Huomasitte varmaaan, että Väestöliitto on julkaissut tuoreen Perhebarometrin. Syntyvyys on edelleen alhaisin sitten 1800-luvun nälkävuosie...

Olin väärässä: lapsiperhe-elämä ei ollutkaan ankeaa

13.12.17 Satu Kommentteja: 25

Huomasitte varmaaan, että Väestöliitto on julkaissut tuoreen Perhebarometrin. Syntyvyys on edelleen alhaisin sitten 1800-luvun nälkävuosien. Yksi syy lasten yrittämisen lykkäämiseen tai päätökseen olla yrittämättä on se, että koetaan ettei oma elämä ole valmis. Pelätään että oma elämä muuttuu lasten tulon jälkeen liikaa. Tai että vanhemmuus jakaantuu epätasaisesti (no se on kyllä ihan aiheellinen huoli, mutta siihenkin voi onneksi vaikuttaa). Oma vapaus menee. Aiheesta uutisoitiinkin tällä viikolla useammassa paikassa ja Mamma rimpuilee -blogin Laura kirjoittikin tosi hyvin siitä, kuinka lasten saaminen ei ole loppu millekään. Suosittelen lukemaan tuon jutun.

Perhekuva viime keväältä.

Tiedättekö mitä? Minä olin juurikin yksi noista epäilijöistä. En halunnut lapsia, koska en halunnut uhrata työtä, omia harrastuksia ja parisuhdetta. En halunnut sitä julmettua säätöä, muutoksia ja rahanmenoa. En halunnut elämää jossa kaikki on kurahaalarin hajuista ja äiti-, lapsi- ja isä-alkuista.

Vaan hahhahaa, kuinkas kävikään! Täällä ollaan yhä, kahden lapsen vanhempana. Yhä on harrastuksia. Töitäkin on enemmän kuin aikaisemmin. Tienaan noin tuplasti sen, mitä tienasin ennen kuin lapset syntyivät, enkä ole lisännyt työtuntieni määrää. On edelleen puoliso, jota en ole alkanut kutsua "isäksi". Matkustelemme nykyään enemmän kuin ennen lapsia.

Minähän en ole Suomessa elänyt lapsiperhearkea päivääkään, eli olen ehkä vähän jäävi kommentoimaan suomalaisten perheiden kokemuksia lisääntymisestä ja lasten yrittämisestä ja lapsiperhe-elämästä. Mutta miten tuo homma täällä Islannissa menee, siitä voisin kertoa enemmänkin. 

Täällä on Euroopan korkein syntyvyys. Lähes kaikki 2-vuotiaat lapset menevät päiväkotiin. Naisten työllisyysaste on Euroopan korkeimpia. Ja täällä kasvaa onnellisia lapsia. Meillä ei ole vanhemmuuspakkauksia, korkeita lapsilisiä eikä kamalan pitkiä vanhempainvapaita. Mutta meillä on  esimerkiksi ne tasa-arvoisemmin jaetut vanhempainvapaat ja monta muuta hienoa lapsiperheidenkin elämään vaikuttavaa juttua.

Lainattu ystäväni fb-seinältä, haastatteluja Perhebarometristä 2017.

Yksi sellaisista kaikkein tärkeimmistä syistä minun mielestäni tähän "menestystarinaan" on se, että täällä lapsien saamista ei pidetä mitenkään kovin erityisenä juttuna. Se on osa normaalia elämää, ei järkky hyppy tavallisesta elämästä stressipallolapsiperhe-elämään. Lapset ovat siinä toivottavasti pitkälle yli 80 vuotta kestävässä palapelissä vain yksi liikkuva ja muuttuva osa. Lasten tulo ei muuta koko elämää joksikin muuksi, vaan se elämä muuttuu kyllä ihan muutenkin vaikka lapsia ei olisikaan. Tulee sairauksia, uusia työpaikkoja, uusia ihmissuhteita, uusia harrastuksia, saavutuksia ja menetyksiä. Ne kaikki muuttavat elämää, jota ei voi koskaan hallita kokonaan. Sitä paitsi jokaisen elämä on joka tapauksessa vähän erilainen. Ei ole vain tiettyjä oikeita tapoja olla perhe tai hyvä vanhempi. Ei ole mitään syytä ottaa stressiä omasta vanhemmuussuorituksestaan.

Minulla olisi tästä aiheesta vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta on pakko pidätellä vielä hetki että en tyhjennä koko käsikirjoitusta tähän yhteen postaukseen. Palaan näihin tunnelmiin kolmen kuukauden päästä, kun Islantilainen kodinonni - Perhe-elämää viikinkien malliin ilmestyy. Jätin käsiksen viilatun version eilen. Jihaa! Olen kovasti iloinnut esipuheeseen kirjoittamastani pätkästä, joka minusta niin hyvin tiivistää sen kaiken turhan muutospelon, joka ihmisillä lapsiperhe-elämästä on. Tässä siis pieni pätkä esipuheesta. Loput saatte lukea sitten kirjasta :-)

Leo Tolstoi aloitti Anna Kareninan  unohtumattomalla lauseella: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Leo ei varmaankaan koskaan käynyt Islannissa, koska täällä se on aika tavalla päinvastoin. Minä sanoisin sen näin:

Yksikään onnellinen perhe ei ole toisensa kaltainen, jokainen onnellinen perhe on onnellinen omalla tavallaan.

25 kommenttia:

  1. Aika erikoisia kommentteja tuossa kuvassa, perhebarometristä siis. Ehdottomasti on hyvä funtsia, että varmasti elämä muuttuu joka tapauksessa, oli lapsia tai ei. Toisaalta, sitten on meitä, monia kaltaisiani, jotka eivät halua lapsia, koska eivät yksinkertaisesti halua lapsia. Hyvä, että sinäkin olet onnellinen ja tyytyväinen valintaasi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, funtsiminen kannattaa! Mutta ei kannata turhaan pelätä sen pelkän muutoksen takia, koska elämä muuttuu joka tapauksessa. Velailu taas on musta todella jees ja monelta kantilta vastuullista meininkiä. Oon aina ollut sitä mieltä että perhe jossa ei ole lapsia on yhtä lailla perhe kuin sellainen ruokakunta jossa ei lapsia ole.

      Poista
    2. Jep, näin se on, olen ihan samaa mieltä. Moni, jotka tietää lapsia kuitenkin haluavansa, tuntuu pelosta x ja y lykkäävän asiaa myöhemmäksi ja myöhemmäksi. Perhe on juurikin noin, tai itse asiassa omassa elämässäni hiukan laajempi käsite, kun ei ole puolisoakaan, niin ystävistä on tullut tavallaan perhe. Niin ja nelijalkainen perhe :D

      Poista
  2. Mä olen lähipiirissä pannut merkille, että ihmisten tyytyväisyys lapsiperhe-elämään on melko suoraan verrannollinen helposti saatavilla olevan lastenhoitoavun määrään. Jos edes joku isovanhempi on hyvissä voimissa, asuu lähellä ja haluaa auttaa, niin se mahdollistaa vanhemmille suht säännöllisesti sekä omaa että puolison kanssa yhteistä aikaa ja joskus jopa spontaaneja irtiottoja lapsiperhearjesta. Jos matalan kynnyksen apua ei ole, niin perheellistymisestä aiheutuva vapaudenmenetys on paljon isompi ja siksi vaikeampi niellä.

    Aikaisemmista jutuistasi olen päätellyt, että islantilaiset ovat aika perhekeskeistä ja laajasukuista porukkaa, ja lapsia hommaillaan kohtuullisen nuorena, jolloin isovanhemmatkin ovat useammin vielä geimeissä. Olisiko tässäkin syytä siihen, ettei elämää pikkulasten kanssa siellä yleisesti pidetä niin kamalana mörkönä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan varmasti se vaikuttaa. Eli että perhe on isompi ja toisia jeesaillaan. Eli vanhempien ei tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Tästäkin tulee pari lukua tulevaan kirjaan :-)
      Kun lapset vähän kasavavat ja menevät dagikseen ja kouluun, iltapäiväharrastukset on organisoitu siten, että vanhempien ei tarvitse järjestää työpäiviään lasten harrastusten ympärille ja istua autonratissa jokaikinen iltapäivä kuljettamassa harrastuksiin. Oon nyt ala-asteikäisen lapsen vanhempana tosi haltioissani näistäkin käytännöistä.

      Poista
  3. Itse kuuluin myös niihin, jotka jahkailevat ja pohtivat lasten saamista kantilta jos toiselta ja ikinä ei kuitenkaan tuntunut olevan oikea hetki yrittää. Olisinpa tiennyt paremmin, nyt pienen pojan äitinä en voisi olla onnellisempi. Toki lapsen myötä elämä on muuttunut, mutta ei kuitenkaan huonompaan suuntaan. Lapsi on tuonut elämääni aivan mielettömästi iloa ja rikastuttanut arkeani. Tuntuu hullulta, koska en ole koskaan kokenut olevani "lapsi ihminen" ja nyt nautin äitiydestä ja perhe-elämästä täysin rinnoin (aivan konkreettisestikin kiitos imetyksen :D). Toisaalta olen iloinen, että ehdin lähes kolmekymmentä vuotta elää itseäni varten. Opiskelin, tein töitä, matkustelin, juhlin jne. Nyt on hyvä hetki hidastaa vähän ja nauttia vauva-arjesta. Tiedän kuitenkin, että lapsista huolimatta oma elämäni minuna itsenäni jatkuu ja tulen vielä saavuttamaan unelmiani uran ja muiden minulle tärkeiden asioiden suhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omakin elämä toki muuttui; yöunet lyhenivät ja säädön määrä kasvoi, mutta enää en kyllä oikein edes muista, millaista oli elämä ennen lapsia. Kyllä sitä kiirettä tuntui silloinkin olevan.

      Poista
  4. Äh kirjoitin aamulla kännykällä tähän kommentin mutta se kai jäi johonkin bittiavaruuteen...

    Luin tuota tutkimusta tänään ja täytyy sanoa että vaikka välillä nauratti niin silti samaistuin vahvasti osaan haastateltujen kommenteista. Olen itse samaa ikäluokkaa ja aihe on niin ajankohtainen! Meillä on miehen kanssa ns. paketti kasassa lapsia varten mutta silti kaikki kysymykset ja pelot pyörii päässä. Onko nyt sopiva aika, miten harrastukset, entäs kun on tuo koira, voinko opiskella vauva-aikana, tykkäänkö edes lapsista..?

    Kävin uusimassa e-pillerireseptiä neuvolassa ja kysyin lääkäriltä ihan ohimennen voiko pillerit vaan lopettaa sitten joskus kun ehkä kenties halutaan lapsia. Lääkäri taisi huomata ajatukseni kysymyksen takana ja sanoi että kyllä lapset solahtavat hyvin erilaisiin elämäntilanteisiin. Ei ole olemassa täysin oikeaa hetkeä lapsille, elämä kyllä muotoutuu jokaisen perhetilanteen ympärille. Olisipa lääkäri arvannut minkä ajatusmyrskyn hän mulle aiheutti... :) Eli, miksei?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuin omasta kynästä :D Mä en pitänyt kauheasti lapsista ennen kuin tuli omia, en kokenut sellaista vauvaihastelua tai muuta. En ollut juurkaan viettänyt lasten kanssa aikaa ennen kuin omat syntyivät. Ja mulla oli paljon ennakkoluuloja ja ajatuksia siitä, millaista elämästä tulisi sitten kun ei voikaan päättää "kaikesta" enää vain aikusten näkökulmasta. Sitten se vaan jotenkin lutviutui tällaiseksi hyväksi meiningiksi. Arjestaan voi kuitenkin aika pitkälle tehdä itsensä näköisen, tai ainakin pyrkiä siihen. Mä en oo koskaan esim. hengannut lasten kanssa hiekkalaatikolla varttia kauempaa. Se on niin tavattoman tylsää. Olen sitten yrittänyt kompensoida muissa asioissa.

      Poista
  5. Tukiverkot vaikuttavat varmasti kokemukseen valtavasti. Anoppisi ainakin vaikuttaa aivan huipputyypiltä :-)
    Niin ja tietty se, että on hyvä mies. Tai edes mies ;-)
    Itse pohdin täällä hedelmällisyyteni loppumetreillä, että uskaltaisinko sittenkin yrittää lasta yksin. Ja minä olen aina halunnut lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paras avain hyvään äitiyteen on valita mahdollisimman hyvä mies - tämän nerokkaan ohjeen kuulin miuistaakseni Project Maman Katjalta. Niin totta.

      Ei ainakaan mitään kompromissiratkaisua. Mulla on itse asiassa täällä Islannissa useampiakin kavereita, jotka ovat saaneet lapsen yksinään, koska sopivaa puolisoa ei ole tullut kohdalle. Ja ihan hyvin heilläkin tuntuisi menevän; tietysti nuo tukijoukot ja omat vanhemmat jne. ovat silloin vieläkin tärkeämmässä roolissa.

      Eli ainakin sen perusteella mitä mä olen nähnyt ja kokenut: lapsen hankkiminen yksinään ei välttämättä ole ollenkaan huono idea vaan päinvastoin.

      Poista
    2. Kiitos Satu kannustavista sanoistasi <3

      Katjakin tainnut valita ihan hyvin siippansa ;-)
      Ei vaan, kyllähän se lähinnä tsägästä on kiinni. Ja tuurista. Sekä mäihästä ja onnesta. Hyvän miehen löytäminen siis ☺️

      Poista
    3. On on, tuurista kiinni paljonkin. Osa löytää heti, osa ei. Olen tosi iloinen, että en lähteny tlisääntymishommiin aikaisempien kumppaneideni kanssa. Näin jälkeenpäin kun mietin niin siitä ei olisi kyllä tullut mitään hyvää kenellekään. Mutta vaikehan ja joskus mahdoton näitä tilanteita on ennakoida...

      Poista
  6. Suomessa ei kyllä koko mun 7-vuotisen äitiyden aikana ole ollut pahemmin keskustelua vanhemmuudesta positiivisessa mielessä. Näppituntumalla mulla on fiilis että lapsiperheiden menosta on uutisointia enemmän kuin ennen ja pääsääntöisesti kielteiseen sävyyn. Sitten on näitä perhe- ja äitiysblogeja joiden kautta lapsettomillekin se perhe-elämä on alkanut näyttäytyä eri valossa. Yleensä ne postaukset on siitä kriisistä, haasteista, uhmasta ja itkusta. Jos nyt mitä tahansa äitiysböogia katsoo lapsettoman silmin niin aika hc-meiningiltä se saattaa alkaa vaikuttaa. Se vanhemmuus. Mä olen itse aina halunnut lapsia ja periaatteessa olisin voinut jo nuorempanakin niitä hankkia. Mulle työ tai muut elämän osa-alueet eivät ole koskaan tuottaneet samaa sisältöä elämään kuin äitinä oleminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on oikeastaan vain muutama vakkariblogi, joita luen ja lapsi-/perhe-/vauva-lehdet olen jättänyt hyllyille, ja vauvapalstojen juttuja en käy lukemassa. Eli oma käsitys siitä keskustelusta on aika kuplaantunut. Mutta toki välillä näkee näitä "älkää imettäkö täällä" ja "pienten lasten vanhemmat eroavat herkimmin" -juttuja näkee uutismedioissakin.

      Poista
  7. Kirjoitin just tosi pitkän, avoimen ja vapaamuotoisen analyysin aiheesta, mutta se katosi ennen kuin ehdin lähettää sen. Sen sisältö oli jotain tällaista: olen kohta 29, teen vielä gradua, asun yksiössä puolison kanssa, teen kolmea duunia jotta saisin asiat maksettua, me ei oikeasti mennä ikinä mihinkään kahdestaan joten en menettäisi mitään kovin ihmeellistä "vapautta" lapsen myötä. Okei, jotain varmaan, mutta en juuri käy bilettämässä tai matkusta hetken mielijohteesta Pariisiin niin kuin amerikkalaisissa romcoissa väitetään.

    Halauaisin antaa sille muksulle enemmän kuin ahtaan yksiön ja puolivalmiin äidin. Haluaisin olla joku kokonainen ihminen jolla on annettavaa jälkeläiselleen. Mua ei haittaa kurahousut tai vaipat, ihan sama. Haluaisin taata taloudellisesti vakaan ympäristön, koska koen että on vähän moraalitonta hankkia lapsia tilanteeseen jossa saa juuri ja juuri ruokittua itsensä - jos vaihtoehtoja on. Mutta onko vaihtoehtoja? Saako jonkun pysyvämmän työn jostain? Teen kahta freelance-hommaa ja yhtä nollatuntisopimusta, jotka on gradun ohessa tosi jees mutta mites "oikeassa elämässä"? Kyllä mä aina pärjään, mutta etäs muksu? Pihakin ois kiva, en halua kasvattaa jälkeläisiä kaupungin keskellä, täällä on ahdistavaa. Mutta munasarjat ei kysele onko mulla rahaa, ne kysyy että miksi annan niiden näivettyä.

    - S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi eih että kommentti hävisi, se on niin rasittavaa! Ymmärrän sun pointin tosi hyvin. Ja mullekin tuo taloudellinen pärjääminen ja rahapuoli on ollut aina tärkeänä vaakakupissa. Näin lama-ajan avioerolapsena sen huolen rahasta omassa perheessä ja myös läheisten kavereiden perheissä. Siitä jäi sellainen jäytävä tunne, että jos vaan mitenkään mahdolllista, niin tuohon kuoppaan yritän välttää astumasta. Kyllä se varmasti oli yksi syy siihen, miksi epäilin lasten saamista vielä kolmekymppisenäkin.

      Mutta Suomessa on onneksi lapsilisät, vanhemmuusvapaat jne aika hyvällä tolalla. Pieni vauva ei vie paljoa rahaa, sillä melkein kaiken vauvaroinan saa käytettynä tai kavereilta lainaan. Sitten kun se vauva kasvaa ja gradu on valmis, voi hypätä suoraan työelämään eikä sieltä tarvitse tulla pitkille perhevapaille siinä kohtaa kun työuralla alkaa tapahtua.

      Täällä Islannissa on aika tavallista, että monilla yliopisto-opiskelijoilla on pieniä lapsia. Sitten kun opinnot on plakkarissa ja lapsi päiväkoti-iässä, on aikaa aloitella työuraa ja ryhtyä tienaamaan.

      Mutta toki nämä on aina tilannesidonnaisia juttuja eikä yksi ratkaisu sovi kaikille. Mutta noin esimerkkinä halusin kertoa :-)

      Poista
  8. Mä olen myös omasta valinnastani lapseton, kuten Leena yllä, ja mun on vaikea ymmärtää ylipäätään sitä, että joku haluaa lapsia. Mutta tajuan toki, että meitä on joka junaan, enkä todellakaan tuomitse kenenkään toisen ihmisen valintoja. Musta tuntuu, että moni asiaa lykkäävä miettii, haluaako ne lapsia ollenkaan, kuten Tipu tuolla yllä. Mun mielestä lasten teko ei voi olla "miksei"-tyyppinen ratkaisu... Kyllä niitä pitäisi oikeasti haluta.

    Olen kuunnellut teidän Unelmaduuni-kirjanne ja -podcastinne ja inspiroitunut. Nämä lapsipohdinnat ovat vaivanneet mieltäni jo pitkään (koska tämä ikä), ja eilen perustin vihdoin oman blogin (koska Unelmaduunarit)! Naiset usein perustavat blogin raskaaksi tullessaan, mutta mä haluan kirjoittaa samasta aiheesta vähän toisesta näkökulmasta. www.enhalualapsia.com

    Kiitos inspiraatiosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mahtavaa että olemme inspiroineet oman blogin avaamiseen, kivaa! Ja aihehan on tosi mielenkiintoinen, tulen varmasti lukemaan :-)

      Poista
    2. Lapseton kasvattaja: miksi lasten hankinta ei voi olla "miksei"-tyyppinen ratkaisu? Kyllä niitä sitten rakastaa tosissaan kun ne on siinä, vaikka niitä ei olisi vuosia vauvakuumeillut :) Nimim. Ei koskaan vauvakuumeillut, mutta silti 2 maailman rakkainta lasta.

      Oliber

      Poista
    3. Itse asiassa se on musta suorastaan järjetöntä että lapsia hankkiakseen pitäisi odottaa vauvakuumetta.

      Sama nimimerkki kuin yllä.

      Poista
    4. Mä luulen, että suurin osa maailman lapsista siellä missä on ehkäisyä ovat miksei-lapsia. Vauvakuume on hapatusta, sitä ei kannata alkaa odottaa, eikä sellainen taatusti takaa onnellista perhe-elämää tai hyvää vanhemmuutta.

      Poista
    5. No mä oon hyvä esimerkki just tästä: en ole koskaan potenut vauvakuumetta enkä edes niitä "äitiyshöyryjä" pikkuvauva-aikana.

      Poista
  9. Itselle ei lasten hankkiminen ole ajankohtaista, koska koen olevani itsekkin ihan lapsi, eikä teiniäitys kiinnosta.
    Mutta siis olen nähnyt omien pikkusisarusten kasvavan ja sivusta seuranneena voin sanoa, että lasten hankkiminen on suuri seikkailu. Ei sitä voi etukäteen tietää millaisen lapsen saat. Jokainen ihminen on persoona ja omista sisaruksita on hienoa katsoa kuinka he kasvavat ja omat omia itsejään eivätkä peittele sitä mitenkään. Ja vanhemman rooli muuttuu lapsen kasvaessa, ei se teini ikäinen huuda vessasta pyyhkimään tai vauvan kanssa ei tarvitse neuvotella kotiin tulo ajoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyl, juuri näinhän se on. Sitä ei tosiaan etukäteen tiedä mitä sieltä tulee, ja sisaruksetkin voivat olla keskenään tosi erilaisia.

      Poista

Mitä tuumaat?