmm. Kai sitä kokeilla kannattaa. Kotona puuhastelu kuulostaa kuitenkin lapsen kannalta paljon paremmalta kuin kolme tuntia hamahelmeilyä vetoisassa tilassa.

37 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Haluaisitko oppia kirjoittamaan kirjan? Eli kuulla, miten käsikirjoitus suunnitellaan, toteutetaan ja saadaan valmiiksi. Miten (tieto)kir...

Matkamessut: Islanti & Näin kirjoitat kirjan -luento

8.1.17 Satu Kommentteja: 0


Haluaisitko oppia kirjoittamaan kirjan? Eli kuulla, miten käsikirjoitus suunnitellaan, toteutetaan ja saadaan valmiiksi. Miten (tieto)kirja ihan oikeasti valmistuu?

Kirjailija voi hakea inspiraatiota vaikka laavapellolta, mutta kirja ei kyllä siellä valmistu. (Kuva: Gydny Hilmarsdottir)
Kerron näistä aiheista Mondon matkakirjoituskoulutuksessa 20. tammikuuta. Kurssilla käsitellään myös hyvän blogijutun rakennetta, vetävien matkajuttujen kirjoittamista, valokuvaamista ja myymistä.

Olen ollut kouluttamassa Mondon kursseilla aikaisemminkin ja huomannut, että kouluttajien neuvoja ja ajatuksia pystyy hyödyntämään myös muualla kuin matkailuaiheissa. Olen saanut sieltä itsekin paljon uusia työkaluja pakkiini. Viimeksi opin ihan helvatan hyviä keinoja elävöittää kaikenlaisia tekstejä pop-kulttuurin keinoin. 

Eli vaikka kirjoituskurssi on otsikoitu matkakirjoittamiseksi ja se pidetään Matkamessuilla, se ravitsee kyllä myös lifestyle-bloggaajia, aikakauslehtien toimittajia, minkä tahansa aiheen tietokirjailijoita, freelancetoimittajia ja -valokuvaajia.

Lisäkseni kurssilla ovat kouluttamassa matkabloggaaja Nella Himari (7 ohjetta hyvään blogijuttuun), laajoista matkareppareistaan tunnettu toimittaja Antti Helin (paljastaa koukuttavan matkajutun reseptin), Mondon toimistuspäällikkö Pekka Hiltunen (kertoo miten matkajuttu myydään toimitukselle - tämä on todella tärkeä aihe!!) ja valokuvaaja Heli Sorjonen (opastaa ottamaan entistä parempia matkakuvia).

Matkakirjoittajakurssin lisäksi päivystän Matkamessuilla Islannin ständillä perjantai-iltapäivän (20.1.) ja lauantaiaamupäivän (21.1.). Jos haluat täsmävinkkejä Islannin-matkaan, apua matkasuunnittelussa, vinkkejä Islannin honeymoonille, lokaatiovinkkejä telkkamainokselle, vihjeitä hyvistä ratsastusreissuista, skyr-kakun reseptin tai ihan mitä vain tuuliseen laavasaareen liittyvää, niin tulehan käymään ja kysymään. Olen siellä teitä varten :-)

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Minulla on huomenna syntymäpäivät. Täytän 37. Hurjan ihanaa! Mutta miten kahden lapsen mutsi viettää merkkipäivää, joka osuu vähän haastav...

Minun syntymäpäiväni

6.1.17 Satu Kommentteja: 15

Minulla on huomenna syntymäpäivät. Täytän 37. Hurjan ihanaa! Mutta miten kahden lapsen mutsi viettää merkkipäivää, joka osuu vähän haastavaan ajankohtaan? Uudenvuoden juhlista on viikko, joulusta kaksi. Parin viikon sisällä on syöty, juotu ja juhlittu koko vuoden edestä. Mitään isoa juhlahässäkkää en siis juuri nyt enää jaksa enkä kaipaa.  


Ihan parasta olisi ottaa todella relasti. Voisin nukkua pitkään, lukea kirjaa ja hengailla kalsareissa kotona, käydä urheilemassa ja ihan vain viettää aikaa perheen kanssa. Do nothing. Vanhempi lapsi on kuitenkin jo siinä iässä, että hänelle hänen omien synttäriensä lisäksi todella tärkeitä ovat myös perheenjäsenten syntymäpäivät. Se olisi lapsen näkökulmasta ihan grande catastrophe, jos äidillä olisi syntymäpäivä, mutta kukaan ei ostaisi lahjoja, tekisi korttia, hankkisi kakkua kynttilöillä ja järjestäisi juhlia! 

Niin siinä siis käy: aion juhlistaa syntymäpäiviäni lasten takia. Mitäpä sitä äiti ei tekisi lastensa eteen - kuten söisi esimerkiksi suklaakakkua ja kermavaahtoa. Eli okei okei okei, tämän kerran minä uhraudun ja vien täyteen ahdetun kakkulusikan huulilleni. Vanhemmuus on valintoja.

Huomenaamulla herättyämme lähdemme kahvilaan syntymäpäiväbrunssille. Kahvittelun jälkeen teemme läheisessä merenrannassa pienen kävelyretken. Tiedossa on simpukankeräilyä ja muuta erityistä merenranta-aktiviteettia, joka saa sukat pyörimään jaloissa pelkästä innostuksesta. Merenrannalta nostelemme polvia kohti lähiuimalan kuumia kylpyvesiä. Höyrysaunottelua, kuumia kylpyjä ja vesisuihkuhierontaa matalissa vesialtaissa. Liukumäkilaskua ja paljon kiljumista. Hauskaa ohjelmaa perheen pienimpien ehdoilla.

Mutta tiedättekö mitä. Aion sekä pitää että syödä sen synttärikakun. Nämä ovat nimittäin minun syntymäpäivät ja koska minäkin olen tärkeä (tottakai), aion ottaa päivälle myös omaa aikaa.

Reykjavíkissa järjestetään huomenna varsin erityinen crossfit-kilpailu, johon osallistuvat muun muassa lajin maailmanmestarit Annie Mist ja Katrin Tanja ja kansainvälisissä kisoissa hyvin menestynyt Sara Sigmundsdottir. Ne ketkä lajia harrastavat, tietävät tyypit. Kun nämä urheilulajin parhaat nyt kilpailevat omalla kotisalillani ja vielä syntymäpäivänäni, niin todellakin haluan lähteä katsomaan. En usko että muut perheenjäsenet arvostaisivat clean&jerk-sarjojen katselua, joten ostin liput show'hun treenikaverini kanssa ja suuntaamme sinne yhdessä kannustamaan. 

Tässä järjestelyssä on myös se etu, että nyt miehelle ja lapsille jää iltapäivä aikaa käydä lahjaostoksilla (lapselle tärkeä juttu että äiti saa synttärilahjan) ja leipoa kakku (kynttilöiden puhaltaminen on tietysti must). Ehkä he ehtivät siinä iltapäivän aikana myös siivota keittiön ja pestä pyykit. 

Kippistä vaan, heittäydyn nyt valmistautumaan huomiseen juhlahumuun.

15 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Joululomalla yksi kotonamme kylässä käynyt perhetuttu hehkutti uutta työpaikkaansa. Mielenkiintoisen työn sisällön lisäksi erityisen suurt...

Mikä on sinulle luksusta?

5.1.17 Satu Kommentteja: 24

Joululomalla yksi kotonamme kylässä käynyt perhetuttu hehkutti uutta työpaikkaansa. Mielenkiintoisen työn sisällön lisäksi erityisen suurta riemua aiheutti se, että joka työpäivä on tunnin mittainen ruokatunti, jolta saa palkkaa. Aivan mahtavaa. (Tunnin ruokatunti maanantaista perjantaihin kello 12 ja 13 välillä. Jibb...eeeehh.)


Perhetuttumme on tehnyt parikymmentä vuotta töitä rahoitusalan hommissa yksityisellä sektorilla. Uuden työnantajan kanssa meininki on huomattavasti lungimpaa, joten ymmärrsin kyllä innostuksen. Olin iloinen kaverin uudesta työpaikasta. 

Keskustelumme polveili eteenpäin ja lopulta päästiin käsiksi rahaan. Islannissa puhutaan aika avoimesti rahasta ja niin mekin pian vertailimme kuukausipalkkojamme. Perhetutun kuultua liksani hän kauhistui. "Ai kauhee, miten vähän! Miten te pystytte koskaan tekemään mitään kivaa yhdessä perheen kanssa?" Lopulta hän näytti keksineensä ratkaisun siihenkin, miksi meillä ei ole olohuoneen seinällä litteää ruutua. "Eihän teillä tosiaan ole edes televisiota."

Joka kerta kun keskustelu kulkee tähän suuntaan, minähän suorastaan riemastun. Minusta on ihanaa päästä kertomaan tilanneteeseemme hieman alentuvasti suhtautuvalle, kovaa kuukausipalkkaa nauttivalle henkilölle omista valinnoistani. 

Kukaan ei seuraa, käynkö päivän aikana syömässä vai en. Päivästä riippuen pidän tunnin ruokatauon, kolmen tunnin ruokatauon tai nolla minuuttia ruokataukoa. Minulla ei ole ainoatakaan vittumaista kollegaa tai esimiestä, koska päätän itse, kenen kanssa teen töitä. Minun ei tarvitse lomailla silloin kun kaikki muutkin lomailevat, vaan voin matkustaa sesongin ulkopuolella - silloin on rauhallisempaa ja edullisempaa. Teen työtä, josta saan tarpeeksi rahaa, en työtä, josta saan mahdollisimman paljon rahaa. Kerroin perhetutulle, että taon massia mielenkiinnon kohteillani, jotta minulle jää reilusti aikaa tehdä asioita, joista pidän, ja tehdä samalla elantoa. Ajattelepas, jos sullekin maksettaisiin vaikka sukeltamisesta, ehdotin perhetutulle, joka on kova sukeltamaan. Vastaus oli niin perus, että meinasin tikahtua. "No mut eihän sukellusopettajat saa kovin hyvää liksaa."

No ei ehkä, mutta he tekevät joka päivä sitä, mistä he pitävät: sukeltavat. Sinä edistät stressitasot punaisella korporaation asioita ja hikoilet saavuttaaksesi vuosibonarin, jotta voisit viedä perheesi pariksi viikoksi hiihtolomalla Indonesiaan, missä pääset sukeltamaan pari kertaa päivässä.

Yritysjohtajalle jää varmasti enemmän taskuun rahaa kuin sukellusmaikalle, mutta silloin sopii tietysti toivoa, että big boss pitää työstään ihan julmeusti eikä tee sitä vain rahan takia.


Iso rahallinen korvaus ei nimittäin kompensoi ainakaan minulle sitä, että joutuisin tekemään julmetun määrän epäkiinnostavia töitä valtavassa paineessa ja kokien suurta vastuuta alaisistani. Mitä teen neljälläsadallatuhannella eurolla, jos en ehdi sitä koskaan käyttää? Otan mieluummin neljäkymmentätuhatta euroa ja elämän ja työn, joista pidän. 

Kerroin perhetutulle, että meidän kahden kuukausipalkkojen vertailu ei oikein kerro mitään meidän kahden elämistä. Minun luksukseni on nimittäin varmasti aika eri kuin perhetuttuni luksus. Jos palkkani nyt viisinkertaistuisi, en ostaisi kallista autoa, koska minä en tarvitse sitä uutta kallista autoa yhtään mihinkään. Meillä on jo tarpeemme täyttävä auto. En pahemmin välitä jalokivikoruistakaan, joten en ole sellaisista koskaan edes haaveillut. Tiffanyllä on varmasti kaikkea kivoja kimaltelevia juttuja, mutta eivät ne ole esineitä, jotka saisivat sydämeni lyömään nopeammin.

Uutta automallia, arvokasta Rolexia tai paksua osakesalkkua enemmän minua ilahduttaa (siis niiden kaikille yhtä tärkeiden asioiden kuten terveyden ja läheisten elossa pysymisen lisäksi) älyttömän paljon se, että minulla on pokkaa mennä arkisin urheilemaan keskellä päivää työajalla. Tai että voin lounasta syödessäni katsella yhden jakson Narcosia. Tai että voin hakea muksut koulusta ja päivähoidosta ilman tunnetta siitä, että olen taas myöhässä. Luksus on minulle vapautta tehdä järkeviä, kivoja ja tarpeeksi pankkitiliä kartuttavia töitä ilman stressiä, pelkoa ja kiirettä. 


Mutta hei, en todellakaan ole mikän zen. Enkä ole melkein nelikymppisenäkään vielä saavuttanut kaikkea sitä maallista luksusta, mistä haaveilen. Minulle toistaiseksi saavuttamatonta luksusta on esimerkiksi oma sauna ja puutarha, jonne voisi istahtaa löylyjen jälkeen. Vuosi töissä Uudessa-Seelannissa, käsilläseisontaa, leuanvetoja ilman kuminauhaa ja jäntevä keskivartalo. Hirmuhyvä romaanikässäri. Nykyistä kovemmat patjat sänkyyn ja patjojen päälle villaiset petarit. Kylpyhuone, jossa voi pyörähtää kädet levitettynä eivätkä sormet osu seiniin.

Olette ehkä joskus lukeneet tarinan kalastajasta ja liikemiehestä? Tarinan liikemies juoksee tuhatta ja sataa saadakseen hamassa tulevaisuudessa vapaa-aikaa tehdäkseen sitä, mitä kalastaja jo tekee. Tässä on oikeastaan kysymys ihan samasta asiasta. Minulle luksus on sitä, että voin nauttia arjestani ja vaikuttaa siihen itse mahdollisimman paljon. Se aika mikä täällä maan päällä heilutaan ja piereskellään, kannattaa käyttää hyvin. Hyvillä viikonlopuilla ei tee juuri mitään, jos arki on paskaa. Olen siis mieluummin kalastaja (jolla on hyvä langaton verkko).

24 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Islannissa on hauska tapa lähettää vuoden lopussa läheisille pitkä kirje, jossa kerrotaan kuluneen vuoden tapahtumat. Tätä dokumenttia kut...

"Annáll" eli viime vuoteni noin suunnilleen

3.1.17 Satu Kommentteja: 6

Islannissa on hauska tapa lähettää vuoden lopussa läheisille pitkä kirje, jossa kerrotaan kuluneen vuoden tapahtumat. Tätä dokumenttia kutsutaan nimellä annáll. Jokainen perhe ei sellaista kirjoita, mutta meidänkin postiluukusta tipahtaa joulupyhien jälkeen eteisen matolle muutama annáll. Sinne on lähettäjä kirjannut perheensä keskeisimmät kuulumiset kuluneelta vuodelta: tärkeimmät työprojektit, uudet harrastukset, matkat, ylennykset töissä, lasten koulunaloitukset, raskaudet, sydänsurut, iloiset perhetapahtumat ja vaikka mitä muuta. Joissakin dokumenteissä on mukana kuvia, osassa vain teksti ja omakätinen allekirjoitus. Ajattelin kirjoittaa samanlaisen dokumentin nyt teillekin. Tällainen vuoteni 2016 oli. Hae muuten tässä kohtaa kuppi kahvia tai ota vessatauko. Juttu meinaan venähti aika pitkäksi.

Kuva Björgvin Hilmarsson


Tammikuu 2016

Vuosi starttasi Äkäslompolon hiihtoladuilla. Kuopus oli tuohon aikaan vielä ihan sylivauva ja mahtui hassuun nalleasuun kokoa 68 ja etureppuun. Tammikuussa tuli lomailun jälkeen viriteltyä paljon kaikennäköistä työasiaa ja siinä samassa tohinassa vauva aloitti päivähoidossa. Olin matkamessuilla kouluttamassa matkakirjoittamisesta ja sillä samalla Suomen-reissulla sutaistiin Lähiömutsin Hannen kanssa nimet WSOY:n kustannussopimukseen. Halusimme kirjoittaa tavallista hauskemman ja freesimmän urakirjan. Idea pyöri Dropboxin uumenissa työnimellä "Kuinka teet elannon siitä, mistä pidät." Näin jälkeenpäin kun katson melkein valmista käsistä voin ilokseni huomata siitä tulleen melko lailla sellaisen, mitä halusimmekin. Ehkäpä jopa vielä vähän paremman, jos nyt vähän saa kehaista.


Helmikuu 2016

Esikoinen täytti kuusi. Riehakkaita ja riemukkaita synttäreitä juhlittiin kiipeilysalilla. Missäpä muuallakaan - seiniä pitkin ryömimisestä kun on muodostunut esikoislikan suosikkiharrastus. Synttäreiden jälkeen äkättiin juuri kuusi vuotta täyttäneen kanssa, että seuraavalla viikolla Islannissa vietetään naistenpäivää. Kävimme ostamassa leipomosta kauneimman kakun ikinä ja kutsuimme suosikkinaisiamme kylään. (Tällaisia ex tempore -kahvikutsuja on muuten ehdottomasti järjestettävä useammin!). Helmikuussa pohdin blogissa kaksikielistä parisuhdetta ja siitä tulikin yllättäen yksi vuoden luetuimmista jutuista. Kiitos kun kiinnostuitte!


Maaliskuu 2016

Eräänä pimeänä myöhäisiltana Suomi-kaupan tyttöjen kanssa virinnyt ajatus lähti lentoon ja päätimme perustaa Reykjavíkiin tasokkaan turistikaupan. Mahdollisimman vähän Kiina-roinaa, mahdollisimman paljon paikallista tuotantoa. Maaliskuu siis hujahti vasaran, pensselin ja sahan varressa. Uuden kaupan avajaisia vietettiin maaliskuun 10. päivä. Pääsiäisenä eli sopivasti avajaisten jälkeen muu perheeni lähti suvun kanssa mökkeilemään, mutta minä jäin työntekolomalle kotiin. Polkaisin Unelmahommissa-kirjan kässäristä oman osani aluille. Sain kolmessa päivässä enemmän aikaan kuin kahdessa tavallisessa viikossa. Se oli melkoisein ihana flow. Otin samanlaisen työloman uusiksi myöhemmin marraskuussa.


Huhtikuu 2016

Aijjettä, politiikkaa! Tämä kuukausi jää Islannin poliittiseen historiaan eikä ihan äkkiä unohdu. Panama-paperit pistivät maan poliittisen elämän sekaisin ja sen jälkiä korjaillaan vieläkin. Mielenosoitusten tuloksena vaaleja päätettiin aikaistaa syksyyn 2016 ja vaalit järjestettiinkin lokakuussa. (Mutta ei täällä mitään hallitusta ole vieläkään. Puolueille on ollut vähän vaikea valita, kenen kanssa menevät pussauskoppiin.) Esikoisen ensimmäinen vuosi tanssikoulussa tuli päätökseen ja sen kunniaksi ryhmä laittoi jalalla koreasti kaupunginteatterin päälavalla. Tästä illasta puhutaan meillä vieläkin.


Toukokuu 2016

Toukokuu täynnä ristiriitoja. Toisaalla aivan upea kuukausi, toisaalla aivan kamala. Kuukausi alkoi ihanalla matkalla Helsinkiin tärkeän ystävän upeisiin häihin. Häiden ohella ehdittiin puolison kanssa kuherrella Helsingin puistoissakin. Myöhemmin toukokuussa Lähiömutsi käväisi perheensä kanssa Islannissa ja me ehdimme pitää mukavat kahvikutsutreffit täällä Reykjavikin ytimessä. Kuukauden ja ehkä koko vuoden paskin osuus osui myös toukokuulle ja itse asiassa samaan viikonloppuun kuin ystäväni häät: siskoni joutui terroristihyökkäyksen kohteeksi Kabulissa. Meinaan vieläkin oksentaa, kun ajattelen sitä päivää. Onneksi yksikään luoti ei osunut häneen. 



Kesäkuu 2016

Kesäkuussa ramppasin Suomen ja Islannin väliä. Ensin kuitenkin singahdin upean heppailuryhmän kanssa Pohjois-Islantiin. Ratsastamisen ohella kävimme muun muassa valassafarilla ja ensimmäistä kertaa elämässäni näin valaan hyppivän aivan silmemme edessä kymmeniä kertoja. Otti vatsanpohjasta kun tajusin, miten isoja eläimiä siellä pinnan alla eleleekään. Viikko sen jälkeen käväisin Helsingissä Unelmahommissa-kirjan kansikuvauksissa. Esikoinen tuli matkalle mukaan ja käväisi kylässä mumminsa luona Turussa. Kabulissa asuva pikkusisko oli käymässä Suomessa samaan aikaan ja niinpä ehdimme kaikki neljä ihanaa naista hengailla pari päivää Turun kortteleissa. Kesäkuun lopussa suuntasin jälleen Pohjois-Islantiin hevostelemaan. Upea reissu, upeat säät! Aina kun ratsastukselta ehdimme, seurasimme jalkapallon EM-kisoja. Islantia ei tuntunut pysäyttävän mikään. Nahkapallolle kiitos siitä, että Islantilainen voittaa aina -kirjan myynti singahti nousuun keskellä kesää. Siitä otettiin uusia painoksia toisensa jälkeen ja kirja on tullut minua vastaan kioskeilla ja muissa Lehtipisteen myyntipaikoissa Helsingin ulkopuolellakin. Aivan ihanaa! Kiitos jalkapallo, josta en mitään ymmärrä.


Heinäkuu 2016

Ihan heittämällä koko vuoden kamalin kuukausi, jopa kamalampi kuin toukokuu. Mutsin syöpä uusiutui. Tai jos tarkkoja ollaan niin se ei kyllä uusiutunut, vaan sitä ensimmäistä ei koskaan hoidettu loppuun asti ja jälkiseuranta laiminlyötiin lähes täysin. Paskaa, paskaa, paskaa. Ei sitä muuksikaan voi kutsua. Synkistä fiiliksistä huolimatta yritin pitää koneen käynnissä ja perhe-elämän pyörimässä. Heinäkuussa pääsin ratsastastamaan mahtavan Fjördurin erämaareitin. Teimme koko perheen voimin lasten kanssa ensimmäisen yhteisen maaseutumatkan ja heinäkuun lopussa minä lensin tyttöjen kanssa Suomeen kesälomalle, jonne tulivat myös mahtavat siskoni. Vietimme kesää Turussa ja Hangossa, jonne mennään taas ensi vuonnakin. Tosin tällä kertaa ennen elokuuta. Äidin sairaudesta huolimatta yritimme tehdä paljon kaikkea kivaa: käydä uimassa, valmistaa ruokaa ulkona ja koluta lähimaastoja. Meillä oli mukavaa, vaikka niinä viikkoina puhuttiinkin esikoisen kanssa aika paljon syövästä. 

Kuva Björgvin Hilmarsson
Elokuu 2016

Halusimme päättää jokseenkin alavireisen kesän johonkin mukavaan juttuun. Niinpä järjestimme ensimmäistä kertaa puutarhajuhlat takapihallamme. Resepti oli yksinkertainen: pomppulinna ja hodareita. Nämä bileet onnistuivat niin hyvin, että uusinta on luvassa ensi kesänä. Pomppulinnaviikonlopun jälkeen tapahtui jälleen isoja juttuja, sillä esikoinen aloitti koulussa. Pienestä rääpäleestä on tullut pitkäkoipinen tyttö, joka kulkee kouluun itseään kaksi kertaa leveämpi reppu selässä. 

Kuva Gudny Hilmarsdottir

Kuva Björgvin Hilmarsson
Syyskuu 2016

Kesän käännyttyä syksyksi puhallettiin suklaakakun päältä yksi kynttilä. Mörssäri täytti pyöreän vuoden. Tarjosimme lähisukulaisille kakkukahvit kotosalla ja päivänsankari viihdytti vieraita äänekkäällä naurullaan. Sitten oli se täiepisodi, toivottavasti historian viimeinen meidän seinien sisällä. Syyskuussa lennettiin taas. Ensin visiteerattiin islantilaisissa häissä Ruotsissa, loppukuusta kutsui ensin Turku ja sitten Helsinki, jossa kävin kouluttamassa matkakirjoittamisesta. Itä-Helsingin havinasta muijaa vietiin Pariisin muotiviikoille, jossa me kaupan likat olimme tutustumassa Marimekon uusimpaan mallistoon ja hengittelemässä keskieurooppalaista ilmaa. Voi pojat, mutta hyvä viini oli edullista. Ja jäihän sieltä mieleen kaikkea muutakin. Kuten se edullinen hyvä viini. Ai niin, taisin mainita sen jo. 

Kuva: Björgvin Hilmarsson
Lokakuu 2016

Voi helvata, taas reissussa. Tänä vuonna kertyi lentokilometrejä kyllä jo melkein nolon paljon. Islannista nyt ei kuitenkaan pääse ulkomaailmaan kuin lentämällä, joten minkäs teet. Lokakuu lumpsahti melkein kokonaan Sardinian auringossa. Tämä oli vuoden ainoa loma, jonka vietimme yhdessä perheen kanssa. Olimme mukavan leppoisella perhematkalla kiipeilevän kaveriperheen kanssa.  Ne muut kiipeilivät, anoppi ja minä hengasimme vuokrakotimme terassilla kuopuksen kanssa ja minä kirjoitin aina jaksaessani kirjaa ja blogia ja lenkkeilin. Voi pojat, mutta kahvi oli joka puolella törkeän hyvää. Ja jäihän sieltä reissusta mieleen kaikkea muutakin. Kuten se hyvä kahvi. Ai niin, taisin mainita sen jo.

Eh, no niin. Eteenpäin. Ai niin, tässä kuussa myimme sen keväällä perustamamme kaupan. Hienoa!


Marraskuu 2016

Sitten onkin jo vuorossa se perinteisesti vuoden persein kuukausi. Paitsi tänä vuonna se ei kyllä ollut persein, vaan oikeastaan aika kiva. Ei uusia sairausdiagnooseja, ei perheenjäseniin kohdistuneita terroristihyökkäyksiä eikä mitään muutakaan ikävää. Islantilainen voittaa aina ilmestyi englanniksi ja sitä juhlistettiin pienimuotoisesti naapurikorttelin kirjakaupassa. Ja hei: VIELÄ YKSI MATKA. Reissu Turkkiin ei kuulunut mitenkään suunnitelmiini tänä vuonna, mutta kun idea reissusta myytiin kärjellä hyvinvointi, adults only -hotelli, paljon liikuntaa ja hyvää ruokaa, niin olihan mun ihan pakko lähteä. Olin reissussa yksin, työntekolomalla. Toki lepäsin ja sporttailin, mutta iltaisin istuin koneen kanssa hiirenhiljaisessa hotellihuoneessani naputtamassa konetta. Teksti lensi ja ajatus virtasi. Kun kaipasin taukoa, avasin parvekkeelle vievät liukuovet ja kuuntelin pimeässä pauhaavan meren kohinaa. Olisin mielelläni ottanut koko vuoden pelkkää marraskuuta.


Kuva Björgvin Hilmarsson
Joulukuu 2016

Kulkuset, kulkuset! Ensin tärkeimmät: Project Maman Katja perheineen laskeutui Islantiin muutaman päivän mittaiselle lomamatkalle kuun alussa. Olipa hauskaa vihdoinkin päästä kutsumaan heidät meille kylään ja tavata näillä leveysasteilla. Muksut leikkivät keskenään, kävimme katsomassa possuja ja hengittämässä pierunhajuista kuumaa ilmaa höyrysaunassa. Suurlähettiläskin kutsui kylään. Loistoviikonloppu!


Kuva Björgvin Hilmarsson

Työrintamalla viimeistelin vimmatulla vauhdilla ja sekuntikello kädessä Unelmahommissa-kirjan kässäriä, sillä samaan aikaan riitti tekemistä kaupallamme. Joulusesonki kun on aina yhtä ihanan kiireinen. Liikevaihtoa sataa kassaan ja laskupino pienenee, viuhvauh. Mutta eihän se ilman työtunteja tule, eli joulkuussa tuli taas perinteisesti tehtyä kaikenlaisia hommia vähän liikaa. Joulun välipäivinä kuitenkin huilasin muutaman päivän aamusta iltaan ja ilman läppäriä. Hengasimme sukulaisten luona Pohjois-Islannissa ja kerkesin hiihtämään sen joulun ainoana lumisena päivänä. Kotiajomatkalla pidin sormia ristissä ja jännitin niskalihakset umpisolmuun, sillä matkaamme rytmitti aivan kaamea myrsky. Tien laitoihin pystytetyt merkkikepit taittuivat tuulen voimasta vaakatasoon ja automme ikkunatiivisteet vinkuivat kovassa tuulessa. Ajattelin, että kohta lähtee autosta katto. Koko takapenkki onneksi nukkui, joten minä sain ihan rauhassa pelkääjän paikalla kysellä taukoamatta, että ootko nyt ihan varma, että voidaan jatkaa. Kyllähän me jatkoimme ja pääsimme lopulta kotiin yli kuuden tunnin ajomatkan jälkeen. Hiukseni ovat tosin vieläkin jännityksestä hikiset. 


No niin. Siinä se oli! Luin tämän tekstin läpi pariin kertaan ja pakko myöntää, että vähän hengästyin. Aika paljon kaikenlaista, sanoisin. Huomasin myös, että aika monista viime vuoden merkittävimmistä tapauksista olen dokumentoinut blogiini. Sitähän tämä Salamatkustaja juuri onkin: yrittäjän ruuhkavuosielämää Islannissa ja maailmalla. Ikävimmistä uutisista tulee kirjoitettua paljon vähemmän ja ihan tarkoituksella. Ei tämä blogi kuitenkaan kerro kuin yhden siivun elämästäni. Aika monta sävyä, siivua ja näkökulmaa jää käsittelemättä. Osa vahingossa ja osa ihan tarkoituksella. Kaikkea ei tee mieli avata kokonaan muille. Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän jutun avoimesti ja kaikkine tapahtumineen. Se olkoon muistutuksena itselleni ja miksei kaikille muillekin siitä, että vaikka täällä sosiaalisessa mediassa jonkun elämä vaikuttaa täydelliseltä, mielenkiintoiselta ja rypyttömältä, se ei koskaan ole niin. Kuulin yhden vuoden parhaimmista lauseista Turkin-matkalla Alanyassa: "Ei kannata koskaan kadehtia sellaisen ihmisen elämää, jonka suruista ei mitään tiedä." 


Mitä toivon alkaneelta vuodelta? No ääneen uskallan sanoa seuraavat. Että sisko muuttaisi Afganistanista vähän lähemmäs, tai edes paikkaan jossa ei jatkuvasti räjähdä joku pommi. Että äidin sairaus ei etenisi enää enempää. Että Unelmahommissa-kirja inspiroisi ja rohkaisisi lukijoitaan mahdollisimman paljon. Että ensi kesänä paistaisi vain aurinko ja Höttur-hevosen kaviot olisivat kunnossa, että voisin ratsastaa sillä mahdollisimman paljon. Että kuopus jatkaisi samaa reipasta nollasta sataan -meinkiään kuin tähänkin asti ja että esikoinen viihtyisi koulussa myös jatkossa. Että olisi kylmä ja luminen talvi, niin päästäisiin hiihtämään ja mies pääsisi jääkiipeilemään niin paljon kuin vain ikinä saadaan järjestettyä siille aikaa. Toivon myös, että liikuntakärpäseni jatkaa surraamistaan, koska huolimatta kaikista viime vuoden mörköuutisista, oma oloni pysyi siedettävänä ja suurin osa kiitoksesta kuuluu perheen lisäksi liikunnalle. Yksi materiaalinen toivekin minulla on! Että saataisiin se samperin remontti viimein valmiiksi asti. Vaikka sitten yksi irti revitty homeinen kylppärinlaatta kerrallaan, mutta silti valmiiksi. Pliide.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin ja mieluiten pohjoistuulessa! (Eikä mielellään etelätuulta, se tietää Reykjavikissa vain vesisateita.)

6 kommenttia:

Mitä tuumaat?